Eräs erittäin meritoitunut urheilutoimittaja kirjoitti eilen Facebookissa siitä, kuinka ”urheilujournalismissa aletaan lähestyä pistettä, missä asioita ylianalysoidaan”. Tekstin kirjoittaja epäilee, ettei esimerkiksi viivelähtöjen laskeminen tai positiivisen peliasennon mainitseminen kiinnosta urheilun kuluttajaa suuressa kuvassa. Edelleen kirjoittaja on sitä mieltä, että tällaisessa journalismissa ”unohtuu pihvi”, joka urheilussa on rajojen rikkomista, voittoja ja tappioita, suurta näytelmää ja suuria tunteita. En kirjoita tähän tekstin kirjoittajan nimeä, tai argumentoi suoraan yksittäisiä tekstin kappaleita vastaan sinänsä, koska en halua että teksti tulkitaan millään lailla hyökkäyksenä yhtä henkilöä tai yhtä tekstiä vastaan. Kyse on Suomessa paljon isommasta asiasta, joka on painanut ainakin omaa mieltäni jo pitkään. Kopioin tekstin sellaiseen tämän postauksen loppuun, jotta jokainen voi tarkastaa etten pistä sanoja kenenkään suuhun tai väritä sisältöä, jotta oma pointtini vahvistuisi.
Minulla on kolme pointtia siitä, mitä kutsutaan ylianalysoinniksi. Ensimmäiseksi, mikä on median tehtävä? Varsinkin lajiin erikoistuneen toimittajan lehdessä, tai asiantuntijan studiossa tai lähetyksessä? Mielestäni se on vastata kysymyksiin, joita ihmisille lajista, peleistä ja joukkueista herää. Jos esimerkiksi vastaa kysymykseen ”Miksi Leo Messi on niin hyvä jalkapalloilija?”: ”Koska hänellä on niin hyvä vasen jalka”, ei ole vastannut kysymykseen kovin hyvin. Totta kai viestiä pitää kohdentaa jonkin verran kohdeyleisölle, jos tehtävänä on selvittää miten Messistä saadaan paras irti Argentiinan A-maajoukkuepelaajille tai suomalaiselle tv-yleisölle, kannattaa vastaus ehkä muotoilla hieman eri tavoin. Mutta kai tavoitteena on silti oltava, että asiantuntija on paras mahdollinen henkilö antamaan parhaan mahdollisen vastauksen?
Toiseksi, kehitys voidaan kuvata monimutkaistumiseksi. Esimerkiksi persoonana kasvamiseksi persoonan on monimutkaistuttava, siihen on tultava lisää ulottuvuuksia. Sama pätee urheilulajeihin. Kun urheilulaji kehittyy, siitä tulee monimutkaisempi. Taktiikat kehittyvät koko ajan, tilastot tuovat esiin sekä kokonaan uutta tietoa että virheitä ihmisen ajattelussa, ja monessa urheilulajeissa välineiden ja teknologian kehittyminen monimutkaistaa lajia. Lisäksi urheilijat ovat parempia kaikin mahdollisin tavoin, ja pystyvät toteuttamaan monimutkaisempia asioita. Tällöin myös urheilua kuvaavan journalismin on kehityttävä, muuten se etääntyy kuvaamastaan lajista ja kertoo jostain rinnakkaistodellisuudesta. Koen siis erikoiseksi, että analyysin monimutkaistuessa alettaisiin lähestyä jotain ylianalysoinnin pistettä. Urheilijournalismin on pakko monimutkaistua, analyysin pakko syventyä, koska vanhat vastaukset eivät vastaa enää uusiin kysymyksiin.
Viimeiseksi, minkä alan asiantuntijoita urheilutoimittajat ja studioasiantuntijat ovat? Psykologian? Sosiologian? Vai urheilun? Miksi journalismia syytetään ylianalysoinnista pelin suhteen, sen asian, jonka sisältöosaamisen perusteella journalistit ovat työnsä tai studiokutsunsa saaneet. Miksei se ole ylianalysointia, kun maallikko yrittää selittää psykologia-nimisellä tieteellä, kuinka toinen joukkue oli vain yksinkertaisesti niin näytönhaluinen hävittyään edellisen ottelun, ja voitti siksi tämän pelin? Tai kun sama maallikko saduttaa, että joukkue hävisi koska sen itseluottamus on vielä maissa edelliskerroksen tappion takia, joka näkyy selvästi pelaajien kehonkielessä ja yritteliäisyydessä. Miksei se ole ylianalysointia, kun sanotaan etteivät pelaajat pelaa managerilleen, ja siksi häviävät? Yksi suurimmista opetuksista jonka sain ajoiltani Veikkausliiga-joukkueen mukana urheilujournalismin suhteen, oli se kuinka kaukana median arvaukset siitä, mitä joukkueen sisällä tapahtuu ovat yleensä todellisuudesta.
Ymmärrän tavallaan, mistä tämä purkaus tulee. Mutta syyllinen on väärä, se ei ole ne, jotka vastaavat kysymyksiin uudella tavalla. Syyllisiä ovat kaikki ne, jotka esimerkiksi jalkapallon suhteen ovat viimeiset kymmenen vuotta vastanneet kaikkiin kysymyksiin ”pitää liikuttaa palloa nopeammin ja toimittaa sitä linjan taakse”. Toinen syyllinen on taas jalkapallon puolella se, ettei Suomesta ole löytynyt Jurgen Kloppia tai Gary Nevillea, jotka Saksassa ja Isossa-Britanniassa ovat omilla persoonillaan ja pedagogisella kyvyllään selittää monimutkaisia pelillisiä ilmiöitä selkokielellä suurelle yleisölle tehneet syväluotaavasta analyysista prime-time aikana televisiossa täysin luonnollista toimintaa. Eipä meillä myöskään ole esimerkiksi Monday Night Football –tyyppistä konseptia, jolla tavoittaisi kaikki jonkin tietyn lajin seuraajat yhtä hyvin ja jossa puitteet olisivat yhtä hienot.
Jos urheilujournalismi ei kehity ja ota Suomessa kiinni aikaa, joka on hukattu tehden pintapuolista tulosjournalismia, on sen kohtalona todennäköisesti hävitä roboteille (Lari Vesanderin ansiokas juttu aiheesta: http://jalkapallolehti.fi/mihin-robotti-ei-pysty/). Ylianalysointiin se ei kuitenkaan kaadu.
Alkuperäinen teksti:
Urheilujournalismi alkaa lähestyä pistettä, missä asioita ylianalysoidaan. Syyllistyn itsekin siihen. Valistuneet toimittajat tekevät juttuja pomoilleen, kollegoilleen, urheilijoille ja valmentajille, harvemmin suurelle yleisölle. Ei, en kritisoi osaamista ja perehtymistä, enemmänkin vallitsevaa ja vahvistuvaa suuntausta. Suksen kuviointi, mäkihyppääjän ylämäen asento, viivelähtöjen laskeminen, positiivinen peliasento, kiinnostavatko ne aidosti urheilun kuluttajaa, isossa kuvassa? Rohkenen epäillä. Toki hyvä, että hardcore-fanejakin palvellaan, mutta unohtuuko pihvi? Minulle urheilu on rajojen rikkomista, voittoja ja tappioita, suurta näytelmää, suuria tunteita, Messin vasen jalka, Jordanin donkki, Boltin ja Farahin ylivoimaa. I rest my case.
TAKAVASARA 