Diagonaalipallo ja muita lytättyjä totuuksia

Aika tarkalleen kymmenen vuotta sitten, olin osa FC TPS:n FIM Akatemiaa. Minun, tai itse asiassa kenenkään muunkaan on mahdotonta arvioida objektiivisesti, mutta ainakaan kovin kauas totuudesta ei mennä jos sanotaan FIM Akatemian olleen Suomen paras jalkapalloakatemia tuolloin. Silloin tuntui, että meidän ikäluokkiemme lupaavimpien pelaajien eteen tehtiin kaikki mitä keksiä saattaa. Akatemialla oli aamuisin saatavan yksilövalmennuksen lisäksi käytössä oma fyysinen valmentaja, juoksuvalmentaja ja opinto-ohjaaja. Jos jollain oli poikkeuksellisen paljon lihasvammoja, hän piti ruokapäiväkirjaa ja syitä etsittiin huolella. Jos osaamista tarvittiin ulkopuolelta, sitä tuotiin. Esimerkiksi ravintoterapeutti Patrik Borg tuotiin luennoimaan. Nimellistä palkkaa saatiin koko vuoden ajan sen verran, ettei kesällä tarvinnut ihmetellä kesätöitä tekevien ikätoverien rahantilanteen perään. Kehittymistä seurattiin säännöllisesti ja akatemiapelaajien omia palavereja pidettiin tiiviisti. Edelleen, katsoen taaksepäin lisääntyneellä asiantuntemuksella ja ymmärryksellä asiasta, kasvualusta ammattilaisjalkapalloilijaksi sekä hyväksi ihmiseksi ja urheilijaksi oli poikkeuksellisen hyvä.

(Valitettavasti FIM Akatemia yllämainitussa muodossaan kuoli käsittämättömän anteeksiantamattoman paradoksaalisesti seuran rikastumisen seurauksena. Nykytilanteesta en tarkalleen tiedä, mutta ainakin muutaman vuoden meidän ikäluokkamme poistumisen jälkeen tilanne lahjakkaimmille yksilöille oli merkittävästi huonompi kuin meillä.)

Huolimatta akatemian kiistattomasta laadukkuudesta ainakin kansallisin mittarein, tekee nykypäivänä yhden silmiinpistävän huomion. Hyvin pitkälti kaikki osa-alueet, ravinto, venyttely ja voimaharjoittelu, ovat saaneet vuosikymmenessä ihan uudet opit tieteellisen tutkimuksen kehityksen myötä. Ravitsemuksessa pastaa ei enää suositella ennen ja jälkeen jokaisen harjoituksen ja ottelun, vaan vehnän syömistä pitäisi vähentää. Staattinen venyttely on enemmän vammoille altistavaa kuin niitä ennalta ehkäisevää, ja voiman ja kestävyyden harjoittelussa ollaan edetty järkevämpään suuntaan sen sijaan että tehdään koko ajan mahdollisimman isoa, raskasta ja hapokasta.

Urheilullisen elämäntavan ja ”oheisharjoittelun” sisältöjen, jotka ovat yhteydessä ihmisten arkitodellisuuteen ja moneen muuhunkin urheilulajiin ja -muotoon ja sellaisena ovat luonnollisemmin jatkuvan tieteellisen tutkimuksen kohteena, lisäksi myös jalkapallo pelinä on kokenut kymmenessä vuodessa oppien uudistusta.

Katsoin YouTube-pätkän (joudun linkkaamaan sen jalkapallon Seiskan nettisivuilta, koska en löydä alkuperäistä, pahoittelut: http://www.101greatgoals.com/blog/stop-applauding-diagonal-cross-field-passes-opta-dissect-the-steven-gerrard-pass-video/ ), jossa Opta Sportsin (Urheiludatan keräämiseen ja analysointiin erikoistunut yritys) analyytikko purkaa diagonaalisyötön hyödyllisyyttä. Eikä minkä tahansa diagonaalisyötön, vaan pitkän kaaripallon jolla vaihdetaan pelin painopistettä. Eli toisin sanoen sellaisen, joka kaltaiselleni keskikentän pohjapelaajalle oli nuorena sama kuin maali, käy hakemassa pallo toiselta laitapakilta, käänny ja vedä se ristiin toiselle puolelle laitapelaajalle tai nousevalle laitapuolustajalle. Tämä oli listattu käytännössä puolustavan keskikenttäpelaajan ”leipä ja voi” -tehtäviin: riistä palloja ja käännä peliä.

Pari vuotta sitten videolla esiteltävän tutkimuksen tulokset olisivat käytännössä tuhonneet oman pelini. Vaikka yksittäisten tutkimuksen tulosten perusteella vedettävien johtopäätösten kanssa tarvitsee olla varovainen, ja analyytikko itsekin alleviivaa että enemmän ja parempaa analyysia aiheesta tarvitaan vielä. Ainakin olisin joutunut perustamaan pelini jollekin ihan muulle.

Lajia katsovien kiikarien oikeinpäin kääntäminen on kuitenkin johtanut siihen, että viimeisen parin vuoden aikana minulla on ollut jo vahva aavistus, ettei se pitkä alakierteinen ristipallo välttämättä olekaan avain onneen.

Katsotaan hetken puhtaasti numeroita: useita ristipalloja yrittävistä pelaajista Steven Gerrardilla on paras onnistumisprosentti, 63. Todella kaunistelevalla ja valikoivalla ajattelulla voisin toivoa, että oma onnistumisprosenttini vastaavissa palloissa olisi 50 prosenttia. Onhan se kuitenkin yksi vahvuuksistani pelaajana, monet aamutreenit sitä kehitettiin yhtenä tärkeimpänä keskikenttäpelaajan ominaisuutena.

Viidestä Euroopan huippuliigasta kerätyn aineiston mukaan hieman alle viisi prosenttia ristipalloista johtaa laukaukseen maalia kohti. Maaliin johtaa 0,2 prosenttia syötöistä. Molempiin on laskettu mukaan se, että syötön jälkeen pallonhallinta säilyy joukkueella ja tämä pallonhallinta johtaa siis joko laukaukseen kohti maalia tai maaliin.

Jos jatketaan itseäni imartelevaa ajattelua voisin yrittää keskivertopelissä 10 tällaista syöttöä, ja näistä yrityksistä viisi menisi perille. Hieman alle viisi prosenttia, eli noin joka kahdeskymmenes ristipallo, johtaisi laukaukseen maalia kohti. Menetettyäni pitkällä ristipallo-yritykselläni pallonhallinnan 10 kertaa vastustajalle, pitkä kaaripalloni johtaisi joukkueelleni laukaukseen maalia kohti vihdoin kauden toisessa ottelussa. Viidennessäkymmenenennessä ottelussa,  kokonaisen kauden ristipallojen kiskomisen jälkeen, yksi näistä johtaisi maaliin. Pallonhallinnan menetykseen johtaneita syöttöjä olisi tässä vaiheessa kasassa 250.

Minulla ei ole tällä hetkellä riittävän kattavaa tietoa siitä, mitä Suomen parhaissa akatemioissa tai parasta pelaajakehitystä tekevissä seuroissa tehdään ikäluokan lupaavampien yksilöiden kanssa. Niiden tietojen pohjalta, mitä minulla on, voin kuitenkin arvioida, että ravinto-oppi, sekä voima- ja kestävyysharjoittelu on aika tarkkaan ajan tasalla johtuen tieteellisen tutkimuksen määrästä ja tietyllä tapaa julkisuudesta.

Kysymys, joka tästä pätkästä ja sen herättämistä ajatuksista nousi mieleen on: onko jalkapalloilullinen sisältöosaaminen yhtä tiukasti kiinni uusimmissa päivityksissä?

Puhumme paljon pelaajien kehittämisestä, yksilövalmennuksesta ja pelipaikkakohtaisuudesta. Mutta osaammeko tehdä pelipaikkakohtaisissa harjoituksissa oikeita, nykypäivän roolia vastaavia harjoitteita?

Parhaissa seuroissa todennäköisesti osataan, ja yhtä todennäköisesti jossain keskikenttäpelaajan yksilöllinen aamuharjoitus tarkoittaa edelleen 45 minuuttia yli 50 metristen kaaripallojen laukomista. Näen joka tapauksessa paljon suomalaisia keskikenttäpelaajia, jotka hakevat palloa toisesta laidasta, pallon saadessaan ja käännyttyään katsovat suoraan toiseen laitaan havainnoimatta edes keskellä olevia tiloja. Moni keskikenttäpelaaja pelaa jalkapalloa sivurajalta sivurajalle, ei maalilta maalille. Näen myös suomalaisia laitahyökkääjiä, jotka ovat omalla laidallaan positiivisessa peliasennossa pallo jalassa, ja vaihtavat kaaripallolla puolta toiselle laidalle, jossa pelaaja on parhaimmillaankin vain yhtä hyvässä tilanteessa kuin mitä pallon lähettänyt pelaaja oli.

Pari viikkoa sitten menin tekemään omatoimisen pallotreenin ystäväni kanssa. Huolimatta harjoitteemme hyvistä havainnointia ja päätöksentekoa korostavista puolista, käytännössä harjoitteen organisointi oli kuitenkin sitä mitä FIM Akatemiassa 2004 tehtiin: lepovuorossa ollut syötti sivurajan tuntumasta harjoitteen tekijälle keskelle ja tämä kääntyi ja lähetti diagonaalipallon toisella sivurajalla olevaan pikkumaaliin.

Vanhat tavat kuolevat hitaasti, eivätkä ilman tiedostamista.

Mainokset
Kategoria(t): Suomifutis Avainsana(t): , , , . Lisää kestolinkki kirjanmerkkeihisi.

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Google+ photo

Olet kommentoimassa Google+ -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s