Koripallon ympärillä olevaa älyllistä kulttuuria ei voi kuin kadehtia

Koripallon arvokisojen kohdalla nostetaan usein esiin Susijengin aikaan saamaa kannatuskulttuuria, ja sen erinomaisuutta. Vaikka kannatuskulttuuri eittämättä erinomaista onkin, se ei ole se asia joka tekee pääsääntöisesti toisen lajin, jalkapallon, näkökulmasta maailmaa katselevan kateudesta vihreäksi. Koko muu urheileva Suomi saisi sen sijaan ottaa mallia koripallon ympärillä olevasta sivistyneen rauhallisesta, älykkäästä suhtautumisesta lajiin ja peliin sen ytimessä.

Osittain syy saattaa johtua siitä, että suomalaista koripallokeskustelua on suhteellisen pitkään päässyt määrittämään ylimpänä auktoriteettina Henrik Dettman, joka on edistänyt tietyntyyppistä keskustelua pelistä. Osasyy on varmasti myös lajin kirjoittamattomissa säännöissä, sillä vaikka koripallossa otetaan todella kovaa kontaktia ja pelataan äärimmäisen tiukasti pelaaja pelaajaa vastaan, virheet tunnustetaan nostamalla käsi ylös, eikä tarvetta esimerkiksi nyrkkitappelulle tai tuomareille sylki lentäen huutamiselle lajissa ole. Susijengin imago on myös positiivinen, eikä siitä tai sen yksittäisistä jäsenistä ole tarvinnut negatiivisia juttuja lukea.

Yhdessä kaikki nämä tekijät johtavat siihen, että kun erinomainen tv-asiantuntija Pieti Poikola sanoo lähetyksessä, että vihellys Suomea vastaan oli oikea, koska puolustajan jalan asennossa ja painopisteessä oli virhe, ei kukaan oikeastaan lotkauta korvaansakaan. Ei sille, ettei YLE:n lähetyksessä vedetä sinivalkoisin lasein eikä sille, että asiantuntija käyttää lajispesifejä termejä ja puhuu lähes mikrotason, (maallikon) silmin mahdottomien havaita, tason asioista. Uskon, että koripallolähetysten kohdalla ei olisi minkäänlaista ongelmaa myöskään siinä, että kommentaattorina toimisi esimerkiksi Tiina Sten.

Hesarin erinomaisessa henkilöjutussa Poikolasta Poikola toteaa, että

Tämä on siitä kivaa touhua, että se, miten pelaajat käyttäytyvät, vaikuttaa suoraan peliin. Sillä, tervehtivätkö he tullessaan pukuhuoneeseen, on suora korrelaatio tulokseen. Mitä paremmin ihmiset joukkueessa kohtelevat toisiaan, sitä paremmin he toimivat yhdessä kentällä.”

ja jatkaa:

”Voiton kannalta tärkeintä on se, onko pelaajalla taitoa heittää pallo koriin. Loppujen lopuksi se ratkaisee, se on urheilun luonne. Jos emme hyväksy tätä, emme kunnioita urheilun luonnetta. Mutta se, kuinka heittäjä kohtelee muita kopissa, vaikuttaa aina siihen, pääseekö heittäjä siihen tilanteeseen.

Poikola on kieltämättä asiantuntijana erinomaisen kansantajuinen, ja osaa kiteyttää viestinsä hyvin, kuten jälkimmäisessä lainauksessa tekee. Hänellä ei myöskään asemansa puolesta ole tarvetta synnyttää keskustelua tai provosoida. Silti, pelkästään ensimmäisen lainauksenkaan perusteella on vaikea kuvitella, että Poikola joutuisi samanlaisen koulukiusaamisen ja tahallaan väärinymmärtämisen kohteeksi, kuin saman ajatuksen eri tavalla muotoillut Elmo-lehden toimittaja Jussi Leppälahti joutui jalkapalloyhteisön keskuudessa.

Leppälahti totesi twiitissään, että on huippu-urheilun kannalta ongelmallista, mikäli osa Suomen pelaajista oli hotellilla ja osa katsomassa koripalloa pari päivää ennen peliä. Olen itsekin kahden vaiheilla tämän suhteen, en osaa sanoa muuta kuin että huippu-urheilun absoluuttisella huipulla erot syntyvät ja niitä haetaan äärimmäisen pikanteista yksityiskohdista. Silti tuntuu erikoiselta, että pelaajilla ei maajoukkueen kanssa kokoontumisen jälkeen olisi ns. vapaa aikaa tai omaa aikaa ollenkaan, vaan kaikki toiminta olisi ylhäältäpäin määrättyä ja tehtäisiin yhdessä. Tähän keskusteluun ei koskaan päästy, sillä vaikka Leppälahti tarkoitti mielestäni samaa kuin Poikola, sekä tervehtimisellä että yhteisellä toiminnalla luodaan joukkueen toimintakulttuuria, vietiin keskustelu koulukiusaamismaiseen jankkaamiseen ”joukkuehengestä” ja sanojan nälvimiseen Suomen voiton jälkeen. Tällainen tahallaan väärinymmärtäminen ja sanojen suuhun laittaminen on epä-älyllistä.

Epä-älyllistä on myös suhtautuminen maaliodotukseen jalkapallopiireissä. Vaikka maaliodotus on vain tilasto tilastojen joukossa, ja sellaisena tietenkin vanhan totuuden mukaan emävale, on se tällä hetkellä voittamisen kanssa parhaiten korreloiva tilasto. Maaliodotuksen, ja muiden futistilastojen ongelmia käsitellään tarkemmin mm. omassa jutussani viimeisimmässä EOM-lehdessä. Paras tapamme hankkia tietoa maailmasta, on toistaiseksi tiede ja tieteelliset menetelmät. Lähimpänä tieteellistä tietoa jalkapallo-ottelun voittajasta tietämättä toteutuneiden maalien määrää, on varmaankin maaliodotusten katsominen.

Epätieteellistä on mm. ilkkuminen siitä, että ”katsos nyt kun tuosta tuli maali, vaikka laukoi väärältä alueelta”. Maaliodote ei kerro, mikä on väärä tai oikea alue, vaan todennäköisyyden sille, että tietyltä alueelta lähtenyt laukaus menee maaliin. Jotta todennäköisyysarvio eli käytännössä ennustus olisi oikea, pitää myös sen epätodennäköisemmän vaihtoehdon toteutua ennustuksen lupaamat kerrat, oli se sitten kerran sadasta tai 30 kertaa sadasta. Siksi piilo-vittuilu väärältä alueelta laukomiselle rinnastuu mielessäni vähän kärjistäen evoluutio-teorian kieltäjiin ja litteä-maa -salaliittolaisiin.

Jos mietitään, että joukkue ottaa tavoitteekseen luoda 1.00 maaliodotusta ottelun aikana, se voi tehdä sen kahdella tavalla. Se voi pyrkiä laukomaan 20 kertaa kaukaa odotuksella 0.05, tai pyrkiä luomaan 1-2 todella korkean todennäköisyyden (0.4-0.6) maalipaikkaa. Tässä on kyse pelitavallisesta valinnasta, ja molempiin on olemassa omat perustellut syynsä. Esimerkiksi Veikkausliigassa on molempien koulukuntien edustajia. On myös syytä muistaa, että 0.05 on keskiarvo kaikista alueelta lähteneistä vedoista, eli käytännössä yhdistetty onnistumisprosentti heikommalla jalalla 50 metrin kuljetuksen jälkeen ampuvan oikean pakin laukauksista ja hyvästä asennosta, runsaalla ajalla ja tilalla ampuvan hyväpotkuisen maalintekijän laukauksista. Ongelma jälkimmäisessä tavassa on se, että ammuttuasi 19 kertaa 0.05 todennäköisyydellä tekemättä maalia ei 20. laukauksen todennäköisyys mennä maaliin ole 100 vaan se sama 0.05.

Koripallossa näistä samoista on puhuttu jo iät ja ajat. Toki koriksessa se on sikäli vielä selkeämpää, että eri alueilta lähteneistä pisteyrityksistä saa eri määrän pisteitä. Ymmärtääkseni esimerkiksi nyky-hetken parhaan seurajoukkueen Golden State Warriorsin peli liittyy olennaisesti tähän todennäköisyyslaskuun. Kun Tuukka Kotti heittää huonosta asennosta pitkän kahden pisteen heiton, joka menee sisään, ei kukaan kuitkaan ilku twitterissä että ”höhöö onneksi lähti heittämään väärältä alueelta”. Sen sijaan asiantuntijat toteavat, että Suomen pitää luoda parempia heittopaikkoja jotta se pystyy tekemään säännöllisesti pisteitä, ja kotikatsomoissa nyökytellään.

 

Toivottavasti suomalaiseen urheiluun leviää koripallomainen (keskustelu)kulttuuri, sillä meillä on käynnissä ja käymättä muutamia isoja keskusteluja, joiden lopputuloksella on suuri merkitys. Ne olisi syytä käydä ”susijengi”-tyyliin positiivisessa sävyssä, tietoon pohjautuen, maltillisesti ja sanojaan katsomatta. Yksi näistä on keskustelu lasten urheiluharrastusten monipuolisuudesta, jossa on iloisesti sekaisin monipuolisuus ja monilajisuus, liikunta ja huippu-urheilu, ja kaikki lajit hiihtosuunnistuksesta jalkapalloon.

 

Mainokset
Kategoria(t): Ei kategoriaa. Lisää kestolinkki kirjanmerkkeihisi.

Yksi vastaus artikkeliin: Koripallon ympärillä olevaa älyllistä kulttuuria ei voi kuin kadehtia

  1. Paluuviite: Futisvuoden topit ja flopit – Suunnanmuutoksen erityismaininnat – Suunnanmuutos

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Google+ photo

Olet kommentoimassa Google+ -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s