Miksi (kilpa)jalkapallo koetaan lapselle haitalliseksi toiminnaksi?

Liikaa tapahtumia liian nuorena. Yksipuolista harjoittelua, josta väistämättä seuraa rasitusvammoja. Lahjakkuudet poltetaan loppuun teini-iässä, drop-out ilmiötä kuvaava käyrä on yhtä lohduttoman näköinen kuin Gianluigi Buffon Italian karsiuduttua MM-kisoista. Lapset eivät saa olla lapsia, leikinomainen toiminta on työnnetty sivuun lapsille liian vaikeiden lajitaitojen ja taktisten käsitteiden tieltä. Toiminta on tavoitteellista, ja tavoitteellisen vastakohta on ”kivaa”, ”hauskaa” ja ”mielekästä”.

Mikä laji tulee mieleen?

Jalispa

Juniorijalkapallo näkyy usein uutisissa jonkin negatiivisen ilmiön taustana, johon viitataan tai tiedostetusti tai tiedostamatta, esimerkiksi kuvituksella ja esimerkkitapauksilla. Yhtenä esimerkkinä Kari Uusikylän haastattelu syyskuun alusta, jossa puhutaan juurikin lahjakkuuksien loppuun palamisesta. YLE Uutisten jutussa on paljon hyvää, kuten Uusikylän kommenteissa melkein aina on, mutta toisaalta myös kasvatustieteiden kansantautia eli omien kokemusten yleistämistä jonkinlaiseksi suuremmaksi totuudeksi.

Olennaista on tietenkin se, onko mielikuva juniorijalkapallosta oikea? Toinen kysymys on se, onko uutisointi objektiivista, kohteleeko se kaikkia lajeja samalla tavalla, vai joutuvatko jotkin lajit perustelemaan oikeutuksensa toisia lajeja voimakkaammin?

Tässä HBL:n jutussa selvitettiin juniorijalkapallon kustannuksia. Taulukkoihin on listattu myös nuo nuoret jalkapalloilijat loppuun polttavat harjoitusmäärät, jotka ovat HJK:n ja Hongan kilpajoukkueiden osalta 3-4 kertaa viikossa. Todellinen tapahtumamäärä viikossa on todennäköisesti hieman suurempi, sillä harjoitusmäärien päälle tulevat vielä pelit ja turnaukset. Otan vertailukohdaksi toisen lajin, taitoluistelun. Tarkoituksenani ei ole missään nimessä demonisoida taitoluisteluseurojen tekemää työtä, tai kyseenalaistaa toimintaa millään tasolla, sillä en sen taustatekijöistä riittävästi ymmärrä. Taitoluistelu esiintyy tässä puhtaasti vertailukohtana jalkapalloon. Erään taitoluisteluseuran nettisivuilta selviää kilparyhmiin valmistavien ryhmien harjoitusmäärät. 5-8 -vuotiaiden ryhmä harjoittelee neljä kertaa viikossa jäällä, jonka lisäksi ryhmällä on oheisharjoituksia ja balettia. Seuraava ryhmä kohti kilparyhmiä harjoittelee viidesti jäällä, neljästi oheisia ja kerran viikossa klassista balettia. Eikä taitoluistelu ole mikään yksittäinen ääriesimerkki ainoasta lajista, jossa harjoitellaan paljon. 10-12 -vuotiaat joukkuevoimistelijat harjoittelevat esimerkiksi 4-5 kertaa viikossa, noin kolme tuntia kerrallaan.

Kuinka monta kertaa esimerkiksi nämä lajit ovat joutuneet julkisesti puolustautumaan, miksi pitää harjoitella niin paljon? Tai niin nuorena?

Tarkoitukseni ei ole tässä ottaa kantaa, kuka tekee ”väärin” tai kuka ”oikein”, kenen pitäisi harjoitella enemmän tai kenen vähemmän, vaan pohtia miksi eri lajeilla on erilainen oikeutus toimia. Samalla katsantokantaa voidaan laajentaa urheilun ulkopuolelle. Miksi viulunsoitto on OK aloittaa 3-vuotiaana, mutta joukkueurheilu ei? Miksi telinevoimistelussa voi olla tasoryhmiä 4-vuotiaille, mutta joukkueurheilussa ei? Miksei lapsesta, joka haluaa vain laskea matematiikkaa tai lukea kirjoja tarvitse huolestua, mutta lapsesta joka haluaa vain pelata jääkiekkoa tarvitsee? Pointtini ei ole myöskään antaa jalkapallolle vapaita käsiä tehdä mitä tahansa kuinka nuorten lasten kanssa tahansa, vaan pohtia miksei lapsi ole jalkapallon suhteen täysin vapaa valitsemaan itse.

Brain

Tämä kaikki liittyy olennaisesti myös ”varhaisen erikoistumisen” ja ”varhaisen kiinnittymisen” käsitteisiin. Keskustelua näistä käsitteistä värittää vahvasti salasuolainen käsitys huippu-urheilijan elämänpolusta, vaikka se ei ole vertaisarvioitu tieteellinen tutkimus, ja sen tavoitteena on tehdä urheilua isona kokonaisuutena käsitteleviä johtopäätöksiä, jotka saattavat olla ristiriidassa yksittäisten lajien realiteettien kanssa. Olemassa olisi myös mm. Hannele Forsmanin väitöskirjatasoinen tutkimus ”The Player Development Process among Young Finnish Soccer Players”, joka avaa muun ohella  myös tieteellisen todistuksen tasoa varhaisen erikoistumisen -käsitteen suhteen. Sen rooli julkisessa keskustelussa on kuitenkin ollut pieni. Väitöskirja on muuten ilmaiseksi luettavana täältä.

Yllä oleva taas liittyy siihen, mistä esimerkiksi Palloliitto haluaa puhuttavan kun puhutaan suomalaisesta juniorijalkapallosta. Puhutaanko Suomen harrastetuimmasta lajista, elinikäisestä liikuttajasta ja pelipassien määrästä. Vai puhutaanko kilpatoiminnasta, kansainvälisen kilpailun realiteeteista? Valinta määritttelee pitkälti sen, minkälaisia uutisia (=puhetta) Palloliitto julkaisee ja jakaa. Entisenä jalkapalloilijana mutta nykyisenä luokanopettajana olen sitä mieltä, ettei tähän ole oikeaa vastausta. Julkista rahaa saava Palloliitto voi perustellusti olla sitä mieltä, että se ei voi allekirjoittaa kaikkea toimintaa, mitä absoluuttisen huippu-urheilun ehdoilla tehdään. Huippu-urheilu on melko raadollista toimintaa, ja suomalaiseen yhteiskuntaan istuu aika huonosti esimerkiksi sellainen toiminta, jolla Etelä-Koreassa on saatu maailman 20 parhaan naisgolfarin joukkoon kahdeksan eteläkorealaista, mukaan lukien rankingin kärki ja kakkonen. Tällöin kilpatoiminnan puheen ja toiminnan edistäminen jäisi jonkin toisen toimijan vastuulle. Huonosti suomalaiseen yhteiskuntaan istuvaa toimintaa olisi myös se, että lapsille kerrottaisiin muunneltua totuutta ammattilaisuuden saavuttamisesta; kuinka talvet voi lasketella ja purjehduskauden purjehtia, ja jalkapalloa pelata sitten jalkapallokaudella ja 15-vuotiaana ruveta tosissaan keskittymään siihen.

Tämä kirjoitus on varmaan helppo tulkita perinteiseksi sosiaalisen median tapahtumaketjuksi: joku kirjoittaa jalkapallosta negatiivisen uutisen – kutsuu sitä potkupalloksi tai haukkuu pelin lieveilmiöitä – ja esiin rientää futisniilo lajiaan puolustamaan, ”maailman suosituin urheilulaji” -korttia viuhutellen. Ja sitä tämä epäilemättä onkin osittain, en pysty viaton ilme kasvoillani väittämään että kykenisin kirjoittamaan yhtäkään puolueetonta tekstiä jalkapallosta. Ihminen on ympäristönsä tuote, ja jalkapallo on siksi suurin kasvattajani vanhempieni jälkeen. Ja juuri siksi koen, että on meidän jalkapalloihmisten tehtävä tulla esiin, ja korjata virheellisiä olettamuksia ja mielikuvia juniorijalkapallosta. Eikä vain reagoida juttuihin, vaan tuoda esiin minkälaista toimintaa lajin piirissä oikeasti toteutetaan. Seuran nettisivuilla, valmentajan Facebook-sivuilla, yksittäisten joukkueiden Twitter-tilillä. On toiminnan asiantuntijoiden tehtävä huolehtia siitä, mistä puhutaan, ja miten puhutaan. Alkaen Palloliiton puheenjohtajasta.

 

 

 

 

Mainokset
Kategoria(t): Ei kategoriaa. Lisää kestolinkki kirjanmerkkeihisi.

Yksi vastaus artikkeliin: Miksi (kilpa)jalkapallo koetaan lapselle haitalliseksi toiminnaksi?

  1. Tommi sanoo:

    Loistava kirjoitus. Samaistuin tekstiisi 99%. Tulevana ”kasvatusalan ammattilaisena” ihmettelen myös suuresti tätä kasvatuspiireissä yleisesti luotua negatiivista kuvaa kilpailemisesta. Tämän aiheen innoittamana työstämmekin par aikaa opiskelijatoverini kanssa opinnäytettä kyseisestä aiheesta.

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Google+ photo

Olet kommentoimassa Google+ -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s