Hieman vuodenaikaan nähden yllättäenkin tapetilla on viime aikoina sekä perinteisessä että sosiaalisessa mediassa ollut paljon puhetta lasten ja nuorten liikuntaharrastuksista. Omat erityismainintani annan Erkko Merelle, jonka jalkapalloyhteisönä pelkäsimme jo keskustelupiiristämme poistuneen, mutta joka iloksemme palasi uudella blogillaan tuomaan keskusteluun järkeviä argumentteja (https://erkkomeri.wordpress.com/2023/12/10/tolkkua-lasten-urheilua-koskevaan-keskusteluun/ ) sekä Olli Tuomiselle, KaaPo:n puheenjohtajalle, joka avasi seuratoimintaa laajemmin omasta perspektiivistään: https://ottuominen.wordpress.com/2023/12/15/ajatuksia-seuratoiminnasta/
Koska keskustelu vaikuttaa jatkuvan, päätin testailla myös oman sulkakynäni toimivuutta – eli kokeilla muistanko blogini käyttäjätunnuksen (neljännellä yrityksellä) ja salasanan (ensimmäisellä) – ja ottaa osaa.
Oma erityisosaamiseni voisi olla vaikka yhdistää ne kaksi maailmaa, joiden välillä itse juuri tälläkin hetkellä leijun, eli juniorijalkapallo ja koulumaailma. Mitenkään uniikki ei tilanteeni toki ole, opettajan ja valmentajan hybridejä löytyy Suomesta lukuisia, mutta olen jo pitkään pyöritellyt kyseistä asiaa sekä koulumaailmasta aukeavasta, laajemmasta yhteiskunnallisesta näkökulmasta, että futiskuplan kilpaurheilullisen tähtäimen läpi. Esimerkiksi hieman reilu kuusi vuotta sitten pohdin asiaa näin: https://takavasara.wordpress.com/2017/11/14/miksi-kilpajalkapallo-koetaan-lapselle-haitalliseksi-toiminnaksi/
Eräässä koulussa, jossa työskentelin alkuopetuksessa luokanopettajana, oli lukemaan oppiminen järjestetty niin, että osa viikon äidinkielentunneista oli ”palkitettu” kaikilla ykkösluokilla samalle ajankohdalle samana päivänä. Näin pystyimme jakamaan kaikki ekaluokkalaiset 3-4 eri ryhmään sen mukaan, mikä heidän lähtötasonsa oli kouluun tullessa lukemisen suhteen. Jokainen luokanopettaja veti yhtä ryhmää, ja lisäksi apuna oli laaja-alainen erityisopettaja. Jako tehtiin luonnollisesti sen hetkisen osaamisen perusteella, osa oppilaista osasi nimetä vain joitain kirjaimia, osa luki itsenäisesti lyhyitä tavuja ja osa saapui kouluun ja ensimmäiset kirjansa lukeneina. Näin onnistumisen kokemuksia oli tarjolla kaikille; kirjaimia vielä opettelevat saivat rauhan harjoitella niitä, jo tavuja lukeneiden ei tarvinnut tylsistyä kirjaimia nimetessä ja edistyneet lukijat pääsivät lukemaan. Ryhmien välillä oli mahdollista liikkua, muut tunnit opiskeltiin omassa ryhmässä, ja kolmannen luokan jälkeen opettajan vaihtuessa kaikki parhaan mekaanisen lukutaidon omaavat eivät olleet edistyneiden lukijoiden ryhmässä aloittaneita oppilaita.
Koulumaailmassa sitä, että kehityksessään ja osaamisessaan eri vaiheissa oleville oppilaille annetaan erilaisia ja eritasoisia tehtäviä, kutsutaan eriyttämiseksi. Oppiaineksen eriyttäminen ei ole hyvän opettajan merkki, se on perusvaatimus joka ikiselle opettajalle. Oppilaat on tunnettava, on tiedettävä kuka tarvitsee paljon rohkaisua ja yhdessä tekemistä, ja kuka taas haluaa päästä mahdollisimman nopeasti itse kokeilemaan, oppimaan yrittämällä ja epäonnistumalla. Jonkun taas on toistettava perusasioita vähän enemmän, jotta niiden päälle voi rakentaa monimutkaisempaa tietoa, toisille taas perusasioiden tankkaaminen aiheuttaa motivaation lopahtamisen, tylsistymisen ja siirtymisen johonkin itselle juuri sillä hetkellä mielekkäämpään toimintaan. Eriyttää voi niin opetusta, tehtäviä, työskentelytapoja, kotiläksyjä kuin nykyään kokeitakin.
Se, että joku on tätä yleistä ajatusta vastaan, että paras tapa oppia on tehdä omalle nykyiselle osaamistasolle sopivia ja sitä juuri riittävästi haastavia tehtäviä, on itselleni jopa hämmentävä. Koulussa jokaiselle sopivimmat haasteet on helpointa räätälöidä laittamalla samantasoiset oppilaat samaan ryhmään, urheilussa kanssaharjoittelijoiden ja -pelaajien kannattaa olla samantasoisia, koska he toimivat mittarina osaamisestasi. Silloisessa koulussa emme ainakaan olleet ajatusta vastaan, vaan teimme myöhemmin myös matikassa samanlaiset ryhmät.
Siksi en uskokaan, että kukaan vastustaa tätä varsinaista organisointitapaa ja ajatusta sen takana, vaan sen heikon toteutuksen tuottamia ongelmia. Emme koulussa tietenkään nimenneet oppilaiden edessä lukuryhmiä ”eliittilukijoiksi”, ”haastajaryhmäksi” ja ”harrastelijoiksi”, emme antaneet parempia oppimateriaaleja, tiloja ja eniten koulunkäynninavustajia lähtötasoltaan edistyneimmän ryhmän käyttöön, emmekä kohdelleet oppilaita arjessa eriarvoisesti sen perusteella, mikä lukutaidon lähtötaso oli. Meitä oli myös jakoa tekemässä neljä kasvatustieteen maisteria, tukenaan data varhaiskasvatuksesta ja ekan luokan alun ALLU (alakoulun lukutesti) -testeistä. Jakoa ei siis tehnyt jonkun oppilaan vapaaehtoiseksi ilmoittautunut isä, käyttäen perusteena esim. lukuäänen kovuutta tai muuta vastaavaa. Erona juniorijalkapalloon oli myös se, että yhdeltäkään aakkosia opettelevan ryhmän vanhemmalta ei tullut viestiä, että ellei hänen lastansa siirretä heti edistyneimpien lukijoiden ryhmään, oppilas vaihtaa koulua. Esimerkiksi tässä ElmoTV:n artikkelissa (https://elmotv.com/tasoryhmat-on-jakomielitautinen-jarjestelma-jota-ei-suomalisessa-jalkapallossa-hallita/) listatut ongelmat ovat minulle enemmän ongelmia toimintakulttuurissa ja lasten ja nuorten kasvattamisessa, kuin tasoryhmissä.
Eikä leikitä tyhmää, totta kai jääminen jostain peleistä pois tai harjoittelu muussa kuin ”parhaassa” ryhmässä vihlaisee, kuten joitakin varmasti vihlaisi se, etteivät olleet edistyneimpien lukijoiden ryhmässä. Lapset ja nuoret ovat hyvin herkkiä tunnistamaan mistä esimerkiksi ryhmäjaoista on kyse, vaikka ne kuinka hienotunteisesti toteuttaisi. Kun toiminta on järkevästi ja turvallisesti toteutettu, lapselta löytyy kasvun asenne ja perusturva, toimivat nuo vihlaisut myös motivaationa harjoitella ja tulla paremmaksi.
Hyvin skeptinen olen myös sen suhteen, etteikö tasoryhmistä luopuminen ja yhdessä isossa ryhmässä harjoitteleminen tuottaisi näitä vihlaisuja. Erkko Meren ja esimerkiksi Erkka V. Lehtolan käyttämä hippa-esimerkki on hyvä: jos laitat liikkumistaidoiltaan eri kehitysvaiheessa olevat lapset samaan hippaan, se on hyvin harvalle hauskaa. Nopeimmat eivät jää liikoja pinnistelemättä koskaan kiinni, ja samat lapset ovat hippoja koko ajan. Lapset ovat herkkiä havaitsemaan myös, koska ovat ryhmän heikoimpien joukossa kulloisessakin tehtävässä.
Liikunnanopettajana pelillisissä ja kilpailullisemmissa osioissa nykyään yksi tärkeimmistä osuuksista tunnilla on joukkuejakojen tekeminen. Ainakin siitä saa helpoiten kritiikkiä, että on episjaot, aina on toisella joukkueella enemmän ”harrastajia”, vaikka opettaja olisi keksinyt itse pehmopatjoilla ja jättipalloilla pelattavan lajin viime viikon tiistaina. Oppilaat haluavat onnistumisia, mahdollisuuden tehdä vaikka maali tai estää sellainen, riistää pallo tai saada se syötettyä kaverille joka pääsee tekemään maalin. Sujuvinta ja nautinnollisinta peliä syntyy, kun sekä kanssapelaajat että vastustajat ovat suurin piirtein samantasoisia. Jos ette usko, kokeilkaa vaikka padelia. Tasoryhmiin jakaminen mahdollistaa nämä tehokkaammin jokaiselle ryhmän jäsenelle.
Hyvä on myös muistaa, ettei vihlaisujen totaalinen eliminointi lapsen elämästä kuulu olla urheiluharrastuksen, koulun tai vanhempienkaan tehtävä.
Jotta oltaisiin ajalle muodikkaasti ratkaisukeskeisiä, tarjoan oman ehdotukseni loppuun:
Aloitetaan sarjamuotoiset kilpailut vasta aikaisintaan 14-15-vuotiaina. Nykysysteemissä 11-12 -vuotiaat karsivat sarjapaikoista. Karsinta esimerkiksi Etelä Liigaan on seurojen kannalta ylikorostuneen tärkeä, jos saat sarjapaikan pelaajaliikenne on todennäköisesti sisäänpäin, jos et ja joku muu lähialueen seura saa, pelaajaliikenne on ulospäin. Pelaaminen sarjapaikasta tai sarjan voitosta liian aikaisin johtaa liian tulosorientoituneeseen toimintaan. Ratkaisuja joudutaan tekemään tulos pelaajakehityksen edellä. Opetellaan 13-vuotiaana puolustamaan muodossa, voittamaan pelejä fyysisesti aikaisin kehittyneiden pelaajien vahvuuksia käyttäen, ja peluutetaan aina samoja pelaajia. Monessa eurooppalaisessa akatemiassa koetaan esimerkiksi, ettei pelaajien pitäisi erikoistua vain yhdelle pelipaikalle ennen tiettyä ikää, ja valmentajien tuleekin peluuttaa pelaajia vähintään kolmella pelipaikalla kauden aikana. Kuinka moni valmentaja uskaltaa tätäkään aidosti toteuttaa, jos pelko huonosta tuloksesta painaa vaakakupissa?
Sarjamuotoisten kilpailujen sijaan seurat voisivat rakentaa pelikalenterinsa englantilaiseen tyyliin. Jokaiselle viikonlopulle järjestetään itse pelit jonkin toisen seuran tai joukkueen kanssa. Lisäksi osallistuttaisiin erilaisiin ja tasoisiin turnauksiin. Suomessakin on tästä hyviä esimerkkejä, kuten Miniliiga, Länsirannikon liiga tai Rannikkoseudun liiga, jota pelaavat Turun alueen Maskun Palloseura, Naantalin VG-62 ja Raision Futis. Näin saataisiin sovittua kaudelle omalle joukkueelle sopiva määrä erilaisia pelejä, muutama liian kova, paljon samantasoisia vastustajia ja muutama turhan helppo peli. Valmentajat uskaltaisivat tehdä ratkaisunsa pelaajakehitys edellä. Seurat pystyisivät erikoistumaan, kun tietäisi että tietyssä seurassa saat aina tietyntasoiset pelit, ja tämän systeemin sisällä valmentajat pystyisivät sitten sopimaan hiljaisesti keskenään, minkä tasoisilla peliryhmillä mikäkin peli pelataan.
TAKAVASARA 