Urheilijan kykyä ajatella pelitilanteessa yliarvioidaan

Aihetta on käsitelty varmasti monen mielestä ihan riittävästi, mutta koska tämä näkökulma puuttuu lukemistani jutuista, aion silti ottaa kantaa jääkiekon päähänkohdistuneisiin taklauksiin. Oma lajitaustani rajoittuu pihapeleihin, hatut – kukkakuosilla tai ilman – eivät sovi minulle, ja suosikkijääkiekkoilijani on Kimmo Rintanen. Tekstiä tulee tulkita ja ymmärtää näiltä jalansijoilta.

Kaikki ovat kuulleet ”10 000 tunnin säännöstä”. Säännön mukaan kilpaillulla alalla huipulle päästäkseen pitää tehdä vähintään 10 000 tuntia oikeanlaista harjoittelua. Erilaiset pallopelit globaalissa mittakaavassa täyttävät kilpaillun alan määritelmän helposti, ja tuntien lukumäärä lieneekin kilpailun koventuessa olevan pahasti alakantissa.

Mutta miksi absoluuttisen huipputason jääkiekkoilijan on pitänyt harjoitella pelaamista se viisinumeroinen luku tunteja?

Jotta hänen ei tarvitsisi ajatella pelaamista. Tietoinen ajattelu, johon esimerkiksi hyvinkin rajattu toimintapäätös ”aion taklata seuraavaksi tuota pelaajaa päähän” kuuluu, ei yleensä näyttele mitään roolia huipputason pelaamisessa. Kuten (entinen) huippugolffari Tiger Woods asetteli sanansa: ”My body knows how to play golf. I’ve trained it to do that. It’s just a matter of keeping my conscious mind out of it.” Kun jalkapallossa keskikenttäpelaaja tekee pystyynjuoksun linjan taakse vastaantulleen keskushyökkääjän synnyttämään tilaan, kyse on enemmän havainnoinnista, jonka pelaaja on keskittyneen harjoittelun kautta omaksunut tavakseen, ja sen pohjalta tehdystä tulkinnasta joka sekin on seurausta automaatiotasolle omaksutuista toimintamalleista ja pelin perusperiaatteista. Kyse on enemmän aistimisesta tai vaistoamisesta, kuin tietoisesta ajattelusta. Kun jääkiekossa karvaaja lähtee lähestymään omaa maaliaan kiertävää puolustajaa, karvaaja yhtä lailla todennäköisesti tunnistaa tilanteen ja lähtee vaistonsa pohjalta kohti kiekollista pelaajaa. Se, miten hän tilanteen ratkaisee riippuu sitten roolista, omista vahvuuksista ja valmentajan ohjeistuksesta. Jääkiekkoammattilaisella voi olla erilainen käsitys – ja tietyllä tapaa onkin aina vastuu jokaisesta ruumiinjäsenestään – mutta itse koen että esimerkiksi oman olkapään korkeuden ja liikkeen kontrollointi nopeassa taklaustilanteessa on aika triviaali yksityiskohta, ja tulee taas enemmän sieltä aisti/vaisto-tasolta kuin tietoisen ajattelun puolelta.

Sen takia argumentit kuten ”hän taklasi päähän, koska kilpailee junnujen kanssa peliajasta ja halusi näyttää valmentajalleen että kykenee koviin suorituksiin” kuulostavat itselleni vierailta.

Matti Lambergin taklaus

Tarkoitus ei ole millään lailla puolustella pelaajia, tai väittää että päähänkohdistuneet taklaukset ja niiden seuraukset ovat jotenkin asia, joka pitäisi vain hyväksyä. Tarkoitus on lähinnä kummeksua tapaa, joilla taklauksia on osittain mediassa käsitelty ja soveltavin osin myös sitä, miten niitä yritetään vähentää. Totta kai esimerkiksi Lambergin tilanteessa hirveästi liikaa vauhtia ja taklaus on kamalan näköinen, mutta itse en millään usko että tuohon liittyy useaa sekuntia ennen tehty tietoinen päätös taklata päähän. Kovat rangaistukset keinona vähentää taklauksia vetoavat mielestäni enemmän tietoiseen ajatteluun, joka ei siis ole pääosissa näissä tilanteissa. Kukaan ei ehdi ajatella että ”jos nyt taklaan ja osun päähän, saan pitkän pelikiellon. Jos saan pitkän pelikiellon, voin menettää palkkani siltä ajalta. Jos menetän palkkani siltä ajalta, ei ehkä päästäkään sinne kesälomareissulla jenkkeihin.” Jos tietoinen ajattelu olisi ratkaisu, kukaan ei olisi koskaan taklannutkaan päähän. Kukaan ei halua aiheuttaa yhdellekään kanssapelaajalle sellaista vammaa, jonka esimerkiksi Tommi Kovanen sai. Saa myös olla aika tyhmä, jos tässä jo valmiiksi roihuavassa kohussa menee taklaamaan tahallaan päähän.

Pitää myös erottaa kaksi asiaa: pyrkimys satuttaa vastustajaa ja pyrkimys aiheuttaa vastustajalle vamma. Jos vastustajalla on pelaaja, joka on joukkueelleen äärimmäisen tärkeä, on päivänselvää että hänen pelaamisensa yritetään tehdä mahdollisimman epämukavaksi. Keinot vaihtelevat vähän yksilökohtaisesti, mutta stereotyyppisesti moni ”taitopelaaja” ei pidä siitä, jos joutuu pelaamaan peliä kamppailemisen ja fyysisyyden kautta. Koska kamppaileminen, varsinkin itseään isompia ja ilkeämpiä vastaan, usein sattuu. Vammaa taas ei 99,9 prosenttia huippupelaajista halua aiheuttaa toisilleen.

Jari Sailion taklaus

Tietoisen ajattelun kehittämistä tehokkaampi toimintatapa olisi tunnekontrolli, tai tunnetaitojen kehittäminen. Tahallisista tai tahallisen näköisistä taklauksista suurin osa johtuu siitä, että kuppi menee niin sanotusti kumolleen. Mitä alempi sarjataso, sitä useammin tai suuremmassa mittakaavassa näin käy. Tämä johtuu siitä, että tunnekontrolli on yksi ominaisuus, joka erottaa huiput tasamaan tallaajista. Alemmilla sarjatasoilla varsinkin jalkapallossa näkee usein tapahtumaketjuja, jossa pelaaja menettää pallon ja kokee tulleensa rikotuksi, vai vastaanottaa kovan kontaktin ja siitä ”sisuuntuneena” valitsee seuraavassa tilanteessa aggressiivisen tavan mennä kohti vastustajaa. Korkeammilla sarjatasoilla pelaajat pääsevät ihailtavan nopeasti yli näistä tilanteista, ja pystyvät menemään seuraavaan tilanteeseen ihan yhtä oppikirjamaisesti kuin jos se olisi ottelun ensimmäinen tilanne.

David Luizin ulosajo viikontakaisessa Valioliigan huippuottelussa Arsenalia vastaan on hyvä esimerkki siitä, että joskus huipullakin on pelaajia, joilla on jokin pieni heikkous. Luizin tapauksessa se on tunnekontrolli. Tässäkään tilanteessa Luiz ei varmasti yritä murtaa Sead Kolasinacin sääriluuta, vaikka siihen tällä taklauksella olisi mahdollisuus ollutkin, vaan tunteet yksinkertaisesti ottavat vallan. Luiz kamppailee ensin Alexis Sanchezin kanssa, kokee todennäköisesti tullensa rikotuksi Sanchezin nyppäistyä tätä olkapäästä, ja yrittää vielä taklata chileläistä ollessaan itse pallollinen. Aggressio kasvaa, stressi kasvaa, tilanne on nopea ja keho ja mieli jo väsyneitä, ja lopputuloksena on typerä taklaus. Peli on tasan, peliaikaa jäljellä muutama minuutti ja brasilialaisella on jo kortti alla. Mitä David Luiz mietti?! Aivan, ei yhtään mitään.

David Luizin ulosajo

Pelaajilla on aina jokin syy, miksi he päätyvät pelaamaan kauas absoluuttisesta huipusta esimerkiksi Veikkausliigaan. Tämä pätee yhä enenevässä määrin paikkansa myös jääkiekko-liigan kohdalla. Siksi Cody Kunyk pelaa SaiPassa. Kanadalaisen taklaus on näistä alkukauden taklauksista ainoa, josta voi ulkopuolisena maallikkona väittää, että siinä on tietoinen ja paha ajatus taustalla. Itse olisin Liigan kurinpitäjänä antanut tästä pisimmän pelikiellon.

Cody Kunykin jahti

Jotain on tietenkin tehtävä. Laji ei voi olla ihmisten terveyttä suurempi, vaikka jääkiekossa on sekin mahdollisuus, että täysin puhdas suora kontakti aiheuttaa murtuneen nenän, aivotärähdyksen ja solisluun murtuman, kuten JYP:in Michel Miklikille kävi viime keväänä. Minulla on kaksi ehdotusta.

Ensimmäinen on abstraktimpi ja kestää kauan, mutta oman otantani perusteella allekirjoitan jollain tasolla väitteen, jonka Ismo Lehkonen esitti tämän viikon Urheilulehdessä: suuri osa jääkiekon seuraajista toivoo, että laji olisi brutaali. Jääkiekon kulttuurissa on joitain elementtejä, joita on välillä haastava ymmärtää kulttuurin ulkopuolella kasvaneena. Facebookissa on esimerkiksi ryhmä nimeltä ”Gloves off Hockey”, joka jakaa sisältöä, jolla ei pitäisi pallopelien kanssa olla mitään tekemistä. 500 000 tykkääjän sivusto jakaa esimerkiksi videoita aivotärähdyksistä otsikoilla ”Sweet dreams” tai muuta vastaavaa. Myös YouTubesta löytyy videoita, joissa on top-listaus pahimmin sekaisin olevista taklattavista kovien iskujen jälkeen. Tämä ei tietenkään ole asia, jolle Suomen jääkiekko-liiga voi tehdä jotain, mutta tämä on kulttuuria jota jääkiekko lajina ympärilleen synnyttää. Nämä ovat pieniä ääripään esimerkkejä, mutta sellainen äijämäinen ”jos et pidä päätä ylhäällä, joku ajaa sinut kylmäksi” -retoriikka synnyttää urheiluviihteen ja yleisön syttymisen lisäksi sivutuotteena myös aivotärähdyksiä.

Toinen ehdotus on se, että ”vastapalloon” taklaaminen kiellettäisiin. Todennäköisesti se poistaisi kaikkein näyttävimmät taklaukset, mutta jättäisi kuitenkin fyysisen elementin ja ”laitojen ryskymisen” osaksi peliä. Totta kai myös laitojen lähellä tapahtuu päähänkohdistuneita taklauksia, mutta moni vaarallisimmista taklauksista tuntuu olevan näitä tämän jutun esimerkkitaklauksia, joissa kiekko tulee yhdestä ja taklaaja toisesta suunnasta.

 

Päähänkohdistuneiden taklausten ongelmaa ei voida kaataa yksin pelaajien, eikä varsinkaan pelaajien tietoisen ajattelun piikkiin. Myös jalo ja hienonkuuloinen ajatus pelaajien välinen kunnioitus kuulostaa mielestäni valitettavasti kovin abstraktilta ainesosalta lisätä kamppailulajiin, joskin sen voi ymmärtää esimerkiksi tunnekontrollia lisääväksi asiaksi. Jos ongelmaa yritetään ratkaista tunkemalla tietoinen ajattelu rangaistuksista pelaajan mieleen jokaisessa pelitilanteessa, rumat taklaukset melko varmasti vähenevät, mutta pelistä tulee laskemointia ja sellaista, jota usein ”virkamiespeliksi” kutsutaan.

 

Mainokset
Kategoria(t): Ei kategoriaa | Kommentoi

Kun parhaiten organisoitu hyökkäys kohtaa huonoiten organisoidun puolustuksen

Stadin derby oli puoliajalla tilanteessa 0-0. Toiselle puoliajalle HJK tuli suunnitelmalla, jossa puolustuksen oikean laidan Rafinha pysyi melko keskellä Demba Savagen vastatessa pelin leveydestä. Vasemmalla puolella Juha Pirinen nosti leveydessä vastustajan viimeisen linjan tasolle, Atomu Tanaka tuli puolustus- ja keskikenttälinjojen välille keskustaan. Lisäksi vasemmalla puolella ylempää keskikenttää pelanneella Rasmus Schullerille oli annettu vapaus tehdä juoksuja edessään olevaan tilaan.

HJK:lla oli selkeä ajatus siitä, miten maalipaikkoja luodaan. HIFK:lla ei ollut aavistustakaan, miten HJK pysäytetään. Mitä tästä seurasi, oli yksi kauden vastustamattomimpia kymmen-minuuttisia, joka johti HJK:n 1-0 -johtomaaliin.

Derby1

ISTV:n kuvaa. 47′ peliminuutti, HJK:lla pysähtyneessä tilanteessa törkeä ylivoima kahdella laitimmaisella kaistalla.

Derby2

HJK:lla vaihtoehtoja linjojen välissä.

Derby3

49′ HJK pelasi Tanakan kautta pallon Piriselle, jolla keskityspaikka sisemmältä laitakaistalta. Parhaalla maalintekoalueella 3v3 + Demba Savage, joka vähän myöhässä tilanteesta. Schullerin ohjaus metrin verran takatolpalta ohi.

Derby4

83 sekuntia myöhemmin, samalla kaavalla pallo taas Piriselle. Maalilla heikompi tilanne, pysäytys, kierrätys ja Tanakan laukaus 20 metristä yli.

Derby5

55′  Tanakalta leveyteen Piriselle, Schullerilta pystyynjuoksu, pallo ylimiehitetyn etualueen yli keskikenttäpelaajan käsikirjasta olevalla ajoituksella boksiin saapuvalle Onovolle ja 1-0.

Klubin avausmaali oli äärimmäisen hienosti rakenneltu, ajoitettu ja viimeistelty. Hienointa siinä oli kuitenkin se, että harvoin näin korkealla sarjatasolla jokin maali syntyy niin ennustettavalla tavalla. Sama tilanne toistui lähes identtisenä kolme kertaa kymmenen minuutin sisään. Lisäksi kahdesti ajoitukset ja syötöt olivat sen verran pielessä, että keskityspaikka Piriselle tuli laitimmaiselta, ei sisemmältä laitakaistalta. Yhteensä siis viisi kertaa HJK kykeni murtautumaan tai lähes murtautumaan vasemmalta, 10 minuutin sisään.

Se on organisoinnin voimaa, ja sitä ei olisi pysäyttänyt mikään määrä tsemppiä, tahtoa voittaa tai äijämäisyyttä.

Kategoria(t): Ei kategoriaa | Kommentoi

Koripallon ympärillä olevaa älyllistä kulttuuria ei voi kuin kadehtia

Koripallon arvokisojen kohdalla nostetaan usein esiin Susijengin aikaan saamaa kannatuskulttuuria, ja sen erinomaisuutta. Vaikka kannatuskulttuuri eittämättä erinomaista onkin, se ei ole se asia joka tekee pääsääntöisesti toisen lajin, jalkapallon, näkökulmasta maailmaa katselevan kateudesta vihreäksi. Koko muu urheileva Suomi saisi sen sijaan ottaa mallia koripallon ympärillä olevasta sivistyneen rauhallisesta, älykkäästä suhtautumisesta lajiin ja peliin sen ytimessä.

Osittain syy saattaa johtua siitä, että suomalaista koripallokeskustelua on suhteellisen pitkään päässyt määrittämään ylimpänä auktoriteettina Henrik Dettman, joka on edistänyt tietyntyyppistä keskustelua pelistä. Osasyy on varmasti myös lajin kirjoittamattomissa säännöissä, sillä vaikka koripallossa otetaan todella kovaa kontaktia ja pelataan äärimmäisen tiukasti pelaaja pelaajaa vastaan, virheet tunnustetaan nostamalla käsi ylös, eikä tarvetta esimerkiksi nyrkkitappelulle tai tuomareille sylki lentäen huutamiselle lajissa ole. Susijengin imago on myös positiivinen, eikä siitä tai sen yksittäisistä jäsenistä ole tarvinnut negatiivisia juttuja lukea.

Yhdessä kaikki nämä tekijät johtavat siihen, että kun erinomainen tv-asiantuntija Pieti Poikola sanoo lähetyksessä, että vihellys Suomea vastaan oli oikea, koska puolustajan jalan asennossa ja painopisteessä oli virhe, ei kukaan oikeastaan lotkauta korvaansakaan. Ei sille, ettei YLE:n lähetyksessä vedetä sinivalkoisin lasein eikä sille, että asiantuntija käyttää lajispesifejä termejä ja puhuu lähes mikrotason, (maallikon) silmin mahdottomien havaita, tason asioista. Uskon, että koripallolähetysten kohdalla ei olisi minkäänlaista ongelmaa myöskään siinä, että kommentaattorina toimisi esimerkiksi Tiina Sten.

Hesarin erinomaisessa henkilöjutussa Poikolasta Poikola toteaa, että

Tämä on siitä kivaa touhua, että se, miten pelaajat käyttäytyvät, vaikuttaa suoraan peliin. Sillä, tervehtivätkö he tullessaan pukuhuoneeseen, on suora korrelaatio tulokseen. Mitä paremmin ihmiset joukkueessa kohtelevat toisiaan, sitä paremmin he toimivat yhdessä kentällä.”

ja jatkaa:

”Voiton kannalta tärkeintä on se, onko pelaajalla taitoa heittää pallo koriin. Loppujen lopuksi se ratkaisee, se on urheilun luonne. Jos emme hyväksy tätä, emme kunnioita urheilun luonnetta. Mutta se, kuinka heittäjä kohtelee muita kopissa, vaikuttaa aina siihen, pääseekö heittäjä siihen tilanteeseen.

Poikola on kieltämättä asiantuntijana erinomaisen kansantajuinen, ja osaa kiteyttää viestinsä hyvin, kuten jälkimmäisessä lainauksessa tekee. Hänellä ei myöskään asemansa puolesta ole tarvetta synnyttää keskustelua tai provosoida. Silti, pelkästään ensimmäisen lainauksenkaan perusteella on vaikea kuvitella, että Poikola joutuisi samanlaisen koulukiusaamisen ja tahallaan väärinymmärtämisen kohteeksi, kuin saman ajatuksen eri tavalla muotoillut Elmo-lehden toimittaja Jussi Leppälahti joutui jalkapalloyhteisön keskuudessa.

Leppälahti totesi twiitissään, että on huippu-urheilun kannalta ongelmallista, mikäli osa Suomen pelaajista oli hotellilla ja osa katsomassa koripalloa pari päivää ennen peliä. Olen itsekin kahden vaiheilla tämän suhteen, en osaa sanoa muuta kuin että huippu-urheilun absoluuttisella huipulla erot syntyvät ja niitä haetaan äärimmäisen pikanteista yksityiskohdista. Silti tuntuu erikoiselta, että pelaajilla ei maajoukkueen kanssa kokoontumisen jälkeen olisi ns. vapaa aikaa tai omaa aikaa ollenkaan, vaan kaikki toiminta olisi ylhäältäpäin määrättyä ja tehtäisiin yhdessä. Tähän keskusteluun ei koskaan päästy, sillä vaikka Leppälahti tarkoitti mielestäni samaa kuin Poikola, sekä tervehtimisellä että yhteisellä toiminnalla luodaan joukkueen toimintakulttuuria, vietiin keskustelu koulukiusaamismaiseen jankkaamiseen ”joukkuehengestä” ja sanojan nälvimiseen Suomen voiton jälkeen. Tällainen tahallaan väärinymmärtäminen ja sanojen suuhun laittaminen on epä-älyllistä.

Epä-älyllistä on myös suhtautuminen maaliodotukseen jalkapallopiireissä. Vaikka maaliodotus on vain tilasto tilastojen joukossa, ja sellaisena tietenkin vanhan totuuden mukaan emävale, on se tällä hetkellä voittamisen kanssa parhaiten korreloiva tilasto. Maaliodotuksen, ja muiden futistilastojen ongelmia käsitellään tarkemmin mm. omassa jutussani viimeisimmässä EOM-lehdessä. Paras tapamme hankkia tietoa maailmasta, on toistaiseksi tiede ja tieteelliset menetelmät. Lähimpänä tieteellistä tietoa jalkapallo-ottelun voittajasta tietämättä toteutuneiden maalien määrää, on varmaankin maaliodotusten katsominen.

Epätieteellistä on mm. ilkkuminen siitä, että ”katsos nyt kun tuosta tuli maali, vaikka laukoi väärältä alueelta”. Maaliodote ei kerro, mikä on väärä tai oikea alue, vaan todennäköisyyden sille, että tietyltä alueelta lähtenyt laukaus menee maaliin. Jotta todennäköisyysarvio eli käytännössä ennustus olisi oikea, pitää myös sen epätodennäköisemmän vaihtoehdon toteutua ennustuksen lupaamat kerrat, oli se sitten kerran sadasta tai 30 kertaa sadasta. Siksi piilo-vittuilu väärältä alueelta laukomiselle rinnastuu mielessäni vähän kärjistäen evoluutio-teorian kieltäjiin ja litteä-maa -salaliittolaisiin.

Jos mietitään, että joukkue ottaa tavoitteekseen luoda 1.00 maaliodotusta ottelun aikana, se voi tehdä sen kahdella tavalla. Se voi pyrkiä laukomaan 20 kertaa kaukaa odotuksella 0.05, tai pyrkiä luomaan 1-2 todella korkean todennäköisyyden (0.4-0.6) maalipaikkaa. Tässä on kyse pelitavallisesta valinnasta, ja molempiin on olemassa omat perustellut syynsä. Esimerkiksi Veikkausliigassa on molempien koulukuntien edustajia. On myös syytä muistaa, että 0.05 on keskiarvo kaikista alueelta lähteneistä vedoista, eli käytännössä yhdistetty onnistumisprosentti heikommalla jalalla 50 metrin kuljetuksen jälkeen ampuvan oikean pakin laukauksista ja hyvästä asennosta, runsaalla ajalla ja tilalla ampuvan hyväpotkuisen maalintekijän laukauksista. Ongelma jälkimmäisessä tavassa on se, että ammuttuasi 19 kertaa 0.05 todennäköisyydellä tekemättä maalia ei 20. laukauksen todennäköisyys mennä maaliin ole 100 vaan se sama 0.05.

Koripallossa näistä samoista on puhuttu jo iät ja ajat. Toki koriksessa se on sikäli vielä selkeämpää, että eri alueilta lähteneistä pisteyrityksistä saa eri määrän pisteitä. Ymmärtääkseni esimerkiksi nyky-hetken parhaan seurajoukkueen Golden State Warriorsin peli liittyy olennaisesti tähän todennäköisyyslaskuun. Kun Tuukka Kotti heittää huonosta asennosta pitkän kahden pisteen heiton, joka menee sisään, ei kukaan kuitkaan ilku twitterissä että ”höhöö onneksi lähti heittämään väärältä alueelta”. Sen sijaan asiantuntijat toteavat, että Suomen pitää luoda parempia heittopaikkoja jotta se pystyy tekemään säännöllisesti pisteitä, ja kotikatsomoissa nyökytellään.

 

Toivottavasti suomalaiseen urheiluun leviää koripallomainen (keskustelu)kulttuuri, sillä meillä on käynnissä ja käymättä muutamia isoja keskusteluja, joiden lopputuloksella on suuri merkitys. Ne olisi syytä käydä ”susijengi”-tyyliin positiivisessa sävyssä, tietoon pohjautuen, maltillisesti ja sanojaan katsomatta. Yksi näistä on keskustelu lasten urheiluharrastusten monipuolisuudesta, jossa on iloisesti sekaisin monipuolisuus ja monilajisuus, liikunta ja huippu-urheilu, ja kaikki lajit hiihtosuunnistuksesta jalkapalloon.

 

Kategoria(t): Ei kategoriaa | Kommentoi

Shefkin sokeat kohdat

IS Urheilu uutisoi tänään (3.8.), että FC Interin valmennustiimin jäsenet John Allen ja Fabrizio Piccareta on vapautettu tehtävistään. Vaikka uutista ei ole seuran sisältä vielä tätä kirjoitettaessa vahvistettukaan, on nyt hyvä hetki pohtia ja spekuloida, miksi Interin kausi on kovaa vauhtia kriisiytymässä.

Managerina

Shefki Kuqi kertoi päävalmentajaksi tälle kaudella valituksi tultuaan, että on hienoa kun pääsee alusta asti kokoamaan joukkuetta. Manageri-valmentajana, joka kokoaa joukkueen, näytöt jäävät siltä osin aika laihaksi. Kuten monessa paikassa on ansiokkaasti todettu, joukkueeseen on koottu leveä, monipuolinen ja laadukas hyökkäys-arsenaali, kun taas puolustus on sekä määrällisesti että laadullisesti kapea. Valmennustiimin kokoamisessa Kuqi vaikutti paperilla onnistuneen, kuten myös PK-35:ssä. Hyvin koottu valmennustiimi kuitenkin pysyy kasassa sovitun ajan, ja työskentelee yhdessä kohti yhteistä tavoitetta. Joko käytännön johtamisessa oli ongelmia, tai sitten tiimiin oli yksinkertaisesti kerätty kummallakin kerralla jo alun alkaen ihmisiä, joiden käsitykset olennaisista asioista, kuten pelifilosofiasta tai ihmisjohtamisesta, olivat fundamentaalisesti liian erilaisia.

Kuqia on syytetty jonkin verran myös nepotismistä, sillä Njazi Kuqin paikka avauksessa on vaikuttanut melko sinetöidyltä, vaikka hyökkääjän tehot ovat jääneet totuttua vaisummiksi. Viimeksi valmentajatiimin hajoamiseen johtuva tapahtumaketju lähti liikkeelle juuri veljessuhteesta joukkueen sisällä, joten siihen nähden epäilykset lienevät perusteltuja. Vaikka ”Nasse” on kentällä lyhytpinnainen, ei hän kopissa ole mikään joukkuehengen myrkyttäjä. Lisäksi nuorempi Kuqi on liigatasolle erinomainen hyökkääjä. Kuka tahansa Interin hyökkäyksessä on pelannut, on hänellä riittänyt tekemistä pitkien syöttöjen ja keskitysten kanssa kamppaillessa. Timo Furuholm on Kuqin kausikortin takia joutunut pelaamaan evakossa, ja Benjamin Källman ei ole saanut palkintoa erinomaisen tehokkaista esityksistään. Lisäksi kun nepotismi-syytös esitettiin Shefkille, lausunto ”jos mulla olis kolme Nassea voittaisin mestaruuden helposti” oli mielestäni diplomaattisesti todella epäonnistunut, ja lähetti omalle joukkueelle huonon viestin. Isossa kuvassa Interin suurimmat ongelmat ovat kuitenkin muualla, kuten lähitulevaisuuden pelit ilman takareisivaivaista Njazi Kuqia tulevat näyttämään.

Opettajana

Myös opettaja-valmentajana Kuqi on epäonnistunut, sillä pelin on vaikea nähdä kehittyneen tai parantuneen millään lailla kauden mittaan. Yhtenä osoituksena tästä lienee se kuuluisa voittoputki-tilasto. Kuqi tuntuu ajattelevan joukkuetta yksilöt edellä. Muodostelma muuttuu sen mukaan, ketkä yksilöt valmentaja haluaa saada samaan aikaan kentälle. Pelitapa taas muuttuu sen mukaan, ketkä pelaajat millekin pelipaikalle on mahdutettu. Interin keskikenttäpeli on yksi erinomainen esimerkki. Peliä pelataan ihan eri tavalla riippuen siitä, onko keskikentän keskustassa esimerkiksi Ari Nyman tai Lucas Garcia. Totta kai nämä kaksi pelaajaa pelaavat erilaisilla vahvuuksilla, mutta on iso pelitavallinen ero esimerkiksi siinä, missä palloa kuljetetaan ja kuinka paljon?

Puhtaasti spekulaatiota yllä mainituista seikoista yhdisteltynä on seuraava: Valmentaja Shefki Kuqi on liian samanlainen, kuin pelaaja Shefki Kuqi. Kosovon Härkä siirtyi aikalailla suoraan pelaajasta valmentajaksi, roikkui Honka-aikana jopa pelaamisessa vielä ajatuksen tasolla kiinni. Se on harvoin ollut ideaalitilanne, sillä näin ihmiselle ei jää aikaa ja etäisyyttä hienosti sanottuna ”tappaa pelaaja-minäänsä”. Moni target-hyökkääjä, jonka kanssa olen pelannut, ajattelee monessa pelitilanteessa, että toimita se pallo nyt tänne, kyllä minä sen meille tappelen. Interin pelaamisessa pysyvä ajatus onkin ollut, että vastustajan puolustuslinjaa pistetään jatkuvasti paineeseen.

Paine tulee jo numeraalisesti, Inter ei ole halunnut, että vastustajan puolustuslinja saa puolustaa pelkkää tilaa, vaan on pyrkinyt sitomaan puolustajia myös miesvartiointiin nostamalla paljon pelaajia ylös. Kun pelaajia on numeraalisesti paljon ylhäällä, on sinne myös luonnollista toimittaa paljon palloja. Korkea määrä hyökkääjiä sitoo myös tietenkin vähintään saman määrän puolustajia, jolloin varsinkin pystysuuntaisten, pitkien, ilmassa tulevien syöttöjen voittaminen omille on hankalaa. Inter on pyrkinyt avaamaan peliä alhaalta, houkutellaakseen vastustajan pakettia nostamaan kauemmas omasta maalista, ja päästäkseen antamaan syötöt hyökkääjille inhimillisemmän etäisyyden päästä. Käytännössä se ei ole kuitenkaan ollut valmis luopumaan hyvistä numeroistaan ylhäällä, ja on pyrkinyt avaamaan peliä käytännössä puolustuslinjan ja alemman keskikenttäpelaajan voimin.

InterAvaaPeliä

ISTV:n kuvaa. Interin rakenne peliä avattaessa. Valtavat etäisyydet – vähän syöttösuuntia.

Interin yleisin pelinavausmalli on ollut pelata pallo topparille, joka pelaa sen saman puolen laitapuolustajalle. Sen jälkeen aika ja tila on käynyt niin ahtaaksi, eikä sen purkamiseen ole keinoa, että laitapuolustaja on yleensä pyrkinyt etenemään joko syötöllä tai kuljetuksella. Usein Inter ei ole edes yrittänyt avata lyhyellä, vaan on toimittanut pallon suoraan hyökkäyskolmannekselle. Jälkimmäinen lieneekin parempi vaihtoehto, sillä isot etäisyydet ja se että joukkue tavallaan pelaa samaan aikaan kahta eri peliä – avaa peliä 5 pelaajalla ja odottaa paikkaa murtautua suoraviivaisesti 5 pelaajalla – on katkaissut joukkueen kahtia, venyttänyt etäisyyksiä ja saanut tiiviisti puolustamaan ryhmittäytyneen vastustajan napsimaan kakkospalloja ja lähtemään omiin hyökkäyksiinsä. Tähän kätkeytyykin toinen ongelma, joka on riittävän iso jopa hajoittaakseen valmennustiimin.

Peruslähtökohta virheellinen

Tämä on taas osittain spekulointia, mutta jossain liigaennakossa Kuqi valotti valmennustiiminsä vastuualueita kertomalla, että Piccareta vastaa puolustuspelistä ja hän hyökkäyspelistä. En ole nähnyt Interin harjoituksia yhtä treeniä enempää, joten en osaa arvioida kuinka mustavalkoinen tämä jako on ollut. Kirjaimellisesti tulkittuna sen perusajatus jalkapallosta on kuitenkin virheellinen: puolustuspeliä ja hyökkäyspeliä ei voi erottaa toisistaan erillisiksi palasiksi. Hyökkääminen tuottaa edellytykset puolustamiselle, ja puolustaminen hyökkäämiselle.

On suhteellisen helppoa organisoida puolustus pysähtyneessä tilanteessa. Esimerkiksi usein käytetyssä treenissä puolesta kentästä lähtevä pallollinen joukkue ei saa organisoitua puolustusta vastaan tehtyä juurikaan maaleja, vaikka sillä olisi jopa 11vs6-ylivoima. Kuudella pelaajallakin pystyy puolustamaan vaarallisimmat alueet suhteellisen tehokkaasti. Interillä tällainen peruspuolustuspeli, jonka se pääsee aloittamaan esimerkiksi vastustajan maalipotkusta, on usein ollut aika laadukastakin. Sillä on yhteinen ajatus, sen puolustuslinja on pyrkinyt aggressiivisesti puolustamaan edessä olevaa tilaa, ja joukkue on pyrkinyt tekemään kentästä tehokkaasti mahdollisimman pienen vastustajan pitäessä palloa. VPS-vierasottelu oli poikkeus, siinä Interin puolustuspelisuunnitelma oli katastrofaalinen.

Yleisesti ottaen ongelmia on tullut Interille tilanteenvaihdoissa. Tämä on sikäli ikävä asia sinimustien kannalta, että sen pelitapa tuottaa valtavasti tilanteenvaihtoja. Pallonmenetysten jälkeen Kuqin ajatus hyökkäyspelistä ei ole sopinut millään lailla yhteen Piccaretan puolustuspeli-ajatuksen kanssa. Hyökätessä osan pelaajista pitää jo ajatella puolustamista. Käytännössä tämä tapahtuu kahdella eri tavalla, huolehtimalla, että pallon alla on riittävä määrä pelaajia ja katsomalla, että joukkueen muoto on alueellisesti oikea. Jälkimmäisellä tarkoitetaan sitä, että ne alueet joilta pallonmenetyksen jälkeinen vastahyökkäys todennäköisimmin lähtisi etenemään vauhdilla, on miehitetty, jotta pallolliseen saadaan välitön prässi tai vastahyökkäystä vähintään hidastettua tai ohjattua kohti laitaa tai puolta, jonka oma joukkue on miehittänyt paremmin. Inter elää tietyllä tapaa liikaa hyökkäys-hetkessä. Se satsaa kaiken toiveeseen ”mitä jos saadaan pallo tänne alueelle”, eikä mieti riittävästi ”mitä jos menetetään pallo tuossa”. Meitä kenttien pessimistejä, jotka aina odottavat pallonmenestystä omalle joukkueelle, meitäkin tarvitaan.

Epätasapaino

ISTV:n kuvaa. Mac Kandjilla 1vs1, tosin hankala pitkä syöttö hänelle. Ihan ok tilanne hyökkäyssuuntaan, ja moni Interin pelaaja spekuloikin jo, pääsisikö maalintekoon jos Kandji menee ohi. Erinomaisetkaan 1vs1-hyökkääjät eivät voita kuin noin 50 prosenttia tilanteista, joten jonkun kannattaisi miehittää alue, johon pallo tulee jos Kandji ei mene ohi.

Nämä kaksi linkkaamaani pelitilannetta eivät ole syy siihen, että Inter ei kykene rakentamaan voittoputkia tai häviää säännöllisesti pienemmällä budjetilla pelaavia vastustajia vastaan. Näitä korjaamalla se ei nousisi suoraan mitalitaistoon. Nämä ovat yksittäisiä tilanteita, jotka ovat esimerkkejä ison kuvan puutteista.

Johtopäätökset

Shefki Kuqi on usein oikeutetusti valittanut, että kaikki hänen joukkueidensa hyvä pistetään aina muiden valmennustiimin jäsenten pussiin, ja kaikki huono menee hänen piikkiinsä. Niinpä lienee epäreilua sanoa, että Interin peruspuolustaminen on Piccaretan ansiota ja vaikeudet Kuqin vikaa. Tai että VPS-ottelusuunnitelma olisi ollut Kuqin päätös, ja että tällaiset Piccaretan ylikävelyt johtivat valmennustiimin hajoamiseen. Toivottavasti joku Ari Virtasen kaltainen ahkera journalisti pääsee tämänkin kriisin alkulähteille, kuten pääsi PK-35 tapauksessakin. Todennäköisempänä skenaariona pitäisin silti sitä, että pelilliset ansiot Shefkin valmentajakausilta ovat enemmän apuvalmentajien käsialaa. Shefkin vahvuudet valmentajana tuntuvat kuitenkin olevan enemmän manageri-puolella. Kulttuurin luomisessa, vaatimustason ylläpidossa, suhteissa maailmalle ja varauksittain valmennustiimien kokoamisessa miehellä on vyöllään myös onnistumisia.

Kuqilla on Interin kanssa optio kaudesta 2018. Ulkopuolisen silmin voisi luulla selväksi, ettei optiota käytetä. Interiä on kuitenkin pitkään johdettu henkilövetoisesti Stefan Håkansin toimesta, ja Håkansille tärkeää on ollut myös henkilösuhteet ja -kemiat. Niinpä seikkailu Turussa voi myös jatkua.

Edit. 17 min myöhemmin: ei voikaan jatkua, vaan Shefki sai potkut, muu valmennustiimi jatkaa.

 

 

Kategoria(t): Ei kategoriaa | Kommentoi

Veikkausliiga-ennakon tarkastelua

Luen parhaillaan Nate Silverin Signal and the Noise -kirjaa, joka kertoo erilaisten ennustusten ja veikkausten tekemisestä. Silver on alalla tunnetun FiveThirtyEight-blogin takana, joka on saavuttanut mainetta ennustamalla USA:n eri vaalien tuloksia hämmästyttävällä tarkkuudella. Silverin oma tausta on urheilussa – tilastomiehelle vähemmän yllättäen baseballissa – ja pokerissa. Koska miestä voi pitää jonkinlaisena hiippakunnan päämiehenä tässä asiassa, ja koska hän kirjassa kertoo, että olisi suorastaan tyhmää olla tarkastamatta alkuperäistä ennustustaan kun datapisteiden määrä kasvaa, aion nyt tehdä juuri niin oman Veikkausliiga-ennakkoni kanssa.

Veikkausliigan sarjataulukko näyttää tältä, kun kaikki joukkueet ovat pelanneet puolet (17 ottelua) kaudesta (suluissa sijoitusveikkaus omasta kausiennakostani):

  1. HJK (1.)
  2. VPS (4.)
  3. FC Lahti (8.)
  4. KuPS (7.)
  5. IFK Mariehamn (6.)
  6. Ilves (3.)
  7. FC Inter (5.)
  8. SJK (2.)
  9. RoPS (9.)
  10. PS Kemi (12.)
  11. HIFK (10.)
  12. JJK (11.)

 

Joukkueet sijoilla 3.-9. ovat kuuden pisteen sisällä, joten sijoitusveikkauksen onnistumisesta on muutamaa hutia lukuun ottamatta vaikea sanoa mitään. Peilataan joukkue kerrallaan nykytilannetta siihen, mitä kirjoitin ennakoissa:

  1. HJK

HJK on ollut koko lailla juuri niin hyvä, kuin kaikkien muiden ohella osasin veikata. Korkea prässi löytyy nyt keinovalikoimasta, ja se on myös organisoitu riittävän hyvin toimiakseen tehokkaasti. Evans Mensahia nostettiin läpimurtopelaajaksi mm. HS:ssa ja Urheilusanomissa, itse pidin ylihehkutettuna yhden ominaisuuden pelaajana. Mensah on pelannut 12 ottelua avauksessa ja 4 lisää vaihdosta sisään tulleena, tehnyt kuusi maalia ja syöttänyt yhden. Sekä minä että Urheilusanomat väittävät edelleen olevansa oikeassa pelaajan suhteen.

HJK:n ongelma on ollut pelien tappaminen ja viimeistely. Se on pelannut jo kuusi tasapeliä, joista monen ei pelitapahtumien tai minkään tilaston mukaan olisi pitänyt olla tasapeli ollenkaan. Joukkueelta puuttuu edelleen se, mitä Klubi oli pahimmillaan/parhaimmillaan pari kautta sitten, kun se tukahdutti täysin vastustajansa rimpuilut, varsinkin kotonaan. Liekö syynä pieneen kontrollin puutteeseen suoraviivaisempi tapa hyökätä, vai rohkea sijoittuminen pallollisessa vaiheessa, jossa esim. keskikentälle jää vain yksi kontrolloiva pelaaja toisen ollessa vapaa liikkumaan vastustajan puolustuslinjan edessä ja jopa taakse. Joissain otteluissa on ollut havaittavissa myös lievää kurittomuutta, tai ainakin on vaikea uskoa että Faith Friday Obilorilla olisi pelitavan sisällä niin suurta vapautta hakea vaikeita pitkiä avaavia syöttöjä. Mika Lehkosuon HJK:ssa on ollut ennenkin pelikurittomia yksilöitä.

Arvio: mestari

       2. VPS

VPS:n ennustaminen oli helpointa, sillä se toimii oman viitekehyksensä sisällä hyvin loogisesti. Kausiennakossa kirjoitin pitkään vaasalaisen yleisön ja median suhtautumisesta Vepsun pelitapaan. Silläkin saralla ollaan menty tällä kaudella huikeasti eteenpäin, sillä kotiyleisö antaa ”Raidalle” nykyään aplodeja, kun se purkaa vastustajan prässin ja siirtyy alueelle, jonne on muodostunut tilaa. Mediakin on vihdoin lämmennyt vaasalaisten pelitavalle, vaikka vielä alkukauden studioissa väitettiin, ettei pelitapa ole osoittautunut tehokkaaksi. Lyhytsyöttöpeliä, pelin kontrolloimista pallonhallinnan kautta ja loogista etenemistä ylivoimia muodostamalla onkin saanut puolustaa ja perustella ihan eri tavalla, kuin viime vuosina keskimäärin pelattua sattumapalloa.

Alkukauden puolustusvaikeuksien jälkeen Vepsu on ollut loistava. Se on ollut ajoittain otteluissaan jopa suvereenimpi kuin HJK parhaimmillaan. Esimerkiksi europelien keskellä kierrätetystä harjoittaen pelatut Inter- ja IFK Mariehamn -kotiottelut olivat pelillisesti kotijoukkueen suvereenia näytöstä. Ennakossa kaipasin vahvistusta hyökkäyspäähän. Tähän ei ole ollut tarvetta, sillä Steven Morrissey on pelannut fantastista kautta. Jamaikalainen on osunut itse neljästi, ja lisäksi antanut kuusi maaliin johtanutta syöttöä.

Arvio: mitali

3. FC Lahti

Lahden saldo on mystinen. 6 voittoa, 9 tasapeliä ja vain 2 tappiota. 19 tehtyä maalia. Se pääsi puolivälin krouviin mitalipaikoilla loppukirillään, jossa se keräsi pisteitä sarjan neljästä heikoimmasta joukkueesta kolmen kustannuksella. Lahden osalta on oikeastaan muuttunut aika vähän ennakosta. Se lieneekin suurin ongelma Kuhnureissa tällä hetkellä, mikään ei tunnu muuttuvan oikein mihinkään suuntaan, ei parempaan, ei huonompaan.

Ennakossa kirjoitin Lahden hyökkäyksen rakenteellisista ongelmista ja siitä, kuinka se jättää yksinäisen keskushyökkääjän tekemättömään paikkaan. Rakenteelliset ongelmat ovat edelleen olemassa, ja keskushyökkääjän paikalle on nyt hankittu Stenio, Simonovski ja Anier. Hyökkäyspelaamista pyrittiin viime peleissä nopeuttamaan, ja sillä saatiinkin hyvät tulokset perän pitäjiä vastaan. Viimeisin ottelu kotona RoPS:aa vastaan oli heikkotasoista jalkapalloa, jonka perusteella voi ennustaa Lahden kannalta pahinta mahdollista – lisää tätä samaa.

Arvio: 6.

4. KuPS

Kuopiolaisten talvessa oli paljon hyvää. Hankinnat olivat erinomaisia, ja joukkue väläytteli savolaista nopeaa taitofutista parhaimmillaan. Alkukausi oli samansuuntaista, kunnes koitti pieni laakso, jossa tulokset heikkenivät ja taivaalle tuli tummia pilviä pitkien pelikieltojen myötä. KuPS:n pelissä oli myös hyvän lisäksi sellainen maku, että tuolla miehistöllä voisi saada niin paljon enemmänkin aikaan. Eniten joukkueen hyökkäämistä rajoitti tolkuton puskeminen, jossa palloa pelattiin pystysuoraan samaa kaistaa eteenpäin, vaikka siellä olisi ollut kuinka paljon vastustajia. Tästä kirjoitin myös ennakossa.

Viimeisimmässä ottelussaan Helsingissä KuPS oli erittäin hyvä, joskin vastavuoroisesti HIFK oli erittäin huono. Keskikentän kolmio oli käännetty toisinpäin Reuben Gabrielin pelatessa yksin pohjalla, ja Petteri Pennasen ja Ville Saxmanin hoidellessa ylempiä ruutuja. Tämä tuo jo luonnostaan yhden ulospääsyn laitakaistalta, ja varsinkin Pennasen puolelta vasemmalta joukkue eteni oikein järkevästi ylivoimaisena boksiin asti useammankin kerran. Vasemman puolen puolustaja Jiri Nissinen sijoittui keskemmälle varsinkin jos Pennanen ajautui laitakaistalle asti, ja näin tarjosi myös yhden tien pois tukkeutuneesta laidasta. Jos joukkue pystyy jatkamaan samanlaista rakenteellista ja pelillistä kehityskäyrää myös kovempia joukkueita vastaan, pelaa se tämänvuotisessa sarjassa mitaleista.

Arvio: Mitali.

5. IFK Mariehamn

Hankalaa on ollut. Isoimpana miinuksena katastrofaalinen Lucky-hankinta, suurimpana plussana Aleksei Kangaskolkan hyvä vire. Olen nähnyt IFK:ta kaikista sarjan joukkueista vähiten, joten en tee mitään sen suurempia analyyseja. Näkemissäni otteluissa on useasti ollut pelillisesti ottavana osapuolena, mutta välillä raapinut tuloksen tai kaksi. Sensaatiomaisen viime kauden jälkeen veti itseensä ja pelillisiin aseisiinsa ison huomion. Tässä tilanteessa olisi pitänyt kenties pystyä monipuolistamaan peliä jollain tavalla, mutta sen sijaan joukkueen peli on köyhtynyt tärkeiden yksilöiden menettämisen myötä.

Arvio: 5.

6. Ilves

Ilves on ollut sama Ilves kuin viime kaudella, joten ennakointikin oli suhteellisen helppoa. Sen ottelusuunnitelmissa puolustus-osio on yleensä onnistunut hyvin, ja se neutralisoi useimpien vastustajien pahimmat uhat. Ehti Ilves toki alkukesästä käydä läpi jonkinlaisen mini-kriisinkin, kun omiin meni maaleja oikein kunnolla ja tappioita tuli muutama putkeen.

Hyökkääminen on se, joka on sakannut tällä kaudella. Emile Paul Tendeng ei ole tuikkinut vastaavalla tavalla kuin viime vuonna. Ehkä viime kausi oli itseluottamuksen ja roolin tuoma harvinaisen hyvä onnistuminen, tai sitten tällä kaudella vastustajan ovat ymmärtäneet, että Tendeng on ensimmäinen pelaaja joka pitää ottaa pelistä pois kun Ilves riistää pallon ja haluaa lähteä vastahyökkäykseen. Mikael Soisaloa on myös kaivattu kovasti, ihan jo pelaajatyyppinsä takia. Ilveksen laitahyökkääjien paikalla pelaavat pelaajat ovat kaikki ajautuneet keskelle pelaamaan, ja kun puolustaja ei ole joko ehtinyt tai välillä lähtenyt ollenkaan hyökkäyksen mukaan leveyttä tekemään, on Ilveksen hyökkääminen puuroutunut kentän keskustaan. Toisaalta taas puhdasta laitahyökkääjä-tyyppiä, Eero Tammista on käytetty aika säästeliäästi, joten kyseessä lienee pelitavallinen valinta. Jos pelaajat ovat lähellä toisiaan pienellä alueella, se teoriassa antaa hyvän mahdollisuuden vastaprässille heti pallonmenetyksen tapahtuessa. Onhan se mukava idea, että pallo riistettäisiin parinkymmenen metrin päässä vastustajan maalista tämän puolustuslinjan edestä, ei ole vain konkretisoitunut vielä. Hyökkäämiseen tarvitaan jotain lisää, joko numeraalista panostusta, roolien muuntelua tai pidempiä hyökkäyksiä.

Arvio: 4.

     7. FC Inter

Interiä oli hankala ennustaa ennen kauden alkua, ja Interiä on hankala ennustaa nyt. Se tekee joitain asioita erittäin hyvin, ja on joissain asioissa hämmentävän huono. Sen puolustuslinja puolustaa edelleen aggressiivisesti edessään olevaa tilaa, mutta ainakaan Vaasassa linjan etupuolella olevat pelaajat eivät pystyneet suojelemaan linjaa riittävän hyvin. Se pyrkii avaamaan lyhyellä, mutta valmistautuu samalla jo pitkään palloon, jonka se oikeasti haluaa pelata, onhan sillä sarjan kohdepelaajien parhaimmistoa. Tästä seuraa se, että etäisyydet pelaajien välillä ovat ajoittain ihan tolkuttomat.

On ihan mahdotonta sanoa, mitä esimerkiksi Mika Ojalan tulo Interiin tarkoittaa Interin pelin kannalta. Nykyisellä pelitavalla olisi varmasti parasta sijoittaa Ojala hyökkääjän tai hyökkääjien taakse keskelle, ja pyrkiä pelaamaan pallo hänelle kohdepelaajan pudotuksen tai suojauksen kautta. Shefki Kuqi on epäilemättä tuonut seuraan paljon hienoa kulttuuria ja jonkinlaista ryhdikkyyttä tekemiseen. Silti sekä pelin sisältöön että Kuqin johtajuuteen liittyvät kysymyspilvet eivät ole vieläkään hälventyneet. Kuvaavaa on se, että kun Kuqia syytettiin veljensä suosimisesta, vastasi valmentaja-Shefki: ”Jos minulla olisi 11 Nassea, voittaisin mestaruuden helposti.”

Arvio: 8.

      8. SJK

Suomalaisen jalkapalloseuran perusongelmia, osa 1: pelillinen, lajiin liityvä tieto-taito on vahvasti henkilövetoista. Kun henkilö lähtee, hän vie osaamisensa mukanaan. Aivovuodon seurauksena voidaan korkeastakin kulttuurista palata käytännössä suoraan kivikaudelle, hyvin hyvin nopeassa aikataulussa.

Manuel Roca on ollut melko tekemättömässä paikassa. Järkevintä on yksinkertaistaa pelaamista ja laittaa puolustusta kuntoon, mutta se ei taas ole sopinut SJK:n hyökkäyksen pelaajatyypeille ollenkaan. Esimerkiksi Billy Ions tarvitsi suhteellisen monimutkaisen rakenteen ympärilleen viime kaudella, jotta pääsi tilanteisiin, joissa pystyi käyttämään vahvuuksiaan optimaalisesti. Ions ei ole yksinäisenä keskushyökkääjänä parhaimmillaan, eikä Elias Ahde ole näyttänyt liigassa vielä riittävän kokonaisvaltaista pelaamista ollakseen hyökkäyspelin kiintopiste hänkään. Erfan Zeneli, Matti Klinga ja Facundo Guichon ovat ominaisuuksiltaan kaikki pienien etäisyyksien ja tilojen pelaajia, eivätkä pääse omimmilleen mikäli saavat pääsääntöisesti palloa puolenkentän tuntumassa ylimpänä tai toiseksi ylimpänä pelaajana joukkueesta. Uusista hankinnoista ei itselläni ole mitään käsitystä vielä.

Arvio: 7.

9. RoPS

RoPS:n kausi on ollut pitkälti sitä, mitä ennakoin. Hankinnoista osa on onnistunut, osa – Sakari Tukiaisen johdolla – ei. Alkukaudesta RoPS pyrki prässäämään korkealta, mutta se ei ottanut nuorelta joukkueelta onnistuakseen. Matalalla puolustamisen kautta prässikin on hiukan parantunut kauden edetessä.

RoPS on tietynlaisessa limbossa nyt. Jos mitään vallan kummallista ei tapahdu, se ei millään ajaudu putoamistaisteluun, mutta huolimatta hyvistä kyttäysasemista sen peliesitykset eivät anna odottaa myöskään mitään suurta kipuamista sarjataulukossa. Taloudellisten haasteiden aikakaudella Rovaniemellä ollaan taas ensi talvena tilanteessa, jossa halpojen hankintojen onnistuminen ratkaisee kuinka korkealle keskikastiin on varaa tähyillä.

Arvio: 9.

     10. PS Kemi

Kemi on ollut melkoisesti parempi, kuin ennakoin ennen kautta. Monta kertaa se on jäänyt pisteittä melko epäonnisestikin, kuten SJK-vierasottelussa ja VPS-kotiottelussa. Osan selittää odotettua onnistuneemmat pelaajahankinnat, osan se että Kemi pelaa joillain osa-alueilla huomattavasti fiksummin kuin nimekkäämmät kilpailijansa. Jos se pelaa pallon pelinavaamisvaiheessa esimerkiksi laitapakille, sillä on lähellä tuki ja se pystyy yleensä jatkamaan pallonhallintavaihettaan. Joitain vaikeammin ymmärrettäviäkin asioita Kemin peliin liittyy, kuten se, miksi kaksimetrinen hyökkääjä Momodou Ceesay liikkuu niin paljon sivurajoille viimeisellä kolmanneksella?

Loppukauden tarina on tietenkin Filip Valencicin lähtö ja sen vaikutus Kemin peliin. Pahimmillaan se voi olla massiivinen, sillä Valencic on pelaaja, joka osallistuu hyökkäykseen jo pelinavaamisvaiheessa tippumalla pelattavaksi, ja liikkuu sitten hyökkäyksen mukana myös päättämään sitä. Lisäksi slovenialaisella on poikkeuksellinen kyky murtaa linjoja ja vastustajan puolustusmuotoa kuljetuksillaan. Tämä on asia, joka voi kemiläisille osoittautua vielä äärimmäisen haastavaksi. Sergei Mosnikov on seuran tiedotteen mukaan enemmän ”maalisyöttöjen antaja”, joka edellyttää sitä, että joku pelaa pallon Mosnikoville sellaiseen paikkaan josta tilanteita luodaan, ja että joku liikkuu sinne oikein ja oikea-aikaisesti.

Arvio: 10.

     11. HIFK

Olin ennakossani kohtalaisen ankara HIFK:lle, mutta aika kohdilleen tuntui omasta mielestäni osuvan tuo arvio. On selvää, että Antti Muurisella on valmentajana joitain poikkeuksellisen hyviä ominaisuuksia, sillä kukaan ei voita sattumalta niin montaa mestaruutta. Mutta yhtä selvää on, että tämän HIFK:n, tai tämänkaltaisten joukkueiden kanssa, Muurisella ei ole sopivia työkaluja. Pelinavaaminen on tuskaa, eikä hyökkäysaluelle usein päästä kuin sattuman tai Mika Väyrysen henkilökohtaisen osaamisen kautta. Keskikentän keskustan pelaajat ajautuvat vuorotellen laitakaistalle, kun joukkue ei saa peliään pyörimään keskustan kautta. Puolustaessa HIFK on pahimmillaan levällään kuin Jussi Salonojan urheilubisnekset, ja tilanteenvaihdoissa joukkueelta puuttuvat kaikki triggerit ja vihjeet näiden ennakointiin kumpaankaan suuntaan.

HIFK:n kannalta järkevintä olisi antaa Muuriselle potkut, mikäli vastaus kahteen kysymykseen on kyllä: onko seuralla taloudellisesti varaa tehdä näin, ja tuoda ulkopuolelta valmentaja mielellään tiimeineen? Onko toimistolla osaamista palkata tähän tilanteeseen sopivin valmentaja? Jokainen tehkööt omat johtopäätöksensä. Nyt jäljellä jäänee enää se, että laitetaan kädet ristiin kyynerpäitä myöten, ja toivotaan että karsinnoissa käy hyvin.

     12. JJK

Ennustin rohkeasti, ettei putoa suoraan. Vaikka tämä onkin edelleen mahdollista, osuvat muut ennustukseni paremmin maaliinsa. JJK:n kunnianhimoinen pelitapa tuotti paljon hyvää alkukaudella, valitettavasti se tuotti myös hirmuisen määrän pallonmenetyksiä karmivilla alueilla: keskellä omaa kenttäpuoliskoa, sisemmillä laitakaistoilla, välillä jopa puolustuslinjassa.

Viime aikoina olen usein valinnut jonkin muun pelin katsottavaksi, kun JJK on pelannut. Ilmeisesti kenttäryhmitystä on muutettu, ja pelille sitä myöden tehty myös jotain muuta. Koosteiden perusteella on luonut edelleen maalipaikkoja useimmissa otteluissa ihan kiitettävästi. Tekemistä riittää edelleen, mutta ero HIFK:n on kuitenkin vain kuusi pistettä. Yhdellä voitolla saa niin sanotusti selän näkyviin, jolloin uutta uskoa omaan tekemiseen voi tulla kummasti lisää. Se ei poista sitä tosiasiaa, että JJK:n joukkue kahlaa vähän turhan syvässä vedessä. Mutta HIFK:kaan ei todennäköisesti tule ottamaan ihan loputtomasti pisteitä loppukaudella, joten ei haudata jyväskyläläisiä ihan vielä.

Arvio: 12.

 

 

 

 

Kategoria(t): Ei kategoriaa | Kommentoi

Mitä on luovuus pallopeleissä?

Olen viime aikoina törmännyt kolumneissa ja artikkeleissa (Antti Pohja, Tomi Leivo-Jokimäki, Mitri Pakkasen ”Hyvää ja kaunista” Urheilulehdessä) usein termiin luovuus. Omalla ajalla hankitaan taito, joka mahdollista luovuuden. Nämä ovat kaikkien pallopelien perusta.”, toteaa Leivo-Jokimäki. Juha Malinen puolestaan kertoi tammikuussa YLE Puheen Urheiluillan Jalkapallo ja data-analyysi -jaksossa, ettei tilastojen tuijottaminen saa mennä sen edelle, mikä on pelissä tärkeintä: luovuus ja henkinen puoli. Nämä kaksi kokenutta jalkapalloihmistä ovat vain kaksi lukuisista, jotka nostavat luovuuden suureen arvoon pallopeleissä.  ”Mitä on luovuus?”, on äärimmäisen mielekiintoinen keskustelunaihe ihan sellaisenaankin, mutta rajataan tämä pohdinta nyt pallopelien kontekstiin.

Luovana suorituksena kentällä pidetään usein esimerkiksi vapauttavaa syöttöä, jolla joukkuekaveri pääsee esimerkiksi läpiajoon tai muuhun erinomaiseen maalipaikkaan. Onhan virallinen tilastokin ”luodut maalipaikat”. Ensimmäinen ongelma kuvaillun kaltaisessa tilanteessa on; kumpi pelaajista on ollut luova, liikkeen tehnyt vai syötön antanut? Vai voiko luovuus olla myös pienen pelaajaryhmän ominaisuus, kahden, kolmen tai jopa neljän pelaajan yhteistyön tulos? On myös mahdollista, että läpiajoon johtanutta tapahtumaketjua mystifioidaan turhaan kutsumalla sitä luovuudeksi. Taikurin löysien hihojen alta paljastuu nimittäin tylsiä mekanismeja: havainnointia, tilanteen tunnistamista ja oikean ratkaisun valitsemista.

Läpiajoon johtanut pelitilanne voi rakentua kuin jokin Uuno Turhapuron keksintö, jossa herätyskello pärähtää soimaan, putoaa pöydältä, on kiinni narussa joka vapauttaa vierimään pallon, joka sitten erilaisten rännien ja rattaiden, vipujen ja vaakojen kautta paistaa Uunolle vaikka aamiaisletut valmiiksi: 1) pallollinen pelaaja saa pallon jalkaansa ”jalka auki”, eli positiivisessa peliasennossa ja ilman välitöntä painetta, hänellä on siis suhteellisesti mitattuna paljon aikaa havainnoida ja syöttää pidempikin syöttö. 2) Hyökkääjä tunnistaa avoimen jalan nopeammin kuin vastustajan puolustuslinja, joka ei poista tyhjää tilaa itsensä ja oman maalinsa välissä pudottamalla lähemmäs 16-aluetta. 3) Hyökkääjä tunnistaa alueen, jolla pallollinen pelaaja on. Jos pallollinen pelaaja on keskikaistalla ja kuljettaa eteenpäin, esimerkiksi kohti hyökkääjää, tulee hyökkääjän tehdä kaariliike poispäin pallosta, mielellään kauimmaisen keskuspuolustajan ”pimeälle puolelle”, jotta puolustaja ei voi samanaikaisesti seurata sekä palloa että hyökkääjää. 4) Pallollinen pelaaja tunnistaa hyökkääjän juoksun. Diagonaalijuoksuun annetaan vapauttava syöttö eri välistä, kuin mistä hyökkääjä tekee pystyynjuoksunsa. Välillä tarkoitetaan puolustajien väliä, josta hyökkääjä juoksunsa tekee. Esimerkiksi toppareiden välistä, tai topparin ja laitapakin välistä. Pystysuuntaiseen juoksuun taas annetaan syöttö samasta välistä, kuin mistä juoksu on tehty. 5) Tilanne on nyt havainnoitu, analysoitu, ja ratkaisu valittu: syöttö linjan taakse toppareiden välistä. Sitten valitaan ratkaisuun sopiva työkalu, esimerkiksi sisäteräsyöttö. 6) Toteutetaan valittu ratkaisu. Tässä voi luonnollisesti mennä vielä monta asiaa pieleen, osuma voi olla huono tai syötön kovuus väärä.

Yllä olevat ovat esimerkkejä periaatteeista ja säännöistä, joita joukkueilla voi erilaisiin tilanteisiin olla. Jollain joukkueella keskushyökkääjän tehtävänä avoimen jalan tilanteessa voi olla tulla pari metriä vastaan pelattavaksi toppareiden eteen, siinä toivossa että nämä nostaisivat häneen kiinni ja näin syntyisi yhä suurempi tila puolustuksen keskustan selustaan. Joka tapauksessa luovuudeksi koetussa tilanteessa voi olla kyse myös jopa mekanistisen kaltaisesta tapahtumaketjusta, jossa pelaajat yksinkertaisesti havainnoivat ja tunnistavat nopeasti erilaisia vihjeitä ja triggereitä, ja suorittavat lähes automaattisesti niihin sopivat oikeat ratkaisut.

Luovuus

ISTV:n kuvaa. Turhapuron pallo on rännissä jo ja letut paistuu kohta. Diagonaalijuoksu, syöttö eri välistä, viimeistely taakse alas. ABC.

Yksi suosikki-anekdooteistani luovuudesta, liittyen ylläolevaan, on Dennis Bergkampin kirjasta Stillness and Speed. Bergkamp kuvailee siinä Fredrik Ljungbergin maalia Juventusta vastaan, johon Bergkamp itse antoi taitavan vapauttavan syötön. Hollantilaisen esityötä pidetään luovuuden ja taidon mestariteoksena, ja onhan se kieltämättä kaunis kuin suomalainen järvimaisema heinäkuussa. Bergkamp itse koki kirjassaan kuitenkin, että syötön antamisesta tuli moinen sirkustemppu vain, koska Bergkamp itse oli havainnoinut välin, josta Ljungbergin pitäisi tehdä pystyynjuoksu, jo aikoja sitten ja joutui odottamaan pitkään ennen kuin ruotsalainen näki mitä hän näki. Aikaa tappaakseen Bergkamp sitten pyöritteli hetken kolmea Juventuksen (!) puolustajaa. Monella luovaksi nimetyllä pelaajalla onkin se maaginen lahja nähdä mitä kentällä voisi tapahtua muutama sekuntti ennen muita. Onko tämä sitten luovuutta, kyky nähdä äärimmäisen monimutkaisen pelitilanteen kehityksen lähitulevaisuus mielessään? Ehkä. Toisaalta taas parhaat shakki-pelaajat pystyvät kuvittelemaan kunkin siirtonsa seuraukset pitkälle eteenpäin, ja sitä on ehkä vaikeampi käsittää luovuutena.

Toiseksi esimerkiksi luovuudesta annetaan usein harhautukset, tai muut tavat ohittaa vastustaja. Harhauttaminen itsessään on sekin hiukan mystifioitua toimintaa, yksinkertaisimmin ilmaistuna harhauttamisessa on tavoitteena saada puolustaja epätasapainoon tai laittamaan koko painonsa oikealle tai vasemmalle, eteen tai taakse, ja sitten ottaa ohittava kosketus sellaiseen paikkaan, josta puolustajan tasapainosta ja asennosta ei voi ylettää. Wikisanakirjassa luovuus muuten määritellään kyvyksi luoda tai keksiä jotain uutta. Pelissä nähtävistä upeista rainbow-flickeistä ja muista taikatempuista mikään ei kuitenkaan taida olla uusi kuin katsojille ja toivottavasti puolustajalle, vaan treenikentällä tehdyn työn tulosta. Uuden ennennäkemättömän harhautuksen keksiminen treenikentällä sen sijaan varmasti täyttää luovuuden merkityksen, mutta onko uusien harhautuksien keksiminen pelissä tärkeintä?

Luovuutena pidetään myös kykyä tehdä yllättävä ratkaisu. Yllättäminen pitää kuitenkin rajoittaa vastustajaan. Eräässä joukkueessa, jossa pelasin keskikentällä, oli toppari, jolla oli tapana yllättää ratkaisuillaan omia pelaajia. Vaikka jokainen pelaaja lähellä palloa on pallollisessa vaiheessa teoriassa aina valmis vastaanottamaan pallon, piti joukkueen valmentajan hillitä tätä luovuutta. Vastustajan voi yllättää esimerkiksi yrittämällä kääntyä negatiivisesta peliasennosta. Näitä yrityksiä kuorrutettuna jonkinlaisilla kantapäävippauksilla näkee aladivareissa ja junnufutiksessa paljon. Jos käännyt omalla kenttäpuoliskolla, tai vaikka pelinavaamisvaiheessa keskikenttäpelaajana negatiivisesta peliasennosta, tulee sinun olla aika varma, että onnistut käännöksessäsi. Jotta olet varma tällaisesta asiasta, pitää sinun olla havainnoinut jotain prässäämään tulevasta vastustajasta: vauhti tai suunta, jolla hän tulee prässäämään, kyvyttömyys hidastaa tai tihentää askeltiheyttä kun hän tulee lähellesi, tai muuta vastaavaa. Jos käännyt tässä tilanteessa havainnoimatta, lyöt vetoja, joilla häviät pitkässä juoksussa takuulla. Ne, jotka ovat hyviä havainnoimaan erityisesti sitä, mistä ja miten prässi tulee, näyttävät siltä kuin osaisivat hallita aikaa ja tilaa. Mutta kuinka moni kokee esimerkiksi Sergio Busquetsin lähtökohtaisesti luovana pelaajana?

Jos taas yrität käännöstä negatiivisesta peliasennosta ylempänä kentällä, esimerkiksi kulmalipun tuntumassa sivurajaheiton jälkeen, se on menettänyt aika suuren osan yllättävyydestään. Näin ollen se mikä on luovaa, vaihtelee tietenkin myös pelitilanteen ja kentän alueen mukaan.

 

Lopuksi yritän kerrankin vastata otsikon retoriseen kysymykseen itsekin. Teen sen lainausten kautta, sillä olen erittäin suuri quotejen ystävä.

Ensimmäinen lainaus, joka mielestäni vastaa hyvin kysymykseen siitä, mikä on luovuutta pallopeleissä, on tanskalaiskirjailija Peter Höegin käsialaa: ”Se mitä kutsutaan luovuudeksi, on vain aukkopaikkojen täyttämistä.” Peliä voi valmentaa ja siihen voi luoda rakenteen tiettyyn pisteeseen asti. Pelaaja sen sijaan oppii ja opettelee erilaisia ratkaisuja omatoimisesti, harjoituksissa ja peleissä: erilaisia harhautuksia, monipuolista syöttövalikoimaa, tapoja ottaa palloa haltuun, tapoja suojata… Rakenteessa tulee joskus aukko, johon pelaajan on sovellettava jokin osaamansa ratkaisukeino. Tämä ei täytä wikisanakirjan luovuuden määritelmää, mutta osuu pallopeleissä mielestäni lähelle totuutta. Todellista luovuutta on käyttää jotain toiseen tilanteeseen sopivaa ratkaisumallia tilanteessa, johon sitä ei ole aiemmin keksitty soveltaa. Koska en ole ikinä ollut ”luova pelaaja”, en keksi yhtäkään pelitilannetta nyt esimerkiksi. Sen sijaan Luis van Gaalin keksintö käyttää Marouane Fellainia ja Massimilliano Allegrin oivallus käyttää Mario Mandzukicia kohdepelaajina sellaisilla alueilla, johon heitä ei ennen ratkaisuina ollut sovellettu, oli mielestäni hyvä esimerkki tästä.

Toinen lainaus, joka selittää luovuuden osuutta pallopeleissä, laitetaan yleisesti Albert Einsteinin nimiin, vaikkei sen alkuperästä ihan varmoja ollakaan: ”Creativity is Intelligence Having Fun.” Kun pelikäsityksesi sekä kykysi havainnoida, tunnistaa ja analysoida tilanteita on riittävän korkealla tasolla, pääset pelitilanteisiin, jossa näet useampia mahdollisia yhtä hyviä ratkaisuja. Tällöin voit huijata vastustajaa uskomaan että aiot tehdä toisen ratkaisun, ja sitten yllättää tekemällä toisen. Toni Kroos, jota ei häntäkään pidetä maailman luovimpana pelaajana, yllättää sekä vastustajat että katsojat muutaman kerran kaudessa tekemällä pitkiä kuljetuksia boksiin asti, kun kaikki vastustajat odottavat Kroosin syöttävän ja avaavat tälle väylän kuljettaa. Mielestäni kukaan ei kuitenkaan synny luovaksi pelaajaksi, vaan luovuuden pohjana on oltava syvällinen ymmärrys pelistä. Tämä ymmärrys taas syntyy joko laadukkaasta joukkueharjoittelusta, tai esim. tuhansista tunneista kunnon pihapelejä.

Luovuutta siis epäilyksettä on pallopeleissä jossain muodossa. Se, mitä termillä tarkoitamme pallopelien yhteydessä ei kuitenkaan ole mielestäni riittävän tarkasti määritelty, ja siksi sen käytön kanssa tulisi olla ehkä astetta pidättyväisempi. Omalla käsitykselläni siitä, mitä luovuus on, en nimittäin nostaisi sitä kahden tärkeimmän elementin joukkoon pelissä.

 

Kategoria(t): Ei kategoriaa | Kommentoi

Yhden totuuden mies

Haluan korjata yhden harhaluulon, joka itseeni ja pallopeleistä samansuuntaisesti ajatteleviin usein liitetään. Usein puheistamme ja analyyseistämme ymmärretään, että meillä on jokin yksi totuus, jota yritämme rummuttaa, kunnes jokainen aistietäisyydelle erehtynyt osaa sen ulkoa. Olemme ”pallonhallinta-apostoleita”, ”tikitaka-fiilistelijöitä” ja ”Pep Guardiolan fanipoikia”. Ainakin omasta puolestani voin nyt ojentaa tätä mielikuvaa; minulle on se ja sama miten joukkue pelaa, kunhan sen toiminta on loogista ja todennäköisyyksiä kunnioittavaa.

Koko keskustelu itsessään on itse asiassa absurdi, sillä pallonhallinta ei ole pelitapa. Pallonhallinta on yksi väline, jota pelitavan sisällä käytetään.

Välineenä pallonhallinta on monitoimityökalu. Sitä voidaan käyttää puolustamiseen, pitämällä palloa pitkiä ajanjaksoja riskittömästi oman joukkueen hallussa. Se, käyttääkö oman maalin suojelun pääasiallisena työkaluna pallonpitoa poissa vastustajalta, vai esimerkiksi ilman palloa tapahtuvaa puolustamista esimerkiksi matalassa blokissa, on joukkueen pelitavallinen valinta. Pallonhallinnan valinnasta ei saa sympatia- tai muitakaan lisäpisteitä allekirjoittaneelta, tuskin keneltäkään muultakaan.

Puolph

ISTV:n kuvaa, KuPS-HJK 18.6. KuPS on aloittanut toisen jakson erinomaisesti, ja on saanut pelin painopisteen HJK:n kolmannekselle jo muutamaksi minuutiksi. HJK vastaa tähän pyrkimällä käynnistämään pallonhallintavaiheen, vaikka KuPS prässää maalipotkua korkealta. Looginen toiminta: KuPS ottaa topparit pois kahdella hyökkääjällä –> HJK pudottaa keskikentältä yhden pelaajan tekemään 3v2-ylivoiman –> Obilor vapaana –> kuljeta tyhjä tila pois, pysähdy, kierrätä, ja prässi on purettu.

Puolph2

ISTV:n kuvaa. Reilut kaksi minuuttia myöhemmin, KuPS saa ensimmäisen kerran pallon haltuunsa edellisen kuvan jälkeen. HJK pyöritti kaksi minuuttia palloa hyvin riskittömästi, käytti sitä 5-6 kertaa omalla maalivahdillaan, haastoi ainoastaan kulmalipun tuntumassa ja nappasi sieltä lähteneen kuopiolaispurun hyvän kenttätasapainonsa ansiosta.

Vaikkei pallon kanssa puolustaminen ole pääasiallisena tapana estää maaleja parempi tai huonompi kuin matala blokki, on se työkalu jonka monipuolisesti hyvin puolustavan joukkueen tulee osata. Pelkästään ilman palloa puolustaminen on henkisesti ja fyysisesti raskasta. Lisäksi hallitsemalla palloa ennen varsinaisen (pallottoman) puolustusvaiheen alkamista, joukkue saa kenttätasapainonsa parempaan kuntoon. Kun pelaajat ovat oikeilla paikoilla jo valmiiksi, on helpompi lähteä vastaprässeihin, puolustaa vastustajan vastahyökkäykset ja lähteä omiin vastaaviin. Toisaalta samat sanat pätevät myös muihin tapoihin puolustaa, kuten korkeaan prässiin ja matalaan blokkiin, joiden tulisi myös löytyä joukkueen mahdollisten työkalujen valikoimasta.

 

Hyökkäyssuuntaan pallohallinnan itseisarvo on vieläkin vähäisempi. Se antaa toki aikaa jo edellämainitun kenttätasapainon ja joukkueen hyökkäysmuodon hakemiseen, mutta muuten pallonhallintaprosenttien perusteella ei jaeta edes moraalisia voittoja.

Se, mikä usein nimetään pallonhallinnaksi on itse asiassa hyökkäysvaiheesta puhuttaessa pyrkimystä liikuttaa vastustajaa ja manipuloida sen puolustusmuotoa. Tarve tähän syntyy siitä, että jokaikinen aladivari-joukkuekin lähtee puolustuspelissään siitä, että sillä olisi ylivoima strategisesti tärkeillä alueilla. Käytännössä tämä tarkoittaa sitä, että kun puolustuvaihe alkaa kontrolloidusti (=tavalla, jota ollaan harjoiteltu ja josta on sovittu, esim. maalipotku), pyritään siihen että puolustuksen keskustassa olisi ylivoima vastustajan hyökkääjää tai hyökkääjiä vastaan. Kaksi topparia vastaan yksi hyökkääjä, mahdollisesti kolmen topparin linja kärkiparia vastaan, tai tiivistävä neljän linja 4-3-3-muodostelman ylintä kolmikkoa vastaan. Joukkueet pyrkivät siis täysin loogisesti asettumaan kentälle niin, että niille sopii varsin mainiosti se, että vastustaja pyrkii samantien murtautumaan. Ne toimivat loogisesti ja todennäköisyyksiä kunnioittaen: kun syötön pituus kasvaa sen todennäköisyys mennä perille pienenee, ja lisäksi mikäli se menee perille, on puolustavalla joukkueella vielä alueellinen ylivoima syötön vastaanottajaa vastaan. Tätä todennäköisyyttä hyökkäävän joukkueen on lähdettävä muokkaamaan suotuisammaksi itselleen, mikäli se meinaa voittaa otteluita säännöllisesti. Jos vastustaja jättäisi puolustuslinjaan esimerkiksi 3v3- tai peräti 2v3-tilanteen, olisi hyökkäävän joukkueen kannalta ainoa looginen ratkaisu tunnistaa tilanne, ja toimittaa pallo samantien tälle alueelle mahdollisimman usein.

Edellinen on yksinkertaistus ja esimerkki ainoastaan yhdestä pelitilanteesta, mutta sen lainalaisuudet ovat hyökkäyspelaamisen lainalaisuuksia ylipäätään. Haluat pelata keskikentän keskustasta, pelinrakentajasi kautta? Hyvä, se on todennäköisesti juuri se alue, jolta vastustaja ei halua sinun peliä edistäviä syöttöjä jakelevan, joten ole hyvä ja manipuloi siihen tilaa. Sinulla on laitapelaaja, joka on erinomainen 1v1-tilanteissa, ja haluat luoda niitä hänelle mahdollisimman paljon? Loistavaa, jokaisella vastustajalla tosin on suunnitelma sen varalle, miten 1v1-tilanteiden syntyminen ehkäistään, joten sinun pitää houkutella heitä asetelmaan, josta tuon suunnitelman toteuttaminen ei enää onnistu.

Alivoima

ISTV:n kuvaa. Kuvan vasemmassa alalaidassa, eli kentän oikeassa laidassa, on vielä yksi HJK:n pelaaja. Hänet mukaanlukien tilanne on 4v4 – ei hyvä tilanne lähteä rakentamaan peliä tältä alueelta. HJK-kassari Markus Uusitalo tietää tämän, vielä voi kuitenkin maksimoida tilan muualla: syöttö 16-kaarella kylkipeliasennossa olevalle Sebastian Dahlströmille, joka palauttaa pallon Uusitalolle.

InOut

ISTV:n kuvaa. Kuvassa näkyvien vastustajan pelaajien osalta voitettu muutama metri houkuttelemalla heitä vastakkaiseen suuntaan kuin se, johon pallo pian pelataan. Voi vaikuttaa pieneltä asialta, mutta jos KuPS voittaa esimerkiksi ykköspallon, on kakkospalloa hakevilla neljällä ylimmällä pelaajalla vähän huonompi todennäköisyys voittaa se.

Todennäköisyyksien manipulointi oman joukkueen hyväksi on myös tapa auttaa oman joukkueen pelaajia piilottamaan heikkoutensa. Mitä lähempänä on syöttövaihtoehtoja, ja mitä useampia näitä vaihtoehtoja on, sitä suurempi on pallollisen pelaajan todennäköisyys onnistua pallollisissa valinnoissaan. Jos joukkueessa ei ole esimerkiksi täysin poikkeuksellisella prosentilla vastustajia ohittavia pelaajia tai ilmassa yli 60 prosenttia kaksinkamppailuista voittavaa pelaajaa, kannattaa heille tuottaa mieluummin ylivoima- tai tasavoima-tilanteita, kuin pitkiä syöttöjä jotka johtavat 1v3-tilanteeseen.

Tämä jälkimmäinen on ajatus, jota suomalaisessa jalkapallossa on ainakin ollut vaikea ostaa. On nähty pikemminkin niin, ettei jonkin joukkueen pelaajamateriaalin taso riitä tällaiseen lyhyihin syöttöihin ja pitkiin hyökkäämiseen perustuvaan pelaamiseen. Luulisi, että mitä vähemmän sattumaa, pelin aaltoilua, 1v1-pelaamista, kamppailua, hyökkäämistä alivoimaisena ja pitkiä syöttöjä pelissä on, sitä paremmin taitotasoltaan heikompi joukkue pärjäisi.

Michael Lewisin kirjassa Blind Side – Evolution of a Game on mielenkiintoinen samaa kysymystä sivuava tarina, vaikka amerikkalalainen jalkapallo eroaakin eurooppalaisesta kaimastaan suht runsaasti. 60-90-luvuilla jenkkifutiksessa vaikuttanut valmentaja Bill Walsh teki valmentajauransa alussa merkitsevän havainnon: kun heittopelin syötön pituus ylitti tietyn jaardimäärän, syötön onnistumisen todennäköisyys laski radikaalisti. Walsh perustikin yliopistojoukkueensa hyökkäyspelin tämän jaardimäärän alle jääviin syöttöihin. Seurauksena Walshin pelinrakentaja Virgil Carter, jolla ei yleisen käsityksen mukaan ollut ”hyvää kättä”, oli sarjan paras pelinrakentaja onnistuneiden syöttöjen prosentin perusteella. Walshin hyökkäyspelille, joka sai nimen West Coast Offence, naureskeltiin yleisesti. Olihan jenkkifutiksen hyökkäyspeli aina perustunut juoksupelien puskemiselle ja ajoittaisiin pitkiin näyttäviin syöttöpeleihin. Walsh siirtyi myöhemmin NFL:ään, jossa hänen alaisuudessaan pelanneesta Joe Montanasta leivottiin yleisen käsityksen mukaan kaikkien aikojen paras pelinrakentaja. Walshin pelinrakentajat johtivat aina useimpia NFL:n pelinrakentajien tilastoja. Kun Montana loukkaantui, hänen varamiehensä pelasi – ja johti tilastoja. Kun varamies loukkaantui, varamiehen varamies, draftin viimeisillä kierroksilla jostain noukittu nobody pelasi – ja johti tilastoja. Oliko Walshilla käytössään poikkeuksellisen lahjakas pelaajamateriaali, vai osasiko hän organisoida hyökkäyspelinsä niin hyvin, että edellytykset onnistua olivat olemassa myös heikkouksia omaavalle pelinrakentajalle?

Jälleen kerran pallopelien loputtoman monimutkaisuuden vuoksi viestiä on rajusti yksinkertaistettu. Kysymys on tietenkin paljon muustakin kuin puhtaasta matematiikasta, kuinka monta pelaajaa on milläkin alueella, tai syöttöjen pituuksien mittaamisesta. On esimerkiksi loogista, että kun pelaaja kuljettaa palloa kentällä pystysuunnassa, liikkuvat puolustajat pallon alapuolelta kohti palloa tiivistäen. Kaikkein helpoin puolustettava on pystysuorasta kuljetuksesta lähtevä pystysuora syöttö, koska loogisesti puolustaja liikkuu juuri tähän suuntaan koko ajan, ja näkee sekä pallon että vastustajan. Siksi pyrkimys edetä lähemmäksi vastustajan maalia samaa kaistaa pitkin nostaa puolustavan joukkueen todennäköisyyksiä onnistua pysäyttämään hyökkäys ja estämään maali.

Puskeminen

ISTV:n kuvaa. Laitakaistalta laitakaistalle, pystysuuntainen syöttö. Helppo puolustaa, vaikea saada omalle pelaajalla rintamasuunta kohti vastustajan maalia. Huonojen todennäköisyyksien syöttö.

 

Vaikka olen yhden totuuden – logiikan ja todennäköisyyksien mies – en pyydä tässä, että kaikki pelaisivat samalla tavalla. Toivon, että yhä useampi peliteko kentällä olisi johdettavissa jostain loogisesta, realistisesta ja järkevästä ajatusketjusta tai ennakoinnista siitä, mihin kyseinen peliteko johtaa. Toivon, etten näkisi esimerkiksi laitapakki-laitalinkki -syöttöjä samaa kaistaa pitkin siinä uskossa, että se johtaa mahdollisuuteen luoda maalipaikka. Tai keskitystä sivurajan päältä seisovasta tilanteesta 1v4-tilanteeseen siinä uskossa, että se johtaa maaliin. Tai pitkää palloa 1v3-tilanteeseen siinä uskossa, että sillä saadaan painopiste vastustajan kenttäpuoliskolle.

Koska ne vaan eivät ole asioita, joita toistuvasti tekemällä annat itsellesi mahdollisuuden voittaa pitkässä juoksussa jalkapallo-otteluita.

Kategoria(t): Ei kategoriaa