Veikkausliiga-ennakon tarkastelua

Luen parhaillaan Nate Silverin Signal and the Noise -kirjaa, joka kertoo erilaisten ennustusten ja veikkausten tekemisestä. Silver on alalla tunnetun FiveThirtyEight-blogin takana, joka on saavuttanut mainetta ennustamalla USA:n eri vaalien tuloksia hämmästyttävällä tarkkuudella. Silverin oma tausta on urheilussa – tilastomiehelle vähemmän yllättäen baseballissa – ja pokerissa. Koska miestä voi pitää jonkinlaisena hiippakunnan päämiehenä tässä asiassa, ja koska hän kirjassa kertoo, että olisi suorastaan tyhmää olla tarkastamatta alkuperäistä ennustustaan kun datapisteiden määrä kasvaa, aion nyt tehdä juuri niin oman Veikkausliiga-ennakkoni kanssa.

Veikkausliigan sarjataulukko näyttää tältä, kun kaikki joukkueet ovat pelanneet puolet (17 ottelua) kaudesta (suluissa sijoitusveikkaus omasta kausiennakostani):

  1. HJK (1.)
  2. VPS (4.)
  3. FC Lahti (8.)
  4. KuPS (7.)
  5. IFK Mariehamn (6.)
  6. Ilves (3.)
  7. FC Inter (5.)
  8. SJK (2.)
  9. RoPS (9.)
  10. PS Kemi (12.)
  11. HIFK (10.)
  12. JJK (11.)

 

Joukkueet sijoilla 3.-9. ovat kuuden pisteen sisällä, joten sijoitusveikkauksen onnistumisesta on muutamaa hutia lukuun ottamatta vaikea sanoa mitään. Peilataan joukkue kerrallaan nykytilannetta siihen, mitä kirjoitin ennakoissa:

  1. HJK

HJK on ollut koko lailla juuri niin hyvä, kuin kaikkien muiden ohella osasin veikata. Korkea prässi löytyy nyt keinovalikoimasta, ja se on myös organisoitu riittävän hyvin toimiakseen tehokkaasti. Evans Mensahia nostettiin läpimurtopelaajaksi mm. HS:ssa ja Urheilusanomissa, itse pidin ylihehkutettuna yhden ominaisuuden pelaajana. Mensah on pelannut 12 ottelua avauksessa ja 4 lisää vaihdosta sisään tulleena, tehnyt kuusi maalia ja syöttänyt yhden. Sekä minä että Urheilusanomat väittävät edelleen olevansa oikeassa pelaajan suhteen.

HJK:n ongelma on ollut pelien tappaminen ja viimeistely. Se on pelannut jo kuusi tasapeliä, joista monen ei pelitapahtumien tai minkään tilaston mukaan olisi pitänyt olla tasapeli ollenkaan. Joukkueelta puuttuu edelleen se, mitä Klubi oli pahimmillaan/parhaimmillaan pari kautta sitten, kun se tukahdutti täysin vastustajansa rimpuilut, varsinkin kotonaan. Liekö syynä pieneen kontrollin puutteeseen suoraviivaisempi tapa hyökätä, vai rohkea sijoittuminen pallollisessa vaiheessa, jossa esim. keskikentälle jää vain yksi kontrolloiva pelaaja toisen ollessa vapaa liikkumaan vastustajan puolustuslinjan edessä ja jopa taakse. Joissain otteluissa on ollut havaittavissa myös lievää kurittomuutta, tai ainakin on vaikea uskoa että Faith Friday Obilorilla olisi pelitavan sisällä niin suurta vapautta hakea vaikeita pitkiä avaavia syöttöjä. Mika Lehkosuon HJK:ssa on ollut ennenkin pelikurittomia yksilöitä.

Arvio: mestari

       2. VPS

VPS:n ennustaminen oli helpointa, sillä se toimii oman viitekehyksensä sisällä hyvin loogisesti. Kausiennakossa kirjoitin pitkään vaasalaisen yleisön ja median suhtautumisesta Vepsun pelitapaan. Silläkin saralla ollaan menty tällä kaudella huikeasti eteenpäin, sillä kotiyleisö antaa ”Raidalle” nykyään aplodeja, kun se purkaa vastustajan prässin ja siirtyy alueelle, jonne on muodostunut tilaa. Mediakin on vihdoin lämmennyt vaasalaisten pelitavalle, vaikka vielä alkukauden studioissa väitettiin, ettei pelitapa ole osoittautunut tehokkaaksi. Lyhytsyöttöpeliä, pelin kontrolloimista pallonhallinnan kautta ja loogista etenemistä ylivoimia muodostamalla onkin saanut puolustaa ja perustella ihan eri tavalla, kuin viime vuosina keskimäärin pelattua sattumapalloa.

Alkukauden puolustusvaikeuksien jälkeen Vepsu on ollut loistava. Se on ollut ajoittain otteluissaan jopa suvereenimpi kuin HJK parhaimmillaan. Esimerkiksi europelien keskellä kierrätetystä harjoittaen pelatut Inter- ja IFK Mariehamn -kotiottelut olivat pelillisesti kotijoukkueen suvereenia näytöstä. Ennakossa kaipasin vahvistusta hyökkäyspäähän. Tähän ei ole ollut tarvetta, sillä Steven Morrissey on pelannut fantastista kautta. Jamaikalainen on osunut itse neljästi, ja lisäksi antanut kuusi maaliin johtanutta syöttöä.

Arvio: mitali

3. FC Lahti

Lahden saldo on mystinen. 6 voittoa, 9 tasapeliä ja vain 2 tappiota. 19 tehtyä maalia. Se pääsi puolivälin krouviin mitalipaikoilla loppukirillään, jossa se keräsi pisteitä sarjan neljästä heikoimmasta joukkueesta kolmen kustannuksella. Lahden osalta on oikeastaan muuttunut aika vähän ennakosta. Se lieneekin suurin ongelma Kuhnureissa tällä hetkellä, mikään ei tunnu muuttuvan oikein mihinkään suuntaan, ei parempaan, ei huonompaan.

Ennakossa kirjoitin Lahden hyökkäyksen rakenteellisista ongelmista ja siitä, kuinka se jättää yksinäisen keskushyökkääjän tekemättömään paikkaan. Rakenteelliset ongelmat ovat edelleen olemassa, ja keskushyökkääjän paikalle on nyt hankittu Stenio, Simonovski ja Anier. Hyökkäyspelaamista pyrittiin viime peleissä nopeuttamaan, ja sillä saatiinkin hyvät tulokset perän pitäjiä vastaan. Viimeisin ottelu kotona RoPS:aa vastaan oli heikkotasoista jalkapalloa, jonka perusteella voi ennustaa Lahden kannalta pahinta mahdollista – lisää tätä samaa.

Arvio: 6.

4. KuPS

Kuopiolaisten talvessa oli paljon hyvää. Hankinnat olivat erinomaisia, ja joukkue väläytteli savolaista nopeaa taitofutista parhaimmillaan. Alkukausi oli samansuuntaista, kunnes koitti pieni laakso, jossa tulokset heikkenivät ja taivaalle tuli tummia pilviä pitkien pelikieltojen myötä. KuPS:n pelissä oli myös hyvän lisäksi sellainen maku, että tuolla miehistöllä voisi saada niin paljon enemmänkin aikaan. Eniten joukkueen hyökkäämistä rajoitti tolkuton puskeminen, jossa palloa pelattiin pystysuoraan samaa kaistaa eteenpäin, vaikka siellä olisi ollut kuinka paljon vastustajia. Tästä kirjoitin myös ennakossa.

Viimeisimmässä ottelussaan Helsingissä KuPS oli erittäin hyvä, joskin vastavuoroisesti HIFK oli erittäin huono. Keskikentän kolmio oli käännetty toisinpäin Reuben Gabrielin pelatessa yksin pohjalla, ja Petteri Pennasen ja Ville Saxmanin hoidellessa ylempiä ruutuja. Tämä tuo jo luonnostaan yhden ulospääsyn laitakaistalta, ja varsinkin Pennasen puolelta vasemmalta joukkue eteni oikein järkevästi ylivoimaisena boksiin asti useammankin kerran. Vasemman puolen puolustaja Jiri Nissinen sijoittui keskemmälle varsinkin jos Pennanen ajautui laitakaistalle asti, ja näin tarjosi myös yhden tien pois tukkeutuneesta laidasta. Jos joukkue pystyy jatkamaan samanlaista rakenteellista ja pelillistä kehityskäyrää myös kovempia joukkueita vastaan, pelaa se tämänvuotisessa sarjassa mitaleista.

Arvio: Mitali.

5. IFK Mariehamn

Hankalaa on ollut. Isoimpana miinuksena katastrofaalinen Lucky-hankinta, suurimpana plussana Aleksei Kangaskolkan hyvä vire. Olen nähnyt IFK:ta kaikista sarjan joukkueista vähiten, joten en tee mitään sen suurempia analyyseja. Näkemissäni otteluissa on useasti ollut pelillisesti ottavana osapuolena, mutta välillä raapinut tuloksen tai kaksi. Sensaatiomaisen viime kauden jälkeen veti itseensä ja pelillisiin aseisiinsa ison huomion. Tässä tilanteessa olisi pitänyt kenties pystyä monipuolistamaan peliä jollain tavalla, mutta sen sijaan joukkueen peli on köyhtynyt tärkeiden yksilöiden menettämisen myötä.

Arvio: 5.

6. Ilves

Ilves on ollut sama Ilves kuin viime kaudella, joten ennakointikin oli suhteellisen helppoa. Sen ottelusuunnitelmissa puolustus-osio on yleensä onnistunut hyvin, ja se neutralisoi useimpien vastustajien pahimmat uhat. Ehti Ilves toki alkukesästä käydä läpi jonkinlaisen mini-kriisinkin, kun omiin meni maaleja oikein kunnolla ja tappioita tuli muutama putkeen.

Hyökkääminen on se, joka on sakannut tällä kaudella. Emile Paul Tendeng ei ole tuikkinut vastaavalla tavalla kuin viime vuonna. Ehkä viime kausi oli itseluottamuksen ja roolin tuoma harvinaisen hyvä onnistuminen, tai sitten tällä kaudella vastustajan ovat ymmärtäneet, että Tendeng on ensimmäinen pelaaja joka pitää ottaa pelistä pois kun Ilves riistää pallon ja haluaa lähteä vastahyökkäykseen. Mikael Soisaloa on myös kaivattu kovasti, ihan jo pelaajatyyppinsä takia. Ilveksen laitahyökkääjien paikalla pelaavat pelaajat ovat kaikki ajautuneet keskelle pelaamaan, ja kun puolustaja ei ole joko ehtinyt tai välillä lähtenyt ollenkaan hyökkäyksen mukaan leveyttä tekemään, on Ilveksen hyökkääminen puuroutunut kentän keskustaan. Toisaalta taas puhdasta laitahyökkääjä-tyyppiä, Eero Tammista on käytetty aika säästeliäästi, joten kyseessä lienee pelitavallinen valinta. Jos pelaajat ovat lähellä toisiaan pienellä alueella, se teoriassa antaa hyvän mahdollisuuden vastaprässille heti pallonmenetyksen tapahtuessa. Onhan se mukava idea, että pallo riistettäisiin parinkymmenen metrin päässä vastustajan maalista tämän puolustuslinjan edestä, ei ole vain konkretisoitunut vielä. Hyökkäämiseen tarvitaan jotain lisää, joko numeraalista panostusta, roolien muuntelua tai pidempiä hyökkäyksiä.

Arvio: 4.

     7. FC Inter

Interiä oli hankala ennustaa ennen kauden alkua, ja Interiä on hankala ennustaa nyt. Se tekee joitain asioita erittäin hyvin, ja on joissain asioissa hämmentävän huono. Sen puolustuslinja puolustaa edelleen aggressiivisesti edessään olevaa tilaa, mutta ainakaan Vaasassa linjan etupuolella olevat pelaajat eivät pystyneet suojelemaan linjaa riittävän hyvin. Se pyrkii avaamaan lyhyellä, mutta valmistautuu samalla jo pitkään palloon, jonka se oikeasti haluaa pelata, onhan sillä sarjan kohdepelaajien parhaimmistoa. Tästä seuraa se, että etäisyydet pelaajien välillä ovat ajoittain ihan tolkuttomat.

On ihan mahdotonta sanoa, mitä esimerkiksi Mika Ojalan tulo Interiin tarkoittaa Interin pelin kannalta. Nykyisellä pelitavalla olisi varmasti parasta sijoittaa Ojala hyökkääjän tai hyökkääjien taakse keskelle, ja pyrkiä pelaamaan pallo hänelle kohdepelaajan pudotuksen tai suojauksen kautta. Shefki Kuqi on epäilemättä tuonut seuraan paljon hienoa kulttuuria ja jonkinlaista ryhdikkyyttä tekemiseen. Silti sekä pelin sisältöön että Kuqin johtajuuteen liittyvät kysymyspilvet eivät ole vieläkään hälventyneet. Kuvaavaa on se, että kun Kuqia syytettiin veljensä suosimisesta, vastasi valmentaja-Shefki: ”Jos minulla olisi 11 Nassea, voittaisin mestaruuden helposti.”

Arvio: 8.

      8. SJK

Suomalaisen jalkapalloseuran perusongelmia, osa 1: pelillinen, lajiin liityvä tieto-taito on vahvasti henkilövetoista. Kun henkilö lähtee, hän vie osaamisensa mukanaan. Aivovuodon seurauksena voidaan korkeastakin kulttuurista palata käytännössä suoraan kivikaudelle, hyvin hyvin nopeassa aikataulussa.

Manuel Roca on ollut melko tekemättömässä paikassa. Järkevintä on yksinkertaistaa pelaamista ja laittaa puolustusta kuntoon, mutta se ei taas ole sopinut SJK:n hyökkäyksen pelaajatyypeille ollenkaan. Esimerkiksi Billy Ions tarvitsi suhteellisen monimutkaisen rakenteen ympärilleen viime kaudella, jotta pääsi tilanteisiin, joissa pystyi käyttämään vahvuuksiaan optimaalisesti. Ions ei ole yksinäisenä keskushyökkääjänä parhaimmillaan, eikä Elias Ahde ole näyttänyt liigassa vielä riittävän kokonaisvaltaista pelaamista ollakseen hyökkäyspelin kiintopiste hänkään. Erfan Zeneli, Matti Klinga ja Facundo Guichon ovat ominaisuuksiltaan kaikki pienien etäisyyksien ja tilojen pelaajia, eivätkä pääse omimmilleen mikäli saavat pääsääntöisesti palloa puolenkentän tuntumassa ylimpänä tai toiseksi ylimpänä pelaajana joukkueesta. Uusista hankinnoista ei itselläni ole mitään käsitystä vielä.

Arvio: 7.

9. RoPS

RoPS:n kausi on ollut pitkälti sitä, mitä ennakoin. Hankinnoista osa on onnistunut, osa – Sakari Tukiaisen johdolla – ei. Alkukaudesta RoPS pyrki prässäämään korkealta, mutta se ei ottanut nuorelta joukkueelta onnistuakseen. Matalalla puolustamisen kautta prässikin on hiukan parantunut kauden edetessä.

RoPS on tietynlaisessa limbossa nyt. Jos mitään vallan kummallista ei tapahdu, se ei millään ajaudu putoamistaisteluun, mutta huolimatta hyvistä kyttäysasemista sen peliesitykset eivät anna odottaa myöskään mitään suurta kipuamista sarjataulukossa. Taloudellisten haasteiden aikakaudella Rovaniemellä ollaan taas ensi talvena tilanteessa, jossa halpojen hankintojen onnistuminen ratkaisee kuinka korkealle keskikastiin on varaa tähyillä.

Arvio: 9.

     10. PS Kemi

Kemi on ollut melkoisesti parempi, kuin ennakoin ennen kautta. Monta kertaa se on jäänyt pisteittä melko epäonnisestikin, kuten SJK-vierasottelussa ja VPS-kotiottelussa. Osan selittää odotettua onnistuneemmat pelaajahankinnat, osan se että Kemi pelaa joillain osa-alueilla huomattavasti fiksummin kuin nimekkäämmät kilpailijansa. Jos se pelaa pallon pelinavaamisvaiheessa esimerkiksi laitapakille, sillä on lähellä tuki ja se pystyy yleensä jatkamaan pallonhallintavaihettaan. Joitain vaikeammin ymmärrettäviäkin asioita Kemin peliin liittyy, kuten se, miksi kaksimetrinen hyökkääjä Momodou Ceesay liikkuu niin paljon sivurajoille viimeisellä kolmanneksella?

Loppukauden tarina on tietenkin Filip Valencicin lähtö ja sen vaikutus Kemin peliin. Pahimmillaan se voi olla massiivinen, sillä Valencic on pelaaja, joka osallistuu hyökkäykseen jo pelinavaamisvaiheessa tippumalla pelattavaksi, ja liikkuu sitten hyökkäyksen mukana myös päättämään sitä. Lisäksi slovenialaisella on poikkeuksellinen kyky murtaa linjoja ja vastustajan puolustusmuotoa kuljetuksillaan. Tämä on asia, joka voi kemiläisille osoittautua vielä äärimmäisen haastavaksi. Sergei Mosnikov on seuran tiedotteen mukaan enemmän ”maalisyöttöjen antaja”, joka edellyttää sitä, että joku pelaa pallon Mosnikoville sellaiseen paikkaan josta tilanteita luodaan, ja että joku liikkuu sinne oikein ja oikea-aikaisesti.

Arvio: 10.

     11. HIFK

Olin ennakossani kohtalaisen ankara HIFK:lle, mutta aika kohdilleen tuntui omasta mielestäni osuvan tuo arvio. On selvää, että Antti Muurisella on valmentajana joitain poikkeuksellisen hyviä ominaisuuksia, sillä kukaan ei voita sattumalta niin montaa mestaruutta. Mutta yhtä selvää on, että tämän HIFK:n, tai tämänkaltaisten joukkueiden kanssa, Muurisella ei ole sopivia työkaluja. Pelinavaaminen on tuskaa, eikä hyökkäysaluelle usein päästä kuin sattuman tai Mika Väyrysen henkilökohtaisen osaamisen kautta. Keskikentän keskustan pelaajat ajautuvat vuorotellen laitakaistalle, kun joukkue ei saa peliään pyörimään keskustan kautta. Puolustaessa HIFK on pahimmillaan levällään kuin Jussi Salonojan urheilubisnekset, ja tilanteenvaihdoissa joukkueelta puuttuvat kaikki triggerit ja vihjeet näiden ennakointiin kumpaankaan suuntaan.

HIFK:n kannalta järkevintä olisi antaa Muuriselle potkut, mikäli vastaus kahteen kysymykseen on kyllä: onko seuralla taloudellisesti varaa tehdä näin, ja tuoda ulkopuolelta valmentaja mielellään tiimeineen? Onko toimistolla osaamista palkata tähän tilanteeseen sopivin valmentaja? Jokainen tehkööt omat johtopäätöksensä. Nyt jäljellä jäänee enää se, että laitetaan kädet ristiin kyynerpäitä myöten, ja toivotaan että karsinnoissa käy hyvin.

     12. JJK

Ennustin rohkeasti, ettei putoa suoraan. Vaikka tämä onkin edelleen mahdollista, osuvat muut ennustukseni paremmin maaliinsa. JJK:n kunnianhimoinen pelitapa tuotti paljon hyvää alkukaudella, valitettavasti se tuotti myös hirmuisen määrän pallonmenetyksiä karmivilla alueilla: keskellä omaa kenttäpuoliskoa, sisemmillä laitakaistoilla, välillä jopa puolustuslinjassa.

Viime aikoina olen usein valinnut jonkin muun pelin katsottavaksi, kun JJK on pelannut. Ilmeisesti kenttäryhmitystä on muutettu, ja pelille sitä myöden tehty myös jotain muuta. Koosteiden perusteella on luonut edelleen maalipaikkoja useimmissa otteluissa ihan kiitettävästi. Tekemistä riittää edelleen, mutta ero HIFK:n on kuitenkin vain kuusi pistettä. Yhdellä voitolla saa niin sanotusti selän näkyviin, jolloin uutta uskoa omaan tekemiseen voi tulla kummasti lisää. Se ei poista sitä tosiasiaa, että JJK:n joukkue kahlaa vähän turhan syvässä vedessä. Mutta HIFK:kaan ei todennäköisesti tule ottamaan ihan loputtomasti pisteitä loppukaudella, joten ei haudata jyväskyläläisiä ihan vielä.

Arvio: 12.

 

 

 

 

Kategoria(t): Ei kategoriaa | Kommentoi

Mitä on luovuus pallopeleissä?

Olen viime aikoina törmännyt kolumneissa ja artikkeleissa (Antti Pohja, Tomi Leivo-Jokimäki, Mitri Pakkasen ”Hyvää ja kaunista” Urheilulehdessä) usein termiin luovuus. Omalla ajalla hankitaan taito, joka mahdollista luovuuden. Nämä ovat kaikkien pallopelien perusta.”, toteaa Leivo-Jokimäki. Juha Malinen puolestaan kertoi tammikuussa YLE Puheen Urheiluillan Jalkapallo ja data-analyysi -jaksossa, ettei tilastojen tuijottaminen saa mennä sen edelle, mikä on pelissä tärkeintä: luovuus ja henkinen puoli. Nämä kaksi kokenutta jalkapalloihmistä ovat vain kaksi lukuisista, jotka nostavat luovuuden suureen arvoon pallopeleissä.  ”Mitä on luovuus?”, on äärimmäisen mielekiintoinen keskustelunaihe ihan sellaisenaankin, mutta rajataan tämä pohdinta nyt pallopelien kontekstiin.

Luovana suorituksena kentällä pidetään usein esimerkiksi vapauttavaa syöttöä, jolla joukkuekaveri pääsee esimerkiksi läpiajoon tai muuhun erinomaiseen maalipaikkaan. Onhan virallinen tilastokin ”luodut maalipaikat”. Ensimmäinen ongelma kuvaillun kaltaisessa tilanteessa on; kumpi pelaajista on ollut luova, liikkeen tehnyt vai syötön antanut? Vai voiko luovuus olla myös pienen pelaajaryhmän ominaisuus, kahden, kolmen tai jopa neljän pelaajan yhteistyön tulos? On myös mahdollista, että läpiajoon johtanutta tapahtumaketjua mystifioidaan turhaan kutsumalla sitä luovuudeksi. Taikurin löysien hihojen alta paljastuu nimittäin tylsiä mekanismeja: havainnointia, tilanteen tunnistamista ja oikean ratkaisun valitsemista.

Läpiajoon johtanut pelitilanne voi rakentua kuin jokin Uuno Turhapuron keksintö, jossa herätyskello pärähtää soimaan, putoaa pöydältä, on kiinni narussa joka vapauttaa vierimään pallon, joka sitten erilaisten rännien ja rattaiden, vipujen ja vaakojen kautta paistaa Uunolle vaikka aamiaisletut valmiiksi: 1) pallollinen pelaaja saa pallon jalkaansa ”jalka auki”, eli positiivisessa peliasennossa ja ilman välitöntä painetta, hänellä on siis suhteellisesti mitattuna paljon aikaa havainnoida ja syöttää pidempikin syöttö. 2) Hyökkääjä tunnistaa avoimen jalan nopeammin kuin vastustajan puolustuslinja, joka ei poista tyhjää tilaa itsensä ja oman maalinsa välissä pudottamalla lähemmäs 16-aluetta. 3) Hyökkääjä tunnistaa alueen, jolla pallollinen pelaaja on. Jos pallollinen pelaaja on keskikaistalla ja kuljettaa eteenpäin, esimerkiksi kohti hyökkääjää, tulee hyökkääjän tehdä kaariliike poispäin pallosta, mielellään kauimmaisen keskuspuolustajan ”pimeälle puolelle”, jotta puolustaja ei voi samanaikaisesti seurata sekä palloa että hyökkääjää. 4) Pallollinen pelaaja tunnistaa hyökkääjän juoksun. Diagonaalijuoksuun annetaan vapauttava syöttö eri välistä, kuin mistä hyökkääjä tekee pystyynjuoksunsa. Välillä tarkoitetaan puolustajien väliä, josta hyökkääjä juoksunsa tekee. Esimerkiksi toppareiden välistä, tai topparin ja laitapakin välistä. Pystysuuntaiseen juoksuun taas annetaan syöttö samasta välistä, kuin mistä juoksu on tehty. 5) Tilanne on nyt havainnoitu, analysoitu, ja ratkaisu valittu: syöttö linjan taakse toppareiden välistä. Sitten valitaan ratkaisuun sopiva työkalu, esimerkiksi sisäteräsyöttö. 6) Toteutetaan valittu ratkaisu. Tässä voi luonnollisesti mennä vielä monta asiaa pieleen, osuma voi olla huono tai syötön kovuus väärä.

Yllä olevat ovat esimerkkejä periaatteeista ja säännöistä, joita joukkueilla voi erilaisiin tilanteisiin olla. Jollain joukkueella keskushyökkääjän tehtävänä avoimen jalan tilanteessa voi olla tulla pari metriä vastaan pelattavaksi toppareiden eteen, siinä toivossa että nämä nostaisivat häneen kiinni ja näin syntyisi yhä suurempi tila puolustuksen keskustan selustaan. Joka tapauksessa luovuudeksi koetussa tilanteessa voi olla kyse myös jopa mekanistisen kaltaisesta tapahtumaketjusta, jossa pelaajat yksinkertaisesti havainnoivat ja tunnistavat nopeasti erilaisia vihjeitä ja triggereitä, ja suorittavat lähes automaattisesti niihin sopivat oikeat ratkaisut.

Luovuus

ISTV:n kuvaa. Turhapuron pallo on rännissä jo ja letut paistuu kohta. Diagonaalijuoksu, syöttö eri välistä, viimeistely taakse alas. ABC.

Yksi suosikki-anekdooteistani luovuudesta, liittyen ylläolevaan, on Dennis Bergkampin kirjasta Stillness and Speed. Bergkamp kuvailee siinä Fredrik Ljungbergin maalia Juventusta vastaan, johon Bergkamp itse antoi taitavan vapauttavan syötön. Hollantilaisen esityötä pidetään luovuuden ja taidon mestariteoksena, ja onhan se kieltämättä kaunis kuin suomalainen järvimaisema heinäkuussa. Bergkamp itse koki kirjassaan kuitenkin, että syötön antamisesta tuli moinen sirkustemppu vain, koska Bergkamp itse oli havainnoinut välin, josta Ljungbergin pitäisi tehdä pystyynjuoksu, jo aikoja sitten ja joutui odottamaan pitkään ennen kuin ruotsalainen näki mitä hän näki. Aikaa tappaakseen Bergkamp sitten pyöritteli hetken kolmea Juventuksen (!) puolustajaa. Monella luovaksi nimetyllä pelaajalla onkin se maaginen lahja nähdä mitä kentällä voisi tapahtua muutama sekuntti ennen muita. Onko tämä sitten luovuutta, kyky nähdä äärimmäisen monimutkaisen pelitilanteen kehityksen lähitulevaisuus mielessään? Ehkä. Toisaalta taas parhaat shakki-pelaajat pystyvät kuvittelemaan kunkin siirtonsa seuraukset pitkälle eteenpäin, ja sitä on ehkä vaikeampi käsittää luovuutena.

Toiseksi esimerkiksi luovuudesta annetaan usein harhautukset, tai muut tavat ohittaa vastustaja. Harhauttaminen itsessään on sekin hiukan mystifioitua toimintaa, yksinkertaisimmin ilmaistuna harhauttamisessa on tavoitteena saada puolustaja epätasapainoon tai laittamaan koko painonsa oikealle tai vasemmalle, eteen tai taakse, ja sitten ottaa ohittava kosketus sellaiseen paikkaan, josta puolustajan tasapainosta ja asennosta ei voi ylettää. Wikisanakirjassa luovuus muuten määritellään kyvyksi luoda tai keksiä jotain uutta. Pelissä nähtävistä upeista rainbow-flickeistä ja muista taikatempuista mikään ei kuitenkaan taida olla uusi kuin katsojille ja toivottavasti puolustajalle, vaan treenikentällä tehdyn työn tulosta. Uuden ennennäkemättömän harhautuksen keksiminen treenikentällä sen sijaan varmasti täyttää luovuuden merkityksen, mutta onko uusien harhautuksien keksiminen pelissä tärkeintä?

Luovuutena pidetään myös kykyä tehdä yllättävä ratkaisu. Yllättäminen pitää kuitenkin rajoittaa vastustajaan. Eräässä joukkueessa, jossa pelasin keskikentällä, oli toppari, jolla oli tapana yllättää ratkaisuillaan omia pelaajia. Vaikka jokainen pelaaja lähellä palloa on pallollisessa vaiheessa teoriassa aina valmis vastaanottamaan pallon, piti joukkueen valmentajan hillitä tätä luovuutta. Vastustajan voi yllättää esimerkiksi yrittämällä kääntyä negatiivisesta peliasennosta. Näitä yrityksiä kuorrutettuna jonkinlaisilla kantapäävippauksilla näkee aladivareissa ja junnufutiksessa paljon. Jos käännyt omalla kenttäpuoliskolla, tai vaikka pelinavaamisvaiheessa keskikenttäpelaajana negatiivisesta peliasennosta, tulee sinun olla aika varma, että onnistut käännöksessäsi. Jotta olet varma tällaisesta asiasta, pitää sinun olla havainnoinut jotain prässäämään tulevasta vastustajasta: vauhti tai suunta, jolla hän tulee prässäämään, kyvyttömyys hidastaa tai tihentää askeltiheyttä kun hän tulee lähellesi, tai muuta vastaavaa. Jos käännyt tässä tilanteessa havainnoimatta, lyöt vetoja, joilla häviät pitkässä juoksussa takuulla. Ne, jotka ovat hyviä havainnoimaan erityisesti sitä, mistä ja miten prässi tulee, näyttävät siltä kuin osaisivat hallita aikaa ja tilaa. Mutta kuinka moni kokee esimerkiksi Sergio Busquetsin lähtökohtaisesti luovana pelaajana?

Jos taas yrität käännöstä negatiivisesta peliasennosta ylempänä kentällä, esimerkiksi kulmalipun tuntumassa sivurajaheiton jälkeen, se on menettänyt aika suuren osan yllättävyydestään. Näin ollen se mikä on luovaa, vaihtelee tietenkin myös pelitilanteen ja kentän alueen mukaan.

 

Lopuksi yritän kerrankin vastata otsikon retoriseen kysymykseen itsekin. Teen sen lainausten kautta, sillä olen erittäin suuri quotejen ystävä.

Ensimmäinen lainaus, joka mielestäni vastaa hyvin kysymykseen siitä, mikä on luovuutta pallopeleissä, on tanskalaiskirjailija Peter Höegin käsialaa: ”Se mitä kutsutaan luovuudeksi, on vain aukkopaikkojen täyttämistä.” Peliä voi valmentaa ja siihen voi luoda rakenteen tiettyyn pisteeseen asti. Pelaaja sen sijaan oppii ja opettelee erilaisia ratkaisuja omatoimisesti, harjoituksissa ja peleissä: erilaisia harhautuksia, monipuolista syöttövalikoimaa, tapoja ottaa palloa haltuun, tapoja suojata… Rakenteessa tulee joskus aukko, johon pelaajan on sovellettava jokin osaamansa ratkaisukeino. Tämä ei täytä wikisanakirjan luovuuden määritelmää, mutta osuu pallopeleissä mielestäni lähelle totuutta. Todellista luovuutta on käyttää jotain toiseen tilanteeseen sopivaa ratkaisumallia tilanteessa, johon sitä ei ole aiemmin keksitty soveltaa. Koska en ole ikinä ollut ”luova pelaaja”, en keksi yhtäkään pelitilannetta nyt esimerkiksi. Sen sijaan Luis van Gaalin keksintö käyttää Marouane Fellainia ja Massimilliano Allegrin oivallus käyttää Mario Mandzukicia kohdepelaajina sellaisilla alueilla, johon heitä ei ennen ratkaisuina ollut sovellettu, oli mielestäni hyvä esimerkki tästä.

Toinen lainaus, joka selittää luovuuden osuutta pallopeleissä, laitetaan yleisesti Albert Einsteinin nimiin, vaikkei sen alkuperästä ihan varmoja ollakaan: ”Creativity is Intelligence Having Fun.” Kun pelikäsityksesi sekä kykysi havainnoida, tunnistaa ja analysoida tilanteita on riittävän korkealla tasolla, pääset pelitilanteisiin, jossa näet useampia mahdollisia yhtä hyviä ratkaisuja. Tällöin voit huijata vastustajaa uskomaan että aiot tehdä toisen ratkaisun, ja sitten yllättää tekemällä toisen. Toni Kroos, jota ei häntäkään pidetä maailman luovimpana pelaajana, yllättää sekä vastustajat että katsojat muutaman kerran kaudessa tekemällä pitkiä kuljetuksia boksiin asti, kun kaikki vastustajat odottavat Kroosin syöttävän ja avaavat tälle väylän kuljettaa. Mielestäni kukaan ei kuitenkaan synny luovaksi pelaajaksi, vaan luovuuden pohjana on oltava syvällinen ymmärrys pelistä. Tämä ymmärrys taas syntyy joko laadukkaasta joukkueharjoittelusta, tai esim. tuhansista tunneista kunnon pihapelejä.

Luovuutta siis epäilyksettä on pallopeleissä jossain muodossa. Se, mitä termillä tarkoitamme pallopelien yhteydessä ei kuitenkaan ole mielestäni riittävän tarkasti määritelty, ja siksi sen käytön kanssa tulisi olla ehkä astetta pidättyväisempi. Omalla käsitykselläni siitä, mitä luovuus on, en nimittäin nostaisi sitä kahden tärkeimmän elementin joukkoon pelissä.

 

Kategoria(t): Ei kategoriaa | Kommentoi

Yhden totuuden mies

Haluan korjata yhden harhaluulon, joka itseeni ja pallopeleistä samansuuntaisesti ajatteleviin usein liitetään. Usein puheistamme ja analyyseistämme ymmärretään, että meillä on jokin yksi totuus, jota yritämme rummuttaa, kunnes jokainen aistietäisyydelle erehtynyt osaa sen ulkoa. Olemme ”pallonhallinta-apostoleita”, ”tikitaka-fiilistelijöitä” ja ”Pep Guardiolan fanipoikia”. Ainakin omasta puolestani voin nyt ojentaa tätä mielikuvaa; minulle on se ja sama miten joukkue pelaa, kunhan sen toiminta on loogista ja todennäköisyyksiä kunnioittavaa.

Koko keskustelu itsessään on itse asiassa absurdi, sillä pallonhallinta ei ole pelitapa. Pallonhallinta on yksi väline, jota pelitavan sisällä käytetään.

Välineenä pallonhallinta on monitoimityökalu. Sitä voidaan käyttää puolustamiseen, pitämällä palloa pitkiä ajanjaksoja riskittömästi oman joukkueen hallussa. Se, käyttääkö oman maalin suojelun pääasiallisena työkaluna pallonpitoa poissa vastustajalta, vai esimerkiksi ilman palloa tapahtuvaa puolustamista esimerkiksi matalassa blokissa, on joukkueen pelitavallinen valinta. Pallonhallinnan valinnasta ei saa sympatia- tai muitakaan lisäpisteitä allekirjoittaneelta, tuskin keneltäkään muultakaan.

Puolph

ISTV:n kuvaa, KuPS-HJK 18.6. KuPS on aloittanut toisen jakson erinomaisesti, ja on saanut pelin painopisteen HJK:n kolmannekselle jo muutamaksi minuutiksi. HJK vastaa tähän pyrkimällä käynnistämään pallonhallintavaiheen, vaikka KuPS prässää maalipotkua korkealta. Looginen toiminta: KuPS ottaa topparit pois kahdella hyökkääjällä –> HJK pudottaa keskikentältä yhden pelaajan tekemään 3v2-ylivoiman –> Obilor vapaana –> kuljeta tyhjä tila pois, pysähdy, kierrätä, ja prässi on purettu.

Puolph2

ISTV:n kuvaa. Reilut kaksi minuuttia myöhemmin, KuPS saa ensimmäisen kerran pallon haltuunsa edellisen kuvan jälkeen. HJK pyöritti kaksi minuuttia palloa hyvin riskittömästi, käytti sitä 5-6 kertaa omalla maalivahdillaan, haastoi ainoastaan kulmalipun tuntumassa ja nappasi sieltä lähteneen kuopiolaispurun hyvän kenttätasapainonsa ansiosta.

Vaikkei pallon kanssa puolustaminen ole pääasiallisena tapana estää maaleja parempi tai huonompi kuin matala blokki, on se työkalu jonka monipuolisesti hyvin puolustavan joukkueen tulee osata. Pelkästään ilman palloa puolustaminen on henkisesti ja fyysisesti raskasta. Lisäksi hallitsemalla palloa ennen varsinaisen (pallottoman) puolustusvaiheen alkamista, joukkue saa kenttätasapainonsa parempaan kuntoon. Kun pelaajat ovat oikeilla paikoilla jo valmiiksi, on helpompi lähteä vastaprässeihin, puolustaa vastustajan vastahyökkäykset ja lähteä omiin vastaaviin. Toisaalta samat sanat pätevät myös muihin tapoihin puolustaa, kuten korkeaan prässiin ja matalaan blokkiin, joiden tulisi myös löytyä joukkueen mahdollisten työkalujen valikoimasta.

 

Hyökkäyssuuntaan pallohallinnan itseisarvo on vieläkin vähäisempi. Se antaa toki aikaa jo edellämainitun kenttätasapainon ja joukkueen hyökkäysmuodon hakemiseen, mutta muuten pallonhallintaprosenttien perusteella ei jaeta edes moraalisia voittoja.

Se, mikä usein nimetään pallonhallinnaksi on itse asiassa hyökkäysvaiheesta puhuttaessa pyrkimystä liikuttaa vastustajaa ja manipuloida sen puolustusmuotoa. Tarve tähän syntyy siitä, että jokaikinen aladivari-joukkuekin lähtee puolustuspelissään siitä, että sillä olisi ylivoima strategisesti tärkeillä alueilla. Käytännössä tämä tarkoittaa sitä, että kun puolustuvaihe alkaa kontrolloidusti (=tavalla, jota ollaan harjoiteltu ja josta on sovittu, esim. maalipotku), pyritään siihen että puolustuksen keskustassa olisi ylivoima vastustajan hyökkääjää tai hyökkääjiä vastaan. Kaksi topparia vastaan yksi hyökkääjä, mahdollisesti kolmen topparin linja kärkiparia vastaan, tai tiivistävä neljän linja 4-3-3-muodostelman ylintä kolmikkoa vastaan. Joukkueet pyrkivät siis täysin loogisesti asettumaan kentälle niin, että niille sopii varsin mainiosti se, että vastustaja pyrkii samantien murtautumaan. Ne toimivat loogisesti ja todennäköisyyksiä kunnioittaen: kun syötön pituus kasvaa sen todennäköisyys mennä perille pienenee, ja lisäksi mikäli se menee perille, on puolustavalla joukkueella vielä alueellinen ylivoima syötön vastaanottajaa vastaan. Tätä todennäköisyyttä hyökkäävän joukkueen on lähdettävä muokkaamaan suotuisammaksi itselleen, mikäli se meinaa voittaa otteluita säännöllisesti. Jos vastustaja jättäisi puolustuslinjaan esimerkiksi 3v3- tai peräti 2v3-tilanteen, olisi hyökkäävän joukkueen kannalta ainoa looginen ratkaisu tunnistaa tilanne, ja toimittaa pallo samantien tälle alueelle mahdollisimman usein.

Edellinen on yksinkertaistus ja esimerkki ainoastaan yhdestä pelitilanteesta, mutta sen lainalaisuudet ovat hyökkäyspelaamisen lainalaisuuksia ylipäätään. Haluat pelata keskikentän keskustasta, pelinrakentajasi kautta? Hyvä, se on todennäköisesti juuri se alue, jolta vastustaja ei halua sinun peliä edistäviä syöttöjä jakelevan, joten ole hyvä ja manipuloi siihen tilaa. Sinulla on laitapelaaja, joka on erinomainen 1v1-tilanteissa, ja haluat luoda niitä hänelle mahdollisimman paljon? Loistavaa, jokaisella vastustajalla tosin on suunnitelma sen varalle, miten 1v1-tilanteiden syntyminen ehkäistään, joten sinun pitää houkutella heitä asetelmaan, josta tuon suunnitelman toteuttaminen ei enää onnistu.

Alivoima

ISTV:n kuvaa. Kuvan vasemmassa alalaidassa, eli kentän oikeassa laidassa, on vielä yksi HJK:n pelaaja. Hänet mukaanlukien tilanne on 4v4 – ei hyvä tilanne lähteä rakentamaan peliä tältä alueelta. HJK-kassari Markus Uusitalo tietää tämän, vielä voi kuitenkin maksimoida tilan muualla: syöttö 16-kaarella kylkipeliasennossa olevalle Sebastian Dahlströmille, joka palauttaa pallon Uusitalolle.

InOut

ISTV:n kuvaa. Kuvassa näkyvien vastustajan pelaajien osalta voitettu muutama metri houkuttelemalla heitä vastakkaiseen suuntaan kuin se, johon pallo pian pelataan. Voi vaikuttaa pieneltä asialta, mutta jos KuPS voittaa esimerkiksi ykköspallon, on kakkospalloa hakevilla neljällä ylimmällä pelaajalla vähän huonompi todennäköisyys voittaa se.

Todennäköisyyksien manipulointi oman joukkueen hyväksi on myös tapa auttaa oman joukkueen pelaajia piilottamaan heikkoutensa. Mitä lähempänä on syöttövaihtoehtoja, ja mitä useampia näitä vaihtoehtoja on, sitä suurempi on pallollisen pelaajan todennäköisyys onnistua pallollisissa valinnoissaan. Jos joukkueessa ei ole esimerkiksi täysin poikkeuksellisella prosentilla vastustajia ohittavia pelaajia tai ilmassa yli 60 prosenttia kaksinkamppailuista voittavaa pelaajaa, kannattaa heille tuottaa mieluummin ylivoima- tai tasavoima-tilanteita, kuin pitkiä syöttöjä jotka johtavat 1v3-tilanteeseen.

Tämä jälkimmäinen on ajatus, jota suomalaisessa jalkapallossa on ainakin ollut vaikea ostaa. On nähty pikemminkin niin, ettei jonkin joukkueen pelaajamateriaalin taso riitä tällaiseen lyhyihin syöttöihin ja pitkiin hyökkäämiseen perustuvaan pelaamiseen. Luulisi, että mitä vähemmän sattumaa, pelin aaltoilua, 1v1-pelaamista, kamppailua, hyökkäämistä alivoimaisena ja pitkiä syöttöjä pelissä on, sitä paremmin taitotasoltaan heikompi joukkue pärjäisi.

Michael Lewisin kirjassa Blind Side – Evolution of a Game on mielenkiintoinen samaa kysymystä sivuava tarina, vaikka amerikkalalainen jalkapallo eroaakin eurooppalaisesta kaimastaan suht runsaasti. 60-90-luvuilla jenkkifutiksessa vaikuttanut valmentaja Bill Walsh teki valmentajauransa alussa merkitsevän havainnon: kun heittopelin syötön pituus ylitti tietyn jaardimäärän, syötön onnistumisen todennäköisyys laski radikaalisti. Walsh perustikin yliopistojoukkueensa hyökkäyspelin tämän jaardimäärän alle jääviin syöttöihin. Seurauksena Walshin pelinrakentaja Virgil Carter, jolla ei yleisen käsityksen mukaan ollut ”hyvää kättä”, oli sarjan paras pelinrakentaja onnistuneiden syöttöjen prosentin perusteella. Walshin hyökkäyspelille, joka sai nimen West Coast Offence, naureskeltiin yleisesti. Olihan jenkkifutiksen hyökkäyspeli aina perustunut juoksupelien puskemiselle ja ajoittaisiin pitkiin näyttäviin syöttöpeleihin. Walsh siirtyi myöhemmin NFL:ään, jossa hänen alaisuudessaan pelanneesta Joe Montanasta leivottiin yleisen käsityksen mukaan kaikkien aikojen paras pelinrakentaja. Walshin pelinrakentajat johtivat aina useimpia NFL:n pelinrakentajien tilastoja. Kun Montana loukkaantui, hänen varamiehensä pelasi – ja johti tilastoja. Kun varamies loukkaantui, varamiehen varamies, draftin viimeisillä kierroksilla jostain noukittu nobody pelasi – ja johti tilastoja. Oliko Walshilla käytössään poikkeuksellisen lahjakas pelaajamateriaali, vai osasiko hän organisoida hyökkäyspelinsä niin hyvin, että edellytykset onnistua olivat olemassa myös heikkouksia omaavalle pelinrakentajalle?

Jälleen kerran pallopelien loputtoman monimutkaisuuden vuoksi viestiä on rajusti yksinkertaistettu. Kysymys on tietenkin paljon muustakin kuin puhtaasta matematiikasta, kuinka monta pelaajaa on milläkin alueella, tai syöttöjen pituuksien mittaamisesta. On esimerkiksi loogista, että kun pelaaja kuljettaa palloa kentällä pystysuunnassa, liikkuvat puolustajat pallon alapuolelta kohti palloa tiivistäen. Kaikkein helpoin puolustettava on pystysuorasta kuljetuksesta lähtevä pystysuora syöttö, koska loogisesti puolustaja liikkuu juuri tähän suuntaan koko ajan, ja näkee sekä pallon että vastustajan. Siksi pyrkimys edetä lähemmäksi vastustajan maalia samaa kaistaa pitkin nostaa puolustavan joukkueen todennäköisyyksiä onnistua pysäyttämään hyökkäys ja estämään maali.

Puskeminen

ISTV:n kuvaa. Laitakaistalta laitakaistalle, pystysuuntainen syöttö. Helppo puolustaa, vaikea saada omalle pelaajalla rintamasuunta kohti vastustajan maalia. Huonojen todennäköisyyksien syöttö.

 

Vaikka olen yhden totuuden – logiikan ja todennäköisyyksien mies – en pyydä tässä, että kaikki pelaisivat samalla tavalla. Toivon, että yhä useampi peliteko kentällä olisi johdettavissa jostain loogisesta, realistisesta ja järkevästä ajatusketjusta tai ennakoinnista siitä, mihin kyseinen peliteko johtaa. Toivon, etten näkisi esimerkiksi laitapakki-laitalinkki -syöttöjä samaa kaistaa pitkin siinä uskossa, että se johtaa mahdollisuuteen luoda maalipaikka. Tai keskitystä sivurajan päältä seisovasta tilanteesta 1v4-tilanteeseen siinä uskossa, että se johtaa maaliin. Tai pitkää palloa 1v3-tilanteeseen siinä uskossa, että sillä saadaan painopiste vastustajan kenttäpuoliskolle.

Koska ne vaan eivät ole asioita, joita toistuvasti tekemällä annat itsellesi mahdollisuuden voittaa pitkässä juoksussa jalkapallo-otteluita.

Kategoria(t): Ei kategoriaa

Ilman tunnettakin voi voittaa

Puhtaasti viihteenä kuuntelemassani Football Rambe –podcastissa oli kuvaava keskustelu tunteen merkityksestä pallopeleissä pari viikkoa sitten. Neljästä britti-miehestä koostuva ”asiantuntijaraati” ennakoi Valioliigan viimeisten kierrosten pelejä, ja pohti jonkin ottelun kohdalla sitä, kuinka toinen joukkue voittaa varmasti, kun toisella ei ole enää taistelua ja intohimoa jäljellä kun sarjasijoitus on jo aikalailla varma. Tähän yksi neljästä totesi, että haastatellessaan erästä entistä Valioliiga-pelaajaa tämä oli kategorisesti kieltänyt, että tälläistä ilmiötä olisi olemassakaan. Pelaaja sanoi, ettei ikinä ole istunut pukukopissa tai pelannut ottelussa, jossa joku ei yrittäisi parastaan. Jos näin olisi käynyt, olisi pelaaja puuttunut tähän vahvasti. Kuvaavaa tästä teki se, että tämän kommentin jälkeen nelikko jatkoi seuraavan pelin analysoimista täsmälleen samoilta jalansijoilta. ”Joukkue X voittaa, koska joukkue Y on jo rannalla.”

Suomen jalkapallokulttuuri tähyilee edelleen pitkälti sumuisen saaren suuntaan, ja täälläkin intohimo, taistelutahto ja halu voittaa ovat ratkaisseet valtavan määrän otteluita, ainakin studioiden ja muiden asiantuntijoiden, jopa valmentajien mukaan. Taistelutahdon kaltainen gamechangeri on ainoastaan vastatuuli.

Koska tiedän edustavani sellaista pallopelikeskustelija-tyyppiä, jota syytetään jo valmiiksi siitä, että uskomme kaiken olevan kiinni teknistaktisista nyansseista ja mikro-makro-tason peliasennoista, teen pari asiaa selväksi ennen kuin kerron, miksi tunteen merkitys pallopelikeskusteluissa on täysin vääristynyt.

  1. Kaikki ei ole kiinni teknis-taktisista asioista. Pelaamisessa ja varsinkin valmentamisessa on vähintään sata muutakin asiaa. Ainoa, jota voimme ulkopuolelta jotenkin arvioida, on peli ja pelaaminen. Emme voi mitata tunnetta, ja mielestäni jostain ruumiinkielestä tai liukutaklauksista tehtyjen analyysien kanssa pitäisi olla paljon varovaisempi.
  2. Lasten ja nuorten urheilussa tunnetta tuleekin korostaa. Peliin heittäytyminen on yksi suomalaisten junioreiden suuria heikkouksia, joten ennen tunteiden hallinnan opettelua on opeteltava heittäytymään.
  3. Kun tässä kirjoituksessa viittaan ”tunteisiin”, tarkoitan urheilumediassa korostuvia tunteita, kuten sitä mystistä halua voittaa, taistelutahtoa ja ”tsemppaamista”. Esimerkiksi rauhallisuus ja itsevarmuus ovat tunteita myös, joten siinä mielessä otsikko ei ihan pidä paikkaansa.
  4. On myös selvää, että pelatakseen parhaalla tasollaan on päästävä flow-tilaan, joka tarkoittaa osittain antautumista tunteiden vietäväksi ja tietoisen ajattelun vähentämistä.

Rugby

”Fighting spirit” kuvina.

Nykykäsitys pallopeleissä lähtee siitä, että voittaakseen joukkueen on lietsottava itsensä johonkin transsinkaltaiseen tilaan. Pukukopissa pitää soittaa mahdollisimman kovatempoista ja aggressiivista musiikkia, otteluun valmis pelaaja on tuima kuin perkele, läiskii itseään ilmeettömänä eikä ainakaan hymyile kahta tuntia lähempänä ottelua. Ennen peliä pitää vielä huutaa ringissä ja juniorikenttien laidalla huudon voimakkuudesta tehdään jo pitkälle-meneviä päätelmiä siitä, kuinka tänään tullaan pärjäämään. Studioissa analysoidaan sitten kuinka keskittyneen oloisia pelaajat olivat alkulämmössä tai kuinka vapautunut päävalmentaja oli ottelua edeltäneessä haastattelussa. Jos ei ensimmäisessä taklaustilanteessa lennä verta ja luunpalasia, on voitto jo melkein menetetty. Tunnetta mitataan kuin lämpömittarilla, mitä enemmän sen parempi. Mikäli tietty lukema ei täyty, ollaan pulassa. Esimerkiksi viimeisimmässä Urheilusanomat-lehden numerossa Vesa Rantanen toteaa, että Suomen jääkiekkomaajoukkue jäi ”pelitunteessa” (jolla oletan tarkoitettavan juuri näitä urheilumedian perus-taistelutahtoja) vajaaksi.

Tässä ei sinänsä ole mitään vikaa, näinkin voi pelejä ja mestaruuksia voittaa. Vika on siinä, että tämä tapa nähdään ainoana mahdollisena tapana voittaa. Gary Mackin erinomaisessa Mind Gym –kirjassa käsitellään urheilun henkistä puolta yksilön kannalta. Kaikkien ei esimerkiksi kannata kiihdyttää itseään kuuntelemalla kovatempoista musiikkia ja psyykkaamalla itseään raivoon, vaan osalle toimii paremmin elimistön rauhoittaminen ja esim. sykkeen laskeminen ennen peliä. Itse esimerkiksi kuulun ihan selkeästi jälkimmäiseen kategoriaan, ja on vaikea kuvitella että kaikkien joukkueurheilua harrastavien erilaisten persoonien joukossa olisin ainoa.

Jos on mahdollista voittaa ottelu taistelemalla, haluamalla voittaa jokainen kaksinkamppailu ja kakkospallo enemmän kuin vastustaja, ja yrittämällä yksinkertaisesti enemmän, niin yhtä lailla on mahdollista voittaa ottelu kylmänviileästi ilman tunteiden pienintäkään läikähdystä. On mahdollista luoda ottelusuunnitelma, jota noudattamalla olo on jatkuvasti rauhallisen itsevarma. Pallopeleissä on kuitenkin kontakti- ja fysiikkaelementtien lisäksi myös erittäin vahva strategiaelementti. Ei kai shakki-pelissäkään parasta tulosta saavuteta tuli silmissä leimuten?

Voitto on myös mahdollista saavuttaa heikentämällä vastustajaa tai iskemällä jo olemassaoleviin heikkouksiin. Näistä yksi voi olla tunnekontrolli, jolloin itse rauhallisena pysyen on mahdollista provosoida vastustajaa menettämään kykynsä hallita tunteita. Tämä ei tarkoita pelkästään kentältäpoistoihin johtavia jälkipelejä tai väkivaltaisia taklauksia, vaan esimerkiksi kärsivällisyyden loppumiseen johtavaa pelivälineen liikuttelua, jolloin joku vastustajista kyllästyy, poikkeaa pelisuunnitelmasta ja jättää puolustusmuotoon aukon, jota hyökkäävä joukkue kykenee hyödyntämään. Samoin kannattaa olla tarkkana, ettei sekoita esimerkiksi aggressiivista puolustamista aggression tunteeseen. Aggressiivinen puolustaminen on mahdollista myös ”pää kylmänä”, ja se voi olla yhtä lailla tietoinen päätös ja valinta kuin tunteen ohjaamaan toimintaa. Tämän kappaleen asioista Diego Simeonen Atletico de Madrid on ollut ajoittain ärsyttävän hyvä esimerkki.

Taistelutahdolla ja halulla voittaa on toki oma osuutensa urheilussa, mutta se on esitettyä pienempi ja näkyy ennemmin pitkän aikajänteen tarkastelussa kuin yksittäisen ottelun mittakaavassa. Jos olympiavoittaja sanoo kultamitalin taustalla olleen ”halun olla maailman paras”, se tarkoittaa todennäköisimmin sitä, että hän on uhrannut arjessaan ja harjoittelunsa alttarilla sellaisia asioita, joita kukaan muu ei ole ollut valmis uhraamaan. Se ei tarkoita sitä, että hän olisi kyseisenä päivän toivonut kovempaa kuin kukaan muu, että moukari lentää pitkälle. Samalla tavalla esimerkiksi motivointi (tai innostuminen, kuten Rantanen sitä kutsuu) ei ole kiinni valmentajan kyvystä pitää elokuvamainen paasauspuhe 15 minuuttia ennen ottelun alkua, vaan motivaatio syntyy pitkän ajan kuluessa ryhmään kuulumisesta, sosialisoitumisesta, ryhmädynamiikasta ja yhteisistä tavoitteista ja niiden eteen työskentelystä. Toki kovia motivaatiopuhujia on, mutta sitä temppua on hankala tehdä vaikkapa 38 kertaa kaudessa.

Halu voittaa taas syntyy poikkeustilanteissa, joissa pelissä on esimerkiksi sarjapaikka ja vastustajalla ei panosta. Kyse ei kuitenkaan ole siitä, että toiselta puuttuisi halua tai yritystä. Joskus on mahdollista ylittää omat fyysiset rajansa. Joskus urheilijalle, kuten kaikille muillekin ihmisille, osuu päiviä jolloin kroppa ei lähde käyntiin, väsyttää tavallista enemmän ja mieli harhailee tai muuta vastaavaa. Jos yhdessä ottelussa on poikkeuksellisen suuri palkinto vain toisella, voi se saada tämän joukkueen tekemään asioita, joihin toinen ei ole valmis. Kuten vaikka sietämään enemmän kipua, tai menemään täysillä tilanteeseen jossa on suuri riski törmätä pää edellä maalitolppaan. Tämänkään seikan selittävä osuus ottelun lopputuloksesta ei aina ole välttämättä kovin suuri. Esimerkiksi kaksinkamppailuvoittoja mittavia tilastoja ei kannata lukea ”kumpi taistelee enemmän” -silmälasit nenällään. Jos toinen joukkue voittaa enemmän esimerkiksi irtopalloja, onko kyse siitä, että tämä joukkue haluaa enemmän, vai siitä että heidän ottelusuunnitelmansa valmistautuu irtopalloihin tällä alueella luomalla sinne ylivoiman? Lisäksi tällainen motivaatioetu on mahdollista tarinallistaa myös täysin toisinpäin: ”vapautuneesti ilman paineita pelannut joukkue Y onnistui voittamaan sarjapaikastaan pelaavan joukkue X:n, joka puristi mailaa.”

En ole kieltämässä tunteen merkitystä ammattilaisurheilussa, vaikka kun joku kulttuurintappaja joskus opettaa robotit pelaamaan jalkapalloa, niiden menestyminen ei jää kiinni siitä etteivät ne liukutaklaa räkä lentäen. Tunteen merkitys on esitettyä pienempi, ja siitä pitäisi keskustella nykyistä monipuolisemmin. ”Halu voittaa” on vähintään 95 prosentissa tapauksista vain todella laiskaa analyysia. Millään ”taisteluilmeellä” ei pitäisi olla mitään itseisarvoa. Itseisarvoa on pallopeleissä vain yhdellä asialla: teetkö kussakin pelitilanteessa oikeita valintoja. Puolustatko oikeaa aluetta, priorisoitko oikean syöttönlijan peittämisen, prässäätkö oikea-aikaisesti ja taklaatko (tai pyritkö riistoon) kun taklaamiseen on mahdollisuus. Jos olet puolustanut aggressiivisesti, hyökkäätkö samalla aggressiivisuudella samantien eteenpäin, vai osaatko valita tilanteen kannalta oikean ratkaisun? Millään kiekoneteenheittäytymisellä ei pitäisi kerätä mitään lisäpisteitä, ellei se ole tilanteen kannalta ehdottomasti ja välttämättömästi oikea ratkaisu. Asia erikseen on tietenkin se, mitä kannattajat arvostavat.

Odotan innolla, kuka uskaltaa ensimmäisenä tehdä studiossa analyysin, joka on pätevämpi kuin ”joukkue X vaan halusi voittoa tänään enemmän”: ”Joukkue Y voitti, koska sillä oli vähemmän taistelutahtoa. Joukkue X väsytti itsensä ajautumalla turhiin kamppailuihin, jahtaamalla palloja jota eivät voineet saada, tekemällä epätoivoisia liukutaklauksia ja hankkimalla itselleen turhia varoituksia.”

 

 

 

Kategoria(t): Ei kategoriaa | 2 kommenttia

Miten murtaa matala blokki?

Bussin parkkeeraaminen. Syvältä puolustaminen. Matala blokki. Kaikki tarkoittavat suurinpiirtein samaa: sitä että joukkue puolustaa tiiviinä, tietyssä muodossa, ja lähellä omaa maalia. Moderniin puolustuspeliin kuuluu se, että joukkue on opetellut erilaisia tapoja puolustaa. Termit vaihtelevat, mutta sitä kuinka kaukana omasta maalista pyritään pallollista pelaajaa häiritsemään ja pallo mahdollisesti riistämään, voidaan määritellä esimerkiksi jakamalla prässi korkeaan, keskikorkeaan ja matalaan tasoon. Korkeassa prässissä ei anneta vastustajalle aikaa tai tilaa missään päin kenttää, keskikorkeassa vastustajan puolustusneljännes tai -kolmannes voi olla alue, jossa ei prässätä, ja matalassa prässitasossa voidaan vetäytyä kokonaan omalle kenttäpuoliskolle. Jokaisen pelaajan pitäisi tietää vähintään mitä alueita puolustaa, keitä vastustajia paineistaa ja miten priorisoida nämä asiat jokaisessa eri prässitasossa. Näin hyvin valmistautunut joukkue pystyy muuttamaan tapaansa puolustaa ottelusta toiseen, ja myös ottelun sisällä tarvittaessa useampaankin kertaan.

Sanalle ”block” löytyy sarjakirja.org-sivustolta 46 käännöstä englannista suomeksi. Niistä moni on hyvin kuvaava, kuten vaikkapa ”tuke”, ”tukko”, ”este”, ”sulku”, ”tukos”,  ja ”saarros”. Itse tykkään vailla järjellisiä perusteluita sanasta ”palikka”, joka kuvaa hyvin onnistunutta oman maalin lähellä puolustamista. Matalassa blokissa ei välttämättä pyritä aktiivisesti pallonriistoon ollenkaan, ainakaan ensimmäisenä tavoitteena, vaan yritetään pitää vastustaja blokin ulkopuolella.

Miten matala blokki sitten murretaan? Ikiaikainen studiototuus Suomesta on kertonut, että tärkeää ovat laitapakkien nousut, keskitykset ja kaukolaukaukset. Keskitykset ja kaukolaukauset ovat kuitenkin täsmälleen sitä, mitä matalassa blokissa puolustava joukkue haluaa: ratkaisuyrityksiä blokin ulkopuolelta. Laitapuolustajan nousu ei yksin ratkaise yhtään mitään, siellä on blokissa pelaaja odottamassa, jonka vastuulla tämän pelaajan kontrollointi on. Kun bloksisa vielä liikutaan pallonpuolelle tukemaan, pelkkä laitapakin nousu tuottaa maksimissaan tasavoimaisen tilanteen laidalle.

Yksikahdestakymmenesta

Kuvakaappaus IS Extran lähetyksestä. SJK-JJK 12.5. Tilaa edessä, otsikot silmissä. Yleisö vaatii laukomaan. Tältä alueelta tehtiin viime kaudella 3,4 prosenttia maaleista, tämäkin prosentti on todennäköisesti yläkanttiin. Yleisesti käytettyä maaliodotusta tämä laukaus lisää erään asiantuntijan mukaan 0,016 verran. Kasvattaako voittojen todennäköisyyksiä pitkässä juoksussa,  jos matalaa blokkia vastaan hyökkääminen ratkaistaan näin?

Tämä ei todellakaan ole puolustavien keskikenttäpelaajien liiton puheenjohtajana allekirjoittaneen ominta alaa, mutta esitän silti muutaman ratkaisuvaihtoehdon, joilla matalaa blokkia voi lähteä murentamaan:

Tapa 1: Riistot korkealta –> vastustajan kenttäpuoliskolta alkava positiivinen tilanteenvaihto (=vastahyökkäys)

Helpoin ja yksinkertaisin tapa, mikäli vastustaja on sen verran aktiivisella ottelusuunnitelmalla liikkeellä, että lähtee matalasta blokistaan myös hyökkäyksiin. JJK kuolee näihin tällä hetkellä, jos ei ihan suorasti niin epäsuorasti.

Tapa 2: Pakota puolustamaan omassa boksissa, liikuta pystysuunnassa

Pyri laitojen kautta boksin reunalle päätyrajalle. Boksissa puolustaessa joukkue vaihtaa usein joko sovitusti tai tilanteeseen reagoimalla aluepuolustamisesta yhä kohti puhtaampaa miesvartiointia, ja näiden kahden systeemin välillä vaihtaminen voi johtaa virheisiin. Kun vastustaja puolustaa miesvartioinnilla, on blokkia mahdollista manipuloida viemällä esimerkiksi vahvin puolustava pääpelaaja pois parhaalta maalintekoalueelta. OikeaAlue

Kuvakaappaus IS Extran lähetyksestä. Suurinpiirtein oikea alue – jonne SJK pääsi riistämällä pallon n. 35 metrin päässä JJK:n maalista. Zeneli voisi pyrkiä haastamaan selkeässä 1v1-tilanteessa ja päästä boksiin ja vielä syvemmälle, jos epäonnistuisi niin käännös ja pallo alaspäin, mieluiten sisemmälle laitakaistalle, joka ei SJK:lla ole tässä jostain syystä miehitettynä.

Jos Zeneli veisi nyt pallon vielä päätyrajalle, ja hyökkääjät tekisivät liikkeitä, saataisiin JJK:n puolustajat todennäköisesti pudottamaan oman 5 metrin alueen sisälle. Tämän jälkeen pallo pelattaisiin taaksepäin, sisemmällä laitakaistalla n. 20 metrin päässä maalista olevalle SJK-pelaajalle. JJK:n linja nostaisi, ja samalla hetkellä SJK:n painottoman puolen pelaajien tulisi tehdä liikkeet JJK:n selustaan muodostuvaan pieneen tilaan. Tässä tilanteessa ja tältä alueelta keskittäminen on tilastollisesti huomattavasti tehokkaampaa kuin sivurajan vierestä laitimmaiselta laitakaistalta. Lisätiedot vaikka Christian Erikseniltä, tai usein matalia blokkeja purkavalta Borussia Dortmundilta, joka on eräässä harjoitteessa harjoitellut pelialueella, josta kulmat on kokonaan rajattu pois, jotta pallollisen pelaajan liike ohjautuu automaattisesti oikeaan suuntaan.

3v2

Kuvakaappaus IS Extran lähetyksestä. Siemeniä. Muodostettu alueellinen ylivoima 3v2 vasempaan laitaan. Valittettavasti ollaan siellä kulmassa, josta pitäisi päästä pois. Johannes Laaksosen sijoittuminen omaan makuuni liian lähellä palloa, 2-3 metriä taaempana ja sisempänä niin olisi erittäin hyvä aihio.

Ulompilaitakaista

Kuvakaappaus IS Extran lähetyksestä. Laaksonen keskittämässä, valitettavasti laitimmaiselta laitakaistalta. JJK:n puolustus on nostanut metrin pari viime kuvasta, hiukan paremmilla sijoittumisilla oltaisiin saatu aikaan isompi tila linjan taakse. Kuvassa näkyy myös kolme SJK:n pelaajaa rangaistusalueen sisällä, joiden olisi mahdollista tehdä oikeilla ajoituksilla suoritetuilla taustajuoksuilla esimerkiksi 3v2-ylivoima takatolpalle.

Puolustuslinjaa kannattaa muutenkin liikuttaa mahdollisimman paljon. Sivuttain liikuttaminen yleensä muistetaan mainita, mutta liikuttaminen myös vertikaalisesti on tärkeää. Sen takia esimerkiksi paineettomassa tilanteessa pallon palauttaminen omalle topparille voi olla ihan hyvä ratkaisu, koska se houkuttelee puolustuslinjaa pumppaamaan ylöspäin – samoin kuin pallon käyttö päätyrajalla ja sen jälkeen sen syöttäminen 20 metriä taaksepäin. Puolustuslinjan pumppaaminen ylös- ja alaspäin on tilanne, jossa virheiden todennäköisyys myös kasvaa. Puolustuslinja voi olla epätasapainoinen, jolloin selustaan voidaan pelata jostain kohdasta paitsio välttäen. Samoin esimerkiksi etutolpan etupuolelle houkuteltu toppari voi nostaa suoraan ylöspäin, sen sijaan että liikkuisi samalla myös keskemmälle saman matkan, jonka ajautui laitaan hyökkääjää seuratessaan. Näin voi muodostua tiloja sellaisille alueille, joista ei tasapainoisessa puolustustilanteessa pääsisi ilman poikkeuksellisia yksilösuorituksia koskaan laukomaan.

Tapa 3: Tunnista missä olet vahva suhteessa vastustajaan

Helppo esimerkki: 1v1-ohitus tuottaa aina jonkinlaisen ketjureaktion puolustusmuodossa. Jonkun pitää liikkua puolustamaan sitä aluetta, joka juuri 1v1-tilanteessa hävittiin. Jos saat jollekin alueelle oman parhaan pelaajasi, tai jossain on selkeästi heikompi puolustaja jollain osa-alueella, hyökkää painotetusti sitä kautta. Tämä alue ei aina ole laita, sillä laidalle on helpointa tarjota tuki; toisella puolella on sivuraja, ja toisella varmistuksen tarjoava toinen puolustaja. Pep Guardiola käytti matalan blokin murtamiseen Bayern Munchenissa ns. välihyökkääjiä, joiden tehtävänä oli ohittaa vastustajan puolustava keskikenttäpelaaja 1v1-tilanteessa. Massimo Allegrin Juventus puolestaan on käyttänyt Mario Mandzukicin poikkeuksellista pääpelivoimaa vasemmalla laidalla sekä nopeissa että pitkissä hyökkäyksissä. Lisäesimerkkeinä vielä Luis Suarezin kyky käyttää kroppaa suojauksessa ja muuttaa topparin voima omaksi nopeudeksi käännöksissä, kun uruguaylaiselle pelataan pallo jalkaan negatiiviseen peliasentoon, sekä Victor Anicheben kyky pakittaa päin puolustajia ja saada pallo suojaukseen ahtaassakin tilassa.

Vahvuus ei aina ole yksittäisen pelaajan ominaisuus, vaan voi myös olla oman pelisysteemin vahvuus suhteessa vastustajan pelisysteemiin jossain tietyssä tilanteessa. Vastustaja voi esimerkiksi olla epätasapainossa aina tietynlaisessa tilanteessa, tai jonnekin voi muodostua pelin virrassa jatkuvasti ylivoimia. SJK:n voittomaali tuli eilen tilanteen tunnistamisesta, en tiedä oliko etukäteen scoutattu:

2v2.PNG

Kuvakaappaus IS Extran lähetyksestä. Sivurajaheitto syvältä, houkuttele pelaajia lähelle palloa, ja boksiin parhaalle maalintekoalueelle on muodostunut 2v2-tilanne.

Kategoria(t): Ei kategoriaa | Kommentoi

Vihreän veran ”Go”-lautapeli

Jalkapalloa on usein tituleerattu ”vihreän veran shakiksi”. Vertauskuvaa on vahvistanut tieto siitä, että osa menestyneimmistä jalkapallovalmentajista, kuten esimerkiksi Pep Guardiola pelaa mielellään shakkia. Wikipedian mukaan shakkia käsitelleet tutkimukset ovatkin paljastaneet pelin parantavan mm. loogista ajattelua ja muistia. Jalkapallossa loogisen ajattelun lisäksi tarvitaan todennäköisesti peliteoreettista taitoa pohtia omien siirtojen aiheuttamia vastustajan vastasiirtoja näihin, sekä kykyä visualisoida pelin kulkua pitkälle eteenpäin.

Retoriikaltaan shakki on kuitenkin mielestäni turhan sotaan viittaava. Lisäksi jalkapallon taktisen evoluution uusin uusi on lähempänä toista yksinkertaisella laudalla pelattavaa ikivanhaa strategia-peliä, kiinalaista gota. Go-peliä pelataan 18×18 ruudukon muodostamalla pelilaudalla. Nappuloina toimivat mustat ja valkoiset kivet, joita on 180 valkoista ja 181 mustaa. Kuten jalkapallossa, myös gossa säännöt ovat yksinkertaiset, mutta strategiset-vaatimukset huimat. Esimerkiksi mahdollisia yhden kiven sijoituspaikkoja on tyhjällä laudalla 361. Pelissä kerätään pisteitä, ja tässä strategia alkaa muistuttaa jalkapallon nykyistä taktista evoluutiota; pisteitä saa mm. siitä, kun hallitsee pelialueelta suurempaa aluetta ja vangitsemalla, eli piirittämällä vastustajan kiviä.

GoBoard

 

Jalkapalloon tämä liittyy siten, että kuten go-laudalla, myös jalkapallokentällä on nykyään äärimmäisen tärkeää sijoittaa hyökkäysvaiheessa omat pelinappulat (pelaajat) strategisesti oikeille paikoille. Esimerkiksi jo mainittu Guardiola perustaa käytännössä koko hyökkäyspelinsä sen varaan, että hänen joukkueensa luo keskikentällä ylivoiman vastustajaan nähden, nimenomaan saartamalla vastustajan keskikenttäpelaajat. Jos vastustaja pelaa keskikentän kolmikolla, voi ylivoiman luoda esimerkiksi muodostamalla timanttikuvion keskikenttäpelaajien ympärille. Kun mennään valmentajakeskeisyydestä pari askelta taaksepäin, voidaan sanoa, että pelaajien itsensä on sijoituttava kentällä hyökkäysvaiheessa täsmälleen oikein. Yleensä sijoittumisesta on suomenkielessä puhuttu vain puolustuspeliin liittyvänä ominaisuutena, mutta se on itse asiassa myös elintärkeä osa nykyaikaista hyökkäyspeliä. Hyökkäyspelin kohdalla puhutaan yleensä liikkeestä, ja ”staattinen” hyökkäyspeli koetaan yksioikoisen negatiivisena asiana, mutta näin ei kuitenkaan ole. Sijoittumalla oikein pallonhallintavaiheessa joukkue voi saada vastustajan yksittäiset pelaajat asemaan, jossa he eivät voi tehdä mitään, ja jos tekevät – tekevät virheen.

Veikkausliigaan tämä liittyy sillä tavalla, että HJK:n pelillisestä ilmeestä ja harjoitusten suunnittelusta ja vetämisestä osaksi vastaava Jose Riveiro on edustaa tätä taktisen evoluution koulukuntaa. Parhaimmillaan, ja alustojen salliessa, HJK pelaakin tällä kaudella täysin pysäyttämätöntä jalkapalloa. Havainnollistan tätä HJK-KuPS -ottelun 2-0 -maalin avulla.

HJKKuPS

Kuvankaappaus HJK-TV:n lähetyksestä.

Koosteessa ei valitettavasti näy tilanteen alku, mutta se on keskialueen vapaapotku, jonka Moshtagh Yaghoubi pelaa lyhyenä Anthony Annanille, joka on sijoittunut KuPS:n keskikenttälinjan ja hyökkäyksen väliin. Pallon pelaaminen tähän pakottaa keskikenttälinjan nostamaan kohti Annania, jolloin syntyy tilaa joko puolustuslinjan eteen tai selustaan, riippuen siitä miten linja pelaa ja mihin HJK:n pelaajat tekevät aloitteita. Annan pelaa pallon takaisin syöttöään seuraamaan lähteneelle Yaghoubille, joka pääsee samaan paikkaan linjojen väliin naama kohti vastustajan maalia.

Atomu Tanaka on sijoittunut loistavasti jälleen linjojen väliin. Huomatkaa myös Alfredo Morelosin pystyliike, joka varmistaa sen ettei KuPS:in Nikko Boxall voi lähteä iskemään Tanakaan kiinni, vaan tilaa tosiaan syntyy linjan eteen. Lisäksi HJK:lla on käytännössä Boxallia vastaan 2v1-tilanne, koska KuPS:n vasen puolustaja kiinnittää huomiota HJK:n nousevaan Rafinhaan. Laitakaistalla kokonaisuudessaan on 3v2-ylivoima. Tanaka pelaa loistavan painoisen syötön samasta välistä, josta Morelos tekee kuvassa pystyynjuoksunsa, ja kolumbialainen viimeistelee tappavasti.

Kyseessä on mielestäni tajuttoman hieno maali. Siitä sellaisen tekee kaksi asiaa. Ensimmäinen niistä on, että hyökkäys on käytännössä pysäyttämätön. KuPS voisi estää sen ainoastaan tunnistamalla Annanin ja Yaghoubin vaarattoman näköisten keskikentän syöttöjen jälkeen tilanteen sellaiseksi, jossa pitää siirtyä ”hätäpuolustus”-moodiin: kaventaa ja tiputtaa välittömästi vähintään kuuden alimman pelaajan toimesta, siis juosta täysillä kohti omaa maalia puolustamaan omaa boksia. Toiseksi – samaan aikaan kun hyökkäys on käytännössä pysäyttämätön – siinä ei tapahtu yhtään mitään erikoista. Ei yhtäkään ”vaikeaa” suoritusta. Kenenkään ei tarvitse yrittää pelata ykkösellä kantapäällä, ohittaa vastustajaa 100-0 tai tsipata vipata tai veivata mihinkään suuntaan. Neljä sisäteräsyöttöä. Yksi täysvauhtinen liike.

Kaikki on sijoittumisessa.

 

Kategoria(t): Ei kategoriaa | Kommentoi

Miksi maalivahdille syötetään?

Kymmenisen vuotta sitten vastaus otsikon kysymykseen oli helppo: koska et itse pystynyt syöttämään mihinkään muualle, syötit veskarille jotta hän voi lakaista pallon kohti horisonttia. Ainakin omille ”tosissaan-pelaamisen-ajoille” ajoittuu vielä valmentajia, jotka kategorisesti kielsivät maalivahtia avaamasta lyhyellä, jos pallo pelattiin hänelle, koska syötön vastaanottaja oli useimmiten kovan prässin alla.

Näkemys on nykyään hieman erilainen, toki maalivahdista riippuen. Muutoksen takana on kaksi asiaa; ymmärrys siitä, kuinka olennainen osa maalivahdin osallistuminen peliin on omaa pelitapaa, ja oivallus siitä, kuinka kova prässi kannattaa joskus houkutella esiin, jotta muualle syntyy tilaa. Silti nykyään kuulee monen ammattikseen jalkapalloa analysoivan ihmettelvän, miksi maalivahdille pelataan ollenkaan, jos itsekin pystyy syöttämään palloa eteenpäin? Englantilaisten pundittien tuntui varsinkin olevan ajoittain hyvinkin hankalaa ymmärtää, miksi Manchester City halusi välttämättä avata maalipotkun lyhyellä, vaikka se monesti alkukaudesta johtikin yhden tai kahden lyhyen syötön jälkeen maalivahdin pidempään avaukseen.

RoPS-VPS –ottelussa nähtiin erinomainen esimerkki siitä, kuinka pallon käyttämistä maalivahdilla voi käyttää korkean prässin houkutteluun, ja esimerkiksi tilantekemiseen vastustajan linjan takana. Avaan asiaa kuusiruutuisella sarjakuvalla. Kuvat ovat kuvankaappauksia ISTV:n lähetyksestä.

RoPSVPS1

  1. VPS on pitänyt palloa käytännöstä ajasta 7:30 asti, pari kertaa se on menettänyt pallon, mutta riistänyt sen välittömästi takaisin. RoPS on valunut puolustamaan syvällä suht tiiviinä.RoPSVPS2
  2. Uhkaa selustaan ei ole, joten RoPS:n lähin palloton pelaaja tekee sinäänsä ihan oikean ratkaisun (tai saa ohjeen takaa) lähteä antamaan painetta Vepsun kolmen linjan oikeanpuolimmaisena erinomaisen pelin pelanneelle Aatu Laatikaiselle.RoPSVPS3
  3. Laatikainen pelaa pallon alas Marko Meeritsille. RoPS nostaa perässä, ja saakin otettua vieraiden kolmen linjan kontrolliin. Juho Lähde lukee tilanteen oikein, ja tekee tukiliikkeen vastaan. Liike ja syöttö siihen suojatulle puolelle ovat pelkästään siksi, jotta pallonhallinnasta ei tarvitsisi luopua. Lähteellä ei ole mitään saumaa jatkaa peliä tästä eteenpäin.RoPSVPS4
  4. Lähde pelaa pallon Timi Lahden kautta Laatikaiselle. RoPS jatkaa ”muodikkaasti” eteenpäin puolustamista, vaikka prässi on oikeastaan jo purettu. Huomatkaa Vepsun pelaajat, jotka tarjoavat Laatikaiselle kaksi diagonaalista syöttövaihtoehtoa eteenpäin, sekä taas tukiliikkeen tekevä Lähde. Prässäävä pelaaja yrittää peittää syötön laitaan ja tulee liian kovalla vauhdilla tilanteeseen, joten Laatikainen ohittaa hänet.
  5. RoPSVPS55. Kun RoPS:n kuuden miehen prässi on ohitettu oikealta, pääsee VPS 5vs.3 -ylivoimahyökkäykseen käytännössä puolesta kentästä.

RoPSVPS66. Tästä pitäisi luoda jotain muuta, kuin blokattu laukaus. Varsinkin kaksi vasemmanpuolimmaista pelaajaa voisivat olla sijoittuneena muuten kuin samalle linjalle.

Kategoria(t): Ei kategoriaa | 2 kommenttia