Miksi (kilpa)jalkapallo koetaan lapselle haitalliseksi toiminnaksi?

Liikaa tapahtumia liian nuorena. Yksipuolista harjoittelua, josta väistämättä seuraa rasitusvammoja. Lahjakkuudet poltetaan loppuun teini-iässä, drop-out ilmiötä kuvaava käyrä on yhtä lohduttoman näköinen kuin Gianluigi Buffon Italian karsiuduttua MM-kisoista. Lapset eivät saa olla lapsia, leikinomainen toiminta on työnnetty sivuun lapsille liian vaikeiden lajitaitojen ja taktisten käsitteiden tieltä. Toiminta on tavoitteellista, ja tavoitteellisen vastakohta on ”kivaa”, ”hauskaa” ja ”mielekästä”.

Mikä laji tulee mieleen?

Jalispa

Juniorijalkapallo näkyy usein uutisissa jonkin negatiivisen ilmiön taustana, johon viitataan tai tiedostetusti tai tiedostamatta, esimerkiksi kuvituksella ja esimerkkitapauksilla. Yhtenä esimerkkinä Kari Uusikylän haastattelu syyskuun alusta, jossa puhutaan juurikin lahjakkuuksien loppuun palamisesta. YLE Uutisten jutussa on paljon hyvää, kuten Uusikylän kommenteissa melkein aina on, mutta toisaalta myös kasvatustieteiden kansantautia eli omien kokemusten yleistämistä jonkinlaiseksi suuremmaksi totuudeksi.

Olennaista on tietenkin se, onko mielikuva juniorijalkapallosta oikea? Toinen kysymys on se, onko uutisointi objektiivista, kohteleeko se kaikkia lajeja samalla tavalla, vai joutuvatko jotkin lajit perustelemaan oikeutuksensa toisia lajeja voimakkaammin?

Tässä HBL:n jutussa selvitettiin juniorijalkapallon kustannuksia. Taulukkoihin on listattu myös nuo nuoret jalkapalloilijat loppuun polttavat harjoitusmäärät, jotka ovat HJK:n ja Hongan kilpajoukkueiden osalta 3-4 kertaa viikossa. Todellinen tapahtumamäärä viikossa on todennäköisesti hieman suurempi, sillä harjoitusmäärien päälle tulevat vielä pelit ja turnaukset. Otan vertailukohdaksi toisen lajin, taitoluistelun. Tarkoituksenani ei ole missään nimessä demonisoida taitoluisteluseurojen tekemää työtä, tai kyseenalaistaa toimintaa millään tasolla, sillä en sen taustatekijöistä riittävästi ymmärrä. Taitoluistelu esiintyy tässä puhtaasti vertailukohtana jalkapalloon. Erään taitoluisteluseuran nettisivuilta selviää kilparyhmiin valmistavien ryhmien harjoitusmäärät. 5-8 -vuotiaiden ryhmä harjoittelee neljä kertaa viikossa jäällä, jonka lisäksi ryhmällä on oheisharjoituksia ja balettia. Seuraava ryhmä kohti kilparyhmiä harjoittelee viidesti jäällä, neljästi oheisia ja kerran viikossa klassista balettia. Eikä taitoluistelu ole mikään yksittäinen ääriesimerkki ainoasta lajista, jossa harjoitellaan paljon. 10-12 -vuotiaat joukkuevoimistelijat harjoittelevat esimerkiksi 4-5 kertaa viikossa, noin kolme tuntia kerrallaan.

Kuinka monta kertaa esimerkiksi nämä lajit ovat joutuneet julkisesti puolustautumaan, miksi pitää harjoitella niin paljon? Tai niin nuorena?

Tarkoitukseni ei ole tässä ottaa kantaa, kuka tekee ”väärin” tai kuka ”oikein”, kenen pitäisi harjoitella enemmän tai kenen vähemmän, vaan pohtia miksi eri lajeilla on erilainen oikeutus toimia. Samalla katsantokantaa voidaan laajentaa urheilun ulkopuolelle. Miksi viulunsoitto on OK aloittaa 3-vuotiaana, mutta joukkueurheilu ei? Miksi telinevoimistelussa voi olla tasoryhmiä 4-vuotiaille, mutta joukkueurheilussa ei? Miksei lapsesta, joka haluaa vain laskea matematiikkaa tai lukea kirjoja tarvitse huolestua, mutta lapsesta joka haluaa vain pelata jääkiekkoa tarvitsee? Pointtini ei ole myöskään antaa jalkapallolle vapaita käsiä tehdä mitä tahansa kuinka nuorten lasten kanssa tahansa, vaan pohtia miksei lapsi ole jalkapallon suhteen täysin vapaa valitsemaan itse.

Brain

Tämä kaikki liittyy olennaisesti myös ”varhaisen erikoistumisen” ja ”varhaisen kiinnittymisen” käsitteisiin. Keskustelua näistä käsitteistä värittää vahvasti salasuolainen käsitys huippu-urheilijan elämänpolusta, vaikka se ei ole vertaisarvioitu tieteellinen tutkimus, ja sen tavoitteena on tehdä urheilua isona kokonaisuutena käsitteleviä johtopäätöksiä, jotka saattavat olla ristiriidassa yksittäisten lajien realiteettien kanssa. Olemassa olisi myös mm. Hannele Forsmanin väitöskirjatasoinen tutkimus ”The Player Development Process among Young Finnish Soccer Players”, joka avaa muun ohella  myös tieteellisen todistuksen tasoa varhaisen erikoistumisen -käsitteen suhteen. Sen rooli julkisessa keskustelussa on kuitenkin ollut pieni. Väitöskirja on muuten ilmaiseksi luettavana täältä.

Yllä oleva taas liittyy siihen, mistä esimerkiksi Palloliitto haluaa puhuttavan kun puhutaan suomalaisesta juniorijalkapallosta. Puhutaanko Suomen harrastetuimmasta lajista, elinikäisestä liikuttajasta ja pelipassien määrästä. Vai puhutaanko kilpatoiminnasta, kansainvälisen kilpailun realiteeteista? Valinta määritttelee pitkälti sen, minkälaisia uutisia (=puhetta) Palloliitto julkaisee ja jakaa. Entisenä jalkapalloilijana mutta nykyisenä luokanopettajana olen sitä mieltä, ettei tähän ole oikeaa vastausta. Julkista rahaa saava Palloliitto voi perustellusti olla sitä mieltä, että se ei voi allekirjoittaa kaikkea toimintaa, mitä absoluuttisen huippu-urheilun ehdoilla tehdään. Huippu-urheilu on melko raadollista toimintaa, ja suomalaiseen yhteiskuntaan istuu aika huonosti esimerkiksi sellainen toiminta, jolla Etelä-Koreassa on saatu maailman 20 parhaan naisgolfarin joukkoon kahdeksan eteläkorealaista, mukaan lukien rankingin kärki ja kakkonen. Tällöin kilpatoiminnan puheen ja toiminnan edistäminen jäisi jonkin toisen toimijan vastuulle. Huonosti suomalaiseen yhteiskuntaan istuvaa toimintaa olisi myös se, että lapsille kerrottaisiin muunneltua totuutta ammattilaisuuden saavuttamisesta; kuinka talvet voi lasketella ja purjehduskauden purjehtia, ja jalkapalloa pelata sitten jalkapallokaudella ja 15-vuotiaana ruveta tosissaan keskittymään siihen.

Tämä kirjoitus on varmaan helppo tulkita perinteiseksi sosiaalisen median tapahtumaketjuksi: joku kirjoittaa jalkapallosta negatiivisen uutisen – kutsuu sitä potkupalloksi tai haukkuu pelin lieveilmiöitä – ja esiin rientää futisniilo lajiaan puolustamaan, ”maailman suosituin urheilulaji” -korttia viuhutellen. Ja sitä tämä epäilemättä onkin osittain, en pysty viaton ilme kasvoillani väittämään että kykenisin kirjoittamaan yhtäkään puolueetonta tekstiä jalkapallosta. Ihminen on ympäristönsä tuote, ja jalkapallo on siksi suurin kasvattajani vanhempieni jälkeen. Ja juuri siksi koen, että on meidän jalkapalloihmisten tehtävä tulla esiin, ja korjata virheellisiä olettamuksia ja mielikuvia juniorijalkapallosta. Eikä vain reagoida juttuihin, vaan tuoda esiin minkälaista toimintaa lajin piirissä oikeasti toteutetaan. Seuran nettisivuilla, valmentajan Facebook-sivuilla, yksittäisten joukkueiden Twitter-tilillä. On toiminnan asiantuntijoiden tehtävä huolehtia siitä, mistä puhutaan, ja miten puhutaan. Alkaen Palloliiton puheenjohtajasta.

 

 

 

 

Mainokset
Kategoria(t): Ei kategoriaa | Yksi kommentti

Kauden yhteenveto 3/3: putoamistaistelu

PS Kemi

Koska tämä näkemys tulee varmasti suututtamaan monet kemiläiset, yritän pysyä objektiivisissa faktoissa niin paljon kuin mahdollista. Ensimmäinen fakta on, että Kemin talous ei ole kestävällä tasolla Veikkausliiga-seuraksi. Se tekee tappiota, ja joutuu järjestämään osakeanteja toimintansa ylläpitämiseksi. Köykäinen puolustus on, että näin ovat myös monet muut seurat joutuneet tekemään, joten mikään poikkeus sarjassa Kemi ei valitettavasti ole. Resursseja tuskin on mistään ilmaantumassa lisää, sillä kuten päävalmentajakin valitteli, yleisömäärät ovat heikkoja vaikka joukkue taistelee isoista asioista. Talousalue on haastava ja oma juniorityö kaukana liigatason pelaajaputkesta.

Toinen fakta on se, että Kemin olosuhteet eivät riitä liigatasolla pelaamiseen. Sen pelejä joudutaan siirtämään 120 kilometrin päähän, ja loppukaudesta kenttä oli kunnossa, joka vaikutti pelin tasoon. Tämäkään ei tosin ole Kemin vika. Kuten ei ole myöskään se, ettei joukkueella ole kaupungissa kunnon harjoitusolosuhteita, kuten Jari Åhman loppukaudesta valitteli.

Kolmas fakta on se, että Kemin joukkueen kasaaminen on äärimmäisen haastava projekti, jossa joudutaan tekemään mm. ylläolevien faktojen takia kestämättömiä kompromisseja. Tämän kauden aloittaneessa joukkueessa oli 18 uutta pelaajaa, ja tätä kirjoitettaessa ensi kaudella jatkavia pelaajia on kasassa neljä kappaletta. Vaikka seuralla tuntuu olevan kontakti johonkin laadukkaaseen kykyjenetsijään tai todennäköisemmin agenttiin, ei siitä ole seuralle itselleen pitkäkestoista iloa, koska mahdolliset onnistuneet pelaajahankinnat viedään käsistä, kun talous ei anna myöden vuotta pidempiin sopimuksiin. Vuoden sopimukset syövät myös Kemin asennejalkapallon eväitä, kun osa pelaajista tietää jo keskikesällä siirtyvänsä toiseen seuraan, jäävänsä todennäköisesti ilman jatkoa, tai haluavansa lähteä Kemistä heti kun se mitenkään on mahdollista.

Kolme edeltävää kohtaa aiheuttavat sen, etten todellakaan kadehdi taustatekijöitä, joiden vaikutuksen alaisena Jari Åhman yrittää ammattilaisjoukkuettaan pyörittää. Puhtaasti tästä näkökulmasta Kemin pitäminen liigassa kahden vuoden ajan on todella kova näyttö valmentajan kyvyistä. Kaikki kuitenkin vaikuttaa kaikkeen, samalla tavalla kuin taustatekijät vaikuttavat Åhmanin työhön niin Åhmanin ja Kemin toimintakulttuuri vaikuttaa taustatekijöihin. [Nyt siirrymme faktoista kohti mielikuva-tasoa ja henkilökohtaista mielipidettä]. Siellä 120 kilometrin päässä Rovaniemellä mm. painitaan hieman vastaavien ongelmien kanssa, varsinkin talouspuolella. RoPS on kuitenkin onnistunut Juha Malisen puheilla ja teoilla tekemään seurasta sellaisen ympäristön, johon esimerkiksi HJK voi lähettää kehittymään sellaisia pelaajia, joilla se uskoo olevan tulevaisuutta myös omassa isommassa sinivalkopaitaisessa joukkueessaan. Kemi on ympäristönä aika kaukana tästä, ja vaikka syitä ovat myös jalkapallon liittymättömät ja harjoitusolosuhteisiin liittyvät tekijät, on edustusjoukkueen toimintakulttuurilla varmasti myös iso osa tässä.

Kemin toiminta on omissa mielikuvissani samalla tavalla ”äijämäistä” kuin ABC:n ”ÄIÄ-ruokalista” on äijämäistä. On kuumeessa pelaamisen hehkuttamista (vaikka se myöhemmin korjattiin muotoon pelin jälkeen nousi kuume), on asenteen korostamista. Kun Momodou Ceesay hankittiin, Kemistä julistettiin että nyt tuli merkittävä vahvistus ja koko sarja saa ihmetellä että mikä niihin iski boksissa. Todellisuudessa Ceesay oli tilannekovuudeltaan Veikkausliigaankin hyvin keskinkertainen pelaaja, joka lisäksi vietti paljon aikaa jossain aivan muualla kuin siellä missä 195-senttisen target-kärjen toivoisi viettävän.

Kemin pelaaminenkin oli äijämäistä, sen luottopuolustaja oli viime hetken näyttävien taklausten ja tulipalojen sammuttamisen erikoismies Juuso Laitinen. Sen pelillinen ase olivat vastahyökkäykset, joihin se lähti rohkeasti usealla pelaajalla, mutta ilman että yksikään hyökkäyksiin osallistuvista pelaajista olisi ajatellut miten nopean vastaiskun voi muuttaa pidemmäksi pallonhallinnaksi tai mikä olisi hyvä alue miehittää mahdollisen pallonmenetyksen tapahtuessa.

Kuulematta mitään juttuja keneltäkään, suomalaiset kansallisen tason jalkapalloilijat muodostavat suhteellisen pienen piirin – melkein jokainen tuntee jonkun, joka on pelannut tietyn valmentajan alaisuudessa tai vähintään kuullut juttuja meiningistä joukkueessa – jos Kemillä on isoja hankaluuksia houkutella pelaajia tästä piiristä riveihinsä, siihen on todennäköisesti jokin hyvä syy.

Kun näitä ynnäilee yhteen, on tällaisena neutraalina sarjan seuraajana vaikea uskoa tai toivoa, että Kemillä voisi olla Veikkausliigalle mitään pysyvää annettavaa. Ja toisaalta Veikkausliiga-jakso, joka tuskin kestää enää kauaa, ei varmaankaan muuta PS Kemiäkään seurana kovin pysyvästi. Kun Kemi sarjasta lähtee, onko mitään syytä jäädä sitä kaipaamaan?

Kemikenttä

HIFK

HIFK:sta voisi kirjoittaa paljon samaa kuin Kemistä. Sen talous on niin retuperällä, että nyt putoamisen jälkeen jännitetään sitä, pysyykö koko edustusjoukkue edes hengissä. Sillä ei ole omaa stadionia, ja vaikka seura omastaan haaveilee, on se Mattiin kukkarossa yhdistettynä haihattelun hajuinen ajatus. Pelillisesti HIFK oli Kemiä huonompi, kuten sarjataulukkokin kertoo.

HIFK:n olemassaoloa Veikkausliiga-kartalla perustellaan derbyillä, brändillä ja potentiaalilla. Stadin derbyt ovat kieltämättä nostaneet jalkapallon näkyvyyttä Suomessa selkeästi, ainakin derby-päivinä jalkapallo on ollut tämän maan ykköspuheenaihe, ja jokainen sellainen päivä on futismiehelle sisäisen lämmön lähde. Samalla neutraalina katsojana, joka ei valitettavasti ole kertaakaan paikalle päässyt tunnelmaa aistimaan, derbyissä on vähän sellainen kauniiseen pakettiin kietaistun, kivasti markkinoidun, mutta ihan perus-liigapelin leima. Otteiltaan pelit ovat olleet todella kilttejä, pelien intensiteetti on jäänyt vaisuksi, ja lisäksi HJK on lähtökohtaisesti niin paljon vahvempi että derbyistä on neutraalin vaikea innostua. Lisäksi HIFK:n valmentaja ja tähtipelaajat ovat HJK-ikoneita, ja mihinkään IFK-laisuuteen ”kasvaneita” pelaajia on tavallaan hyvin vähän. Jalkapallo HIFK:n suhteen ”IFK-laisuus” tarkoittaa ilmeisesti sitä porukkaa, joka on hyvin lyhyen aikajänteen ollut seuran mukana nostamassa joukkuetta ensin Ykkösestä liigaan ja sitten pelaamassa siellä kuluneet pari vuotta. Kun tuon rungon taival tällä tasolla alkaa olla vääjäämättä ohi, mitä on jalkapallo-HIFK:n ”ifklaisuus”?

Brändin pitäisi urheiluseuran kohdalla nojata mielestäni myös johonkin pelilliseen ilmeeseen, jota ei ”Rödalla” ole ollut, ellei ilmeeksi halua ilkeästi nimetä jotain negatiivista. On myös sanottu, että HIFK on seura, joka vetää vierasjoukkueena hyviä yleisömääriä. Tästä voisi joku tilastonikkari vääntää analyysin, lähtökohtaisesti suhtaudun tähän hyvin skeptisesti, joskin Mika Väyrynen on pelaaja jonka katsomiseen ei kyllästy ikinä.

Potentiaalia rampauttaa taloustilanne. Lisäksi junioriputki on kietaistu kasaan nopeasti ylhäältä aloittaen. Veikkausliiga-seurat saavat käsittääkseni automaattisesti paikan A-SM-karsintaan, joka tarkoittaa sitä että HIFK saa Veikkausliiga-statuksellaan houkuteltua alueen muista seuroista itselleen hyvät vanhimmat juniorit. Esimerkiksi B-poikien SM-sarjassa, jossa monilla pelaa vielä ikäluokan parhaat pelaajat, HIFK:ta ei ole seuran liiga-taipaleen aikana näkynyt. Putken yläpäässä oli vielä tänä vuonna mahdollisuus pelata Ykköstä Gnistanin kanssa, mutta pelaajaputken alkupäässä seura on pääkaupunkiseudulla jämä-korissa. Seuran paras sauma lyhyellä aikajänteellä olisi olla menestyvä amerikkalaistyyppinen franchise-seura, mutta sekin vaatisi jotain uutta. Uutta voisi olla urheilupuolen johtaminen ylhäältä alas vahvalla ammattitaidolla. HIFK/2-joukkue nousi Kakkoseen ja A SM otti sarjastaan pronssiset mitalit. Siinä seuralla on edustusjoukkue mukaanlukien kolme joukkuetta, joihin saisi houkuteltua varmasti mielenkiintoisen pelaajaryhmän, ja jonka kanssa voisi toteuttaa nuorelle pelaajalle houkuttelevaa toimintaa. Tätä varten tarvitaan joku, joka loisi ”ifklaisesta” pelitavasta ja harjoittelun kulttuurista nuorta pelaaja eteenpäin pakottavan kokonaisuuden. Lyömättä lyötyä, Antti Muurinen ei ole se joku.

Pelillisesti HIFK:sta kaudella 2017 on sanottu jo kaikki, koska kerrottavaa ei tämän otsikon alla ole paljoa. Oma pallollinen vaihe = Väyrynen, aseet löytyneet hyvin suoraviivaisista vastaiskuista ja sellaisista pienten todennäköisyyksien (keskitykset, pomppupallot, kaukolaukauset) kasaamisesta. Pallottomassa vaiheessa HIFK on pyrkinyt tiiviiseen 4-4-2 tai 4-4-1-1, mutta koska sen keskikenttälinjan laitimmaisina ovat pelanneet käytännössä keskushyökkääjät, ja koska Muurisen valmennustyyliin ei kuulu pelaajien sijoittumisten ja tehtävien iskostaminen selkäytimiin metrien tarkkuudella, sen pakka ei ole ollut riittävän tiivis tai prässissä pelaajien väliset etäisyydet tarpeeksi lyhyitä.

Tasapuolisuuden nimissä on sanottava, ettei nyky-HIFK:llekaan ole helppo keksiä tehtävää Veikkausliigassa. Stadin derbyjen puuttuminen pienentää sarjan näkyvyyttä, mutta esimerkiksi kannattajakulttuuria oli Veikkausliigassa jo ennen Klackenia ja tulee olemaan vastaisuudessakin. Onttouttaan kumisevan brändi-pöhinän alla oli vain huonosti johdettu seura jonka urheilullinen toiminta oli ajoittain surullisen huonoa.

HIFKPunainenKupla

JJK

Omasta mielestäni JJK-kausiennakkoni on jälkikäteen yksi parhaiten osuneimmista. Se piti kutinsa noin puolet kaudesta, kunnes JJK muutti pelaamistaan monella tavalla yksinkertaisempaan suuntaan. Alkukausi oli ennakoidun kaltaista, joukkue yritti pelata omaa alhaalta asti kontrolloituun etenemiseen perustuvaa peliään 3-4-2-1 -muodostelmassa, mutta kaatui varsinkin isoon määrään pallonmenetyksiä omalla kenttäpuoliskolla. Näistä tuli maaleja sekä välittömästi että paineen kasautumisen myötä.

Kauden aikana seura vahvistui Hindrek Ojamaalla ja Sasa Jojovicilla, ja vaihtoi ryhmitystään 4-4-2 ja 4-4-1-1 suuntaan. Oikeastaan iso peruste 3-4-2-1 käyttämiselle poistui jo valitettavalla tavalla ennen kautta, kun erinomainen Benno Hanslian loukkaantui ja kausi jäi väliin. Muutosten ja vahvistumisen jälkeen JJK pelasi paremmin, ja nousi sarjan viimeisellä kolmanneksella taistelemaan ihan tosissaan säilymisestä. Lopulta se jäi vain kolmen pisteen päähän HIFK:sta, tosin selkeästi huonommalla maalierolla. Joka tapauksessa tämä ero on pienempi, kuin näiden kahden seuran ero materiaalissa ja ennakoiduissa voimasuhteissa.

Jyväskyläläiset voivat siis lähteä sarjatasoa alemmas niin hyvin mielin, kuin se ylipäätään on mahdollista. Se sai pidettyä ison osan rungostaan riveissään myös ensi kaudella, ja tulevan vuoden Ykkönen on sille ihan suosiollinen sarja. JJK pääsee tavallaan helpoimmalla näistä putoamistaistelun seuroista, sitä ei juurikaan kritisoida vaikka juuri se on joukkue, jonka putoaminen oli monelle jo pitkään enemmän tai vähemmän selvää. JJK on kuitenkin tällä hetkellä – omat seikkailunsa ja paisuneet unelmansa kokeneena – sellainen terve seura, joita on joka maassa. Oman alueensa kasvatteihin luottava, terveellä pohjalla toimiva pitkäjänteinen seura, joka saattaa tulevaisuudessa seilata Ykkösen ja Veikkausliigan väliä, riippuen siitä minkälaisia ikäluokkia sen junnuputkesta edustukseen putkahtelee, ja minkä verran ”talousdopingia” harrastavia seuroja sitä nousujonossa Ykkösestä etuilee, ja missä kunnossa Veikkausliiga-seurat ylipäätään ovat. Näitä omien mahdollisuuksiensa rajoilla taiteilevia seuroja pitäisi olla sarjatasonvaihtajissa enemmän, ei pelkästään kaatuvia tai uutta nousua tekeviä jättejä, tai jonkun henkilön tai porukan muutaman vuoden projekteja.

 

 

Kategoria(t): Ei kategoriaa | 2 kommenttia

Kauden yhteenveto 2/3: Mitali-taistelu

KuPS

KuPS onnistui joukkueenrakennuksessaan suorastaan erinomaisesti talvella. Sen kokoonpano oli pelaaja-pelaajalta läpikäyden älyttömän hyvä. Lisäksi se vahvistui kauden aikana vielä merkittävästi, kun Petteri Pennanen palasi kasvattajaseuraansa. Pennanen toi kuopiolaisten peliin valtavasti hyvää. Puolasta palanneen keskikenttäpelaajan paluu poisti KuPS:n pelistä ison osan sellaista malttamatonta eteenpäin puskemista, joka lisäsi sattuman vaikutusta tuloksiin. Viime kauden jälkeen oli kuitenkin harvinaisen otollinen hetki olla rakentamassa joukkuetta. Ville Saxmanin ja Nikko Boxallin kaltaisia takuuvarmoja sarjan parhaan kolmanneksen pelaajia oli tarjolla, ja Ruben Gabrielin tulonkin taustalla taisi olla enemmän siviilipuolen syyt kuin jalkapalloon suoranaisesti liittyvät asiat. Tulevasta talvesta onkin tulossa mielenkiintoinen, joskaan paljoa varsinaista rakentamista ei Jani Honkavaaralla, Henri Määtällä ja Konstantin Shipulinilla olla. Keskushyökkääjän hankinta tulee olemaan totta kai tärkeä palanen. Puhtaana spekulaationa en yllättyisi Tucon muutosta hieman pohjoisemmaksi. KuPS on ennenkin houkutellut kilpailijoistaan pelaajia, ja tarkan markan Ilvekseen verrattuna kuopiolaiset voisivat tarjota parempaa palkkaa ja kaapata kamerunilaisen vastaavalla tavalla kuin jo mainitun Boxallin Vaasasta.

Joukkueen rakennuksen lisäksi Honkavaara ansaitsee sulan hattuunsa porukan yhteenhitsaamisesta. Valmentaja voi onnistua tai epäonnistua monella eri tasolla, ja KuPS:n kauden kaari ja joukkueen ilme kertovat, että Honkavaara on onnistunut useimmilla alueilla, vaikka ulkopuolelta on mahdotonta eritellä noita alueita tarkasti. Pelillisesti KuPS kehittyi selkeästi kauden aikana, joka sekin tekee mitalista täysin ansaitun. Alkukaudesta varsinkin pallollisessa pelaamisessa oli kuitenkin sellaisia rakenteellisia ratkaisuja, joita itseni oli vaikea ymmärtää. KuPS avasi pelin usein jommalle kummalle puolelle, ja pyrki sitten etenemään sitä laitaa pitkin. Vaihtoehtoa kierrättämiseen ei oikeastaan ollut, ei ainakaan keskikentän kautta. Peli meni puskemiseksi ja vaikka KuPS miehitti laidan usealla pelaajalla, pystysuuntaiset syötöt ilman vastustajan liikuttamista oli kuitenkin melko yksinkertaista puolustaa. Honkavaara oli myöhemmin kesällä studioasiantuntijana jossain maaottelussa tai vastaavassa, ja korosti tuolloin juuri tätä kierrättämistä, liikuttamista ja kaistanvaihtoa. Siksi olisi mielenkiintoista kuulla perustelua tai selitystä tuolle alkukautta leimanneelle puskemiselle. Valitettavasti Suomessa ainoa joukkue, jonka syöttösuunnille ja syöttöjen pituuksille vaaditaan perusteita, on kuitenkin VPS.

Ensi kaudesta tulee iso sekä Keltamustien että Honkaavaran kannalta. ”Suurseura”-katerogiassa, jossa seura taistelee mitaleista ja europaikoista joka kausi, olisi nyt valtava tyhjiö. Sen täyttämiseksi vaadittaisiin pelin kehittämisen jatkumista, onnistunutta joukkueen rakennusta, ja sitä että juniorimylly jauhaisi jatkuvalla syötöllä samantasoisia pelaajia kuin nykyisen joukkueen kantavat voimat. Europelit tuovat lisäarvoa pelaajia markkinoilta kalastellessa, ja ovat piristysruiske pelaajille ja taloudelle.

hopea

Ilves

Ilveksen kohdalla pieni peilaus faktoihin on tilanteen ymmärtämiseksi paikoillaan: Ilveksellä on sarjaan verrattain pieni pelaajabudjetti, ja se kokoaa joukkueensa nuorista lupauksista ja pelaajista, jotka eivät ”ole kelvanneet” isompiin seuroihin. Esimerkiksi Felipe Aspegren, Eero Tamminen, Iiro Järvinen, Tuco, Younes Tahimi ja Tuure Siira kuuluvat kaikki jompaan kumpaan kategoriaan. Lisäksi Ilves menetti ennen kauden alkua Mikael Soisalon ja käytännössä myös Emile Paul Tendengin. Siihen nähden pronssimitali ja yksi selkeimmistä ja toimivimmista pelillisistä identiteeteistä on todella kova suoritus. Jarkko Wissin työtä on nostettava jalustalle.

Pelitavallisesti Ilveksestä voisi halutessaan kirjoittaa sellaisen josemourinhomaisen tarinan, jossa alkukaudesta kokeiltu avoimempi pelitapa muuttui yhden käänteentekevän ottelun jälkeen paluuksi perusasioihin, joka johti sitten mestaruuteen, kuten Mourinhon toisen Chelsea-pestin toisella kaudella. Sekä Mourinholla että Wissillä – suorittamatta minkäänlaista vertailua edes kieli poskessa – nuo perusasiat liittyvät puolustamisen laatutekijöihin. Wissillä puolustaminen on vahvasti läsnä myös hyökkäämisessä, kuten moderniin jalkapalloon kuuluu. Ilves ei nostanut kovin montaa pelaajaa pallon yläpuolelle omassa pallollisessa vaiheessaan, se ei venyttänyt edes hyökkäävien pelaajiensa välisiä etäisyyksiä suuriksi, eikä nostanut laitapuolustajia hyökkäyksen viimeiseen vaiheeseen mukaan. Sen sijaan se satsasi vähät pallon yläpuolella pelaavat pelaajansa strategisesti tärkeimmälle alueelle, keskustaan, pyrki murtautumaan siitä vaikka tilaa oli vähän – niin sitä olisi pallonriiston jälkeen myös vastustajalle – ja laukoi opportunistisia kaukolaukauksia. Wiss tietää, että laukauksilla oli heikot todennäköisyydet mennä maaliin, mutta kolikon kääntöpuolella on se ettei laukauksiin päättyvistä hyökkäyksistä tule usein vaarallisia vastahyökkäyksiä vastustajalle. Ilveksen laukausten tehokkuus (11,47 % laukauksista maaliin) oli sarjan heikoin.

Nämä ovat pelillisiä, strategisia ja taktisia valintoja, ja nyt ne tuottivat Ilvekselle ensimmäisen mitalin noin 30 vuoteen ja paikan ensi kauden europeleihin. Ilves voitti monta peliä vastustajan karmiviin virheisiin, josta osa tuli ilman Ilveksen aktiivista virheisiin pakottamista, ja monta peliä erikoistilannemaaleilla. Tämän kauden Veikkausliiga, jonka pelillinen kuva tietyllä tavalla oli monen joukkueen aivan karmiva kenttätasapaino hyökätessä, oli kuin tehty tamperelaisille. Jossain määrin Ilves on reaktiivisuudessaan vähän ajelehtivalla tiellä. Se tekee mitä pystyy omilla resursseillaan, jälleen ensi talvena se on kovan paikan edessä joutuessaan korvaamaan todennäköisesti sekä Reuben Ayarnan että Tucon. Kentälle se asettaa oman riskienhallintaohjelmansa ja toivoo, ettei sarjasta löydy pallollisen vaiheensa organisoineita joukkueita liian montaa, ja että yksittäisessä pelissä se pystyy tukahduttamaan vastustajansa vahvuudet, ja saa tai pakottaa sieltä ulos jotain josta kehittää itse maalipaikan. Hattu päästä Wissille ja tupsukorville, mutta muu sarja saisi tehdä homman vähän vaikeammaksi.

FC Lahti

Muidenkin mitalitaistoon loppukaudesta yltyneiden joukkueiden tapaan myös lahtelaisten alkukausi oli haastava. Toni Korkeakunnas liittyi siihen suht pitkään listaan Veikkausliiga-valmentajia, jotka ovat yrittäneet muuttaa joukkueensa peliä pallonhallintajalkapallon suuntaan siinä vähintään lievästi epäonnistuen. Ongelma oli etenemisessä ja maalipaikkojen luomisessa, pallonhallinta itsessään sujui lahtelaisilta oikein hyvin. Tämä auttoi joukkuetta sen jälkeen, kun pelitapaa viilattiin enemmän nopeaan hyökkäämiseen. Lahti hallitsi tarvittaessa riskittömän pallonhallinnan, jolloin se kykeni puolustamaan myös pallon kanssa. Tämä oli osa Kuhnureiden toimivaa puolustuspelaamista, joka on havaittavissa toiseksi pienimmästä päästettyjen maalien määrästä koko sarjassa.

Alkukauden pidempien hyökkäyksien organisointiin liittyviä ongelmia ei kuitenkaan koskaan oikeastaan ratkaistu. Tämä näkyi otteluissa, jossa Lahti pelasi tietyllä tavalla ”peilikuviansa” vastaan, eli joukkueita jotka vetäytyivät syvälle ja pyrkivät iskemään nopeasti vastaan. Esimerkkinä tästä voitaisiin mainita ottelut RoPS:ia ja PS Kemiä vastaan. Rovaniemeläisiä vastaan Lahti ei onnistunut ottamaan yhtäkään kolmen pisteen pottia, Kemiä vastaan kolmen ottelun saldo oli kristillinen 1-1-1. Myöskään sarjan parasta matalaa blokkia, Ilvestä, ei Lahti pystynyt kaatamaan vaan hävisi kerran ja tasasi pisteet kahdesti. Pitkä hyökkäys on keino houkutella ja liikutella vastustajaa, luoda epätasapainoa, tilaa ja itselle edullisia tilanteita. Siksi pitkä hyökkääminen on asia, joka pitää jokaisella jokaisen sarjan kärkipään joukkueella olla jollain tavalla hallussa. Muuten hyökkääminen menee matalien todennäköisyyksien 1v3 hyökkäämiseen tai keskitysten viljelyyn. Silloin voi jäädä käsitys siitä, että pelit ratkaisee se, tekevätkö hyökkääjät näistä itselleen tilanteita ja tilanteista maalit vai ei.

Lahti selvisi Eurooppaan, joka helpottanee sen joukkueenrakennusta ja kasassa pitämistä. Tässä Korkeakunnas on muutenkin ollut vahva. Europeleihin joukkueen pelitapa voi sopia hyvinkin. Säännöllisesti jalometallia ottavaksi seuraksi kehittyäkseen Lahden pitäisi kuitenkin monipuolistaa peliään hieman. Sillä on varsin hyvä pohja, jonka päälle rakentaa täsmällisempää pelaamista, kuten missä tilanteessa topparin on OK kuljettaa, miltä alueilta keskitetään ja miltä ei, ja koska ja mihin laituri tulee jos hän lähtee leveydestä keskustaan ilman palloa.

LahdenStadion

IFK Mariehamn

Grönvitin mestaruuden puolustus alkoi vähän alavireisesti, ja myöskään europeleissä ei sijoittamattomalla suomalaisjoukkueella ollut yhtään mitään asiaa kerätä mitään muuta kuin kokemuksia. Loppukausi oli taas hyvä, ja joukkue päätyi lopulta tilanteeseen jossa kotipelistä otettu pistekin olisi riittänyt ensikauden europeleihin. Ehkä europaikka olisi antanut väärän kuvan kaudesta, joka kaikilla mahdollisilla tavoilla oli hyvin keskinkertainen.

Pelillisesti IFK pitäytyi vanhassa mallissa, joka ei jostain syystä tällä kaudella ollut yhtä tehokas. Tuntuu jotenkin kohtuuttomalta ja vaillinaiselta selitykseltä laittaa tämä yksittäisten pelaajien piikkiin. Varsinkin kun Dever Orgillia hyökkäyksen keskipisteenä paikannut Aleksei Kangaskolkka, joka toki pelasi paljon mestaruuskaudellakin, voitti maalikuninkuuden. Lisäksi Kangaskolkka pelasi kokonaisvaltaisesti erittäin hyvin, ollen sarjan selkeästi paras kohdehyökkääjä, joka antoi IFK:lle mahdollisuuden lähteä hyökkäyksiin vaikka joukkue oli vetäytynyt lähelle omaa maaliaan. Orgillin juoksuvoima mahdollisti ehkä kuitenkin vielä yhden pykälän suoraviivaisemman tavan hyökätä. Uskallan myös väittää, ettei IFK Mariehamnin paketti ollut ihan niin tiivis, kuin mitä ehkä viime vuoteen totuttuna usein väitetään. Esimerkiksi keskikentän keskustassa paljon pelannut Amos Ekhalie ei toteuttanut – eikä ole pelaajatyypiltäänkään – sellaista kurinalaista kutospaikan roolia, vaan osallistui hyökkäämiseen ja palaili paikalleen ajoittain aika rauhallisesti. IFK:ta vastaan tiloja oli ihan hyvilläkin alueilla.

Huolestuttavaa IFK:n kannalta on se, että sillä oli hallitsevana mestarina ja europeli-boonuksellakin hankaluuksia houkutella pelaajia kivelle. Puheet kertoivat pitkin kesää, että muutamia pelaajia olisi saarelle haluttu, mutta pelaajat sanoivat ei. Pelaajansa tarkkaan valitsevalle seuralle on hieman huolestuttavaa, jos se ei enää saakaan haluamiaan pelaajatyyppejä ja persoonia. Liiga-tason pelaajien tuottaminen vajaan 30 000 asukkaan saarelta on upea suoritus, mutta selvää on että siihen päälle tarvitaan hankintoja. Varsinkin nyt kun ikoneita lopettaa ja mm. Albin Granlund on lähtökuopissa. Ivan Tatomirovic on hyvänä katkojana paperilla oikein hyvä alku. Voi kuitenkin olla, että tämä kausi oli paras mahdollisuus europeleihin, jota on tulevina vuosina tarjolla.

SJK

Seinäjokisten kausi ratkesi jo talvella, kun mestarivalmentaja Simo Valakari sai tai pyysi potkut. Potkujen taustoista saisi joku kirjoittaa mehevän paljastuskirjan, mutta kuluneen kauden kannalta sillä ei liene enää väliä oliko syynä puheenjohtajan ja päävalmentajan poikien kilpailu samasta peliajasta tai se että SJK:lla oli harjoituksissa talvella vajaa aloituskokoonpanollinen pelaajia, kun valmentaja haluaisi ylläpitää fysiikkaa ja kehittää peliä käytännössä läpi vuoden. Sixten Boström tuli ja meni, samoin Jose Manuel Roca, kunnes palattiin valakarilaiseen jalkapalloon Brian Pagen ja Toni Lehtisen alaisuudessa. Puheenjohtaja Raimo Sarajärvi kertoi YLE Puheen Lindgren & Sihvonen -ohjelmassa, että seuralla oli katsottuna pitkäaikainen ruotsalaisvalmentaja, joka kieltäytyi ja josta tämä huonojen valintojen lumipallo lähti pyörimään. Sarajärvi myös tunnusti, että johdossa uskottiin että viime kauden tapaan kauden voi vielä pelastaa tekemällä kesällä onnistuneita pelaajahankintoja. Tällä kaudella toimintatapa johti kuitenkin ns. pyöröovi-ilmiöön, jossa seuraan lappasi pelaajia eri taustoista ja kulttuureista pitkin kautta.

Kuulostaa rehdiltä ja suoraselkäiseltä, stereotyyppisen pohjanmaalaiselta, että virheet on tunnistettu, myönnetty ja käyty läpi. Valmentajavalintojen pohjalta voi kuitenkin kysyä, onko kaikkia virheitä sittenkään tunnistettu? Mitä yhteistä on valmentajina Valakarilla, Boströmillä, nimeämättömällä ruotsalaisvalmentajalla, Rocalla ja Pagella & Lehtisellä? Ilmeisesti toimintatapoihin ja pelin sisältöön oltiin kuitenkin laajallakin porukalla tyytymättömiä seuran ja joukkueen sisällä ison osan kaudesta, kun Pagen valinnan jälkeen haastattelussa julkisuuteen annettu viesti oli mallia: ”nyt vihdoin pelataan futista”.

Tästä päästään ensi kauteen. Mitä yhteistä on Tommi Kautosella edellisten valmentajien kanssa? Edustaako hän valakarilais-pagelaista jalkapalloa ja toimintatapoja? SJK on varmasti viiden halutuimman jalkapallovalmennus-työpaikan joukossa Suomen rajojen sisällä, onko Kautonen viiden parhaan tänne houkuteltavissa olevan valmentajan joukossa?

Mielipiteistä huolimatta Kautosella on post-Valakari-ajan ensimmäinen todellinen mahdollisuus onnistua. Hän saa rakentaa itse joukkueensa, harjoituttaa sitä täyden valmistautumiskauden, eikä seuran sisällä ole tietääkseni mitään akuutteja pelillisiä tai kentän ulkopuolisia tulipaloa sammutettavana. Joukkueenrakennus on ottanut lentävän lähdön, kun Kerhoon on kiinnitetty paperilla kovat Ayarna, Tendeng ja Andreas Bååth. Kautonen kertoi haluavansa SJK:n pelaavan pallonhallintajalkapalloa, jossa prässätään ylhäältä. Siinä onkin kaksi isoa haastetta valmentajalle, pitkän hyökkäyksen organisointi ja korkean prässin organisointi. Mielenkiintoista on myös nähdä, miten 32-vuotiaan Ayarnan jalka riittää jos ja kun keskikenttäpelaajien pitää prässätä korkealta esimerkiksi vastustajan keskikentän keskimmäisiä, ja sitten ehtiä suojelemaan omaa linjaa. Tosin tähän pätee vanha sanonta: fiksut pärjää aina.

SJK:n off-season tulee olemaan yksi mielenkiintoisimmista. Joukkueenrakentamisen lisäksi se rakentaa valmennustiimiä, ja Boströmin tiimiin seura haki rohkeasti mm. data-analyytikkoa ja espanjalaista apuvalmentajaa, josta sitten tuli päävalmentaja. Tämä kausi oli muuri, jonka päällä SJK kävelee ja horjuu oikealta vasemmalle. Vasemmalla on menneisyys, tämä oli ensimmäinen kausi jolla seura ei voittanut mitään. Oikealla on vajoaminen tavallisten kuolevaisten joukkoon, jossa mitali on se poikkeus ja isot tappiot ja harmaat tasapaksut kaudet sääntö. Jos pitäisi nyt lokakuussa veikata, veikkaisin että SJK on matkalla kuolevaiseksi.

Kategoria(t): Ei kategoriaa | Kommentoi

Helppoja tapoja lisätä liikuntaa oppitunnille

Helsingin Sanomat julkaisi 22.10. Urheilu-sivuillaan artikkelin, jossa kerrottiin eräästä ”oppimiskeskus”-nimellä kulkevasta innovaatiosta, joka on lisännyt liikuntaa ja rauhoittanut oppitunteja Kiiminkiläisellä pilotti-luokalla. Artikkeli sisälsi paljon hyvää, mutta maistui mainokselta.

Oppituntien liikunnallistamisessa on meneillään hieman vastaava markkina-buumi kuin opetuksen digitalisoimisessa. Liikunnallistaminen ei ole kuitenkaan lisäosa, jonka voi ostaa ulkopuolelta omaan opetukseensa. Käsitys liikunnallistamisesta resurssikysymyksenä antaa liian helpon syyn sivuuttaa aihe totaalisesti. Omasta mielestäni liikunnan tulee olla yhtä olennainen osa oppitunteja kuin vaikka motivointi tai ryhmätyötaitoihin keskittyminen: on totta, että varsinkin alussa niiden ymppääminen osaksi oppituntia voi aiheuttaa levottomuutta ja lisätä siirtymätilanteita, jotka ovat joillekin yksilöille ja ryhmille haastavia. Kuten minkä tahansa muun sisällön kanssa, opettajan on kuitenkin ammattitaidollaan pystyttävä luomaan rutiinit, toimintatavat ja säännöt, joiden puitteissa jonkinasteinen liikunta tai vähintään liikkumattomuuden katkaisu onnistuu.

Liikkeen ja liikunnan lisäämiselle oppitunneille on olemassa omat (toivottavasti) hyvin tunnetut syynsä, kansanterveyteen ja oppimiseen liittyen. Niitä en ala listata. En myöskään listaa oppiaineiden integrointia tai liikuntasalissa tehtävää puhtaampaa liikunnan avulla oppimista. Sen sijaan tarjoan 10 helppoa ja kustannutehokasta keinoa, jolla jokainen opettaja voi lisätä liikuntaa omille oppitunneilleen vuosiluokasta, luokkatilasta ja opetettavasta aineesta riippumatta. Nämä eivät ole omia ideoitani, vaan viisaammilta opittuja ja lainattuja, itse sovellettuja:

  1. ”100 jumppa” ja muut YouTube-videot

Meidän koulun ekaluokkien hitti. YouTubesta video pyörimään, jossa erittäin amerikkalainen amerikkalaismies laskee sataan tehden samalla jotain liikettä. Liike vaihtuu aina kun kymmenluku vaihtuu, ja jokaisen liikkeen pystyy tekemään esimerkiksi pulpetin vieressä seisten. Esimerkki ”100-jumpasta” tässä. Jos leikkimielisyyttä löytyy, kuten viime vuoden kuudennelta luokaltani löytyi, mikä tahansa video käy. Esimerkiksi vanha kunnon pää-olkapää-peppu-polvet.

2. Liikunnalliset aivopähkinät

Erilaiset liikkeet, joissa joutuu miettimään mitä tekee, aktivoivat aivoja tavalla joka edistää oppimista. Kun ne tekee seisaaltaan, katkaisee samalla terveydelle haitallisen istumisjakson. Esimerkkejä: a) oikean käden peukalo ja vasemman pikkusormi pystyyn –> yritä vaihtaa niin, että oikeassa kädessä pikkurilli ja vasemmassa peukalo pystyssä. b) käsien pyöritelly niin, että toinen käsi pyörii etukautta ympäri ja toinen takakautta, suuntien vaihto vauhdista. c) Kosketa oikean käden etusormella vasemman käden jokaista sormea yksitellen, keksi omia sarjoja, hyppää esim. aina yhden tai kahden sormen yli, mitä tahansa jotta oppilas joutuu miettimään.

3. ”Twister”

Tee läksynkuulustelu, ja tulosta kaikkien kysymysten vastaukset omille lapuilleen. Laita laput oppilaan, parin tai ryhmän eteen niin vaikka 3×3 ”ruudukkoon”. Sitten twister-säännöillä vaikkapa maiden pääkaupunkeja kertaamaan: ”Laita oikea käsi Italian pääkaupungin päälle”, ”laita vasen jalka Saksan pääkaupungin päälle.”

4. ”X-breikit” eli monivalintatehtävät, joissa vastaus osoitetaan jollain liikkeellä tai asennolla

Valmiita x-breikkejä löytyy täältä. Idea on yksinkertainen ja sen voi toteuttaa parin minuutin varoitusajalla piirtämällä vastausvaihtoehtojen liikkeet taululle. Oma ekaluokkalaisten lukuryhmäni kertaa tällä tavalla alkutavuja ja -kirjaimia. Esimerkiksi: taululle A = [piirros haarahyppäävästä tikku-ukosta], I = [piirros kyykyssä olevasta tikku-ukosta], O = [piirros tikku-ukosta jonka vieressä on ympyrän tekevä nuoli], E = [piirros käsistä, jotka taputtavat]. Oppilaat nousevat ylös ja kerron, että tehtävänä on miettiä, millä kirjaimella kuulemasi sana alkaa. Jos olet sitä mieltä että A-kirjaimella, teet haarahyppyjä, jne.

5. Tasapainotehtävät

Erilaisia tasapainotehtäviä voi tehdä pulpetin vieressä seisten, eikä niihin mene aikaa kuin muutama minuutti. Esimerkkejä: a) jalat peräkkäin viivalle niin, että toisen jalan kantapää koskettaa toisen jalan varpaita. Pysy tässä 30s. b) sama silmät kiinni c) seiso yhdellä jalalla 30 s d) sama silmät kiinni e) seiso yhdellä jalalla, kosketa ilmassa olevaa jalkaa sisä- ja ulkosyrjiin sekä kehosi etu- että takapuolella. f) sama silmät kiinni g) seiso yhdellä jalalla, käy mahdollisimman syvässä kyykyssä ja nouse ylös, ilman että ilmassa oleva jalka koskettaa maata. h) hyppää tasan 45, 90, tai 180 astetta horjahtamatta, molempiin suuntiin.

Liikkuvakoulu1

6. Pallo-tehtävät

Pehmeät pallot tai vaikka tennispallot käyvät hyvin. Esimerkkejä: pareittain, molemmilla pallo, yrittäkää vaihtaa palloja heittämällä ne samaan aikaan niin, ettei kumpikaan pallo koske maahan. Tai toinen heittää ja toinen vierittää, toinen heittää ilmassa, toinen pompun kautta.

Ryhmässä voi tehdä esim. seuraavan pallotehtävän. Pyydä oppilaita asettumaan piiriin. Anna heille tennispallo, ja käske oppilaiden kehittää tennispallolle reitti, jossa pallo käy jokaisella ja päätyy sitten takaisin aloittajalle. Kukaan ei saa kuitenkaan heittää palloa vieressään olevalle oppilaalle. Kun reitti on selvillä ja oppilaat muistavat keneltä saavat ja kenelle heittävät pallon, lisää palloja. Maksimimäärä palloja on käytännössä kaksi kertaa osallistujien määrä, jos kiinniotto onnistuu yhdellä ja heittäminen toisella kädellä.

7. Virolainen kertolaskupeli

Viron Liikkuva koulu esitteli tämän edellisessä Liikkuva koulu -seminaarissa. Oppilaat toimivat pareittain. Pari asettuu selät vastakkain, ja käsikynkkään. Pari tekee kolme kyykkyä näin, ja hyppää sitten 180 astetta niin että ovat kasvotusten hypyn jälkeen. Samalla nostetaan 0-10 sormea ylös. Oppilasparin sormista muodostuu kertolasku, jonka tuloksen nopeammin sanova saa pisteen. Jos toisella oppilaalla on esimerkiksi 5 sormea pystyssä ja toisella 3, se kumpi sanoo ”15” aikaisemmin, saa pisteen.

Tein tätä kuudesluokkalaisten kanssa. Nyt ykkösten kanssa olen tehnyt samaa niin, että kyykyt tehdään ilman käsikynkkää, ja hypyn jälkeen katsotaan opettajaa, joka osoittaa jotain kirjainkorttia. Pisteen saa se, joka osaa ensin sanoa jonkin kirjainkortin kirjaimella alkavan sanan.

8. Kolmeen laskeminen pareittain

Oppilaat toimivat taas pareittain. Tehtävänä on ensin laskea kolmeen niin, että kumpikin sanoo lukusanan vuorotellen. Sen jälkeen korvataan lukusana ”yksi” sillä, että ykkösen kohdalla vuorossa oleva oppilas menee kyykkyyn. Kun tämä onnistuu, korvataan lukusana kaksi esimerkiksi hypyllä ylöspäin. Taas kun sujuu, korvataan lukusana kolme taputuksella. Lopuksi parin pitäisi siis toimia seuraavalla tavalla: oppilas 1 menee kyykkyyn –> oppilas 2 hyppää –> oppilas 1 taputtaa –> oppilas 2 menee kyykkyyn –> oppilas 1 hyppää…

9. ”Bis-bas”

Seistään ringissä, ja lasketaan nollasta eteenpäin niin, että jokainen oppilas sanoo vuorollaan yhden lukusanan. Sovi etukäteen kaksi numeroa, joihin liittyy erityissääntö. Esimerkiksi 5 ja 7. Erityissääntö on se, että aina kun oppilaan vuorolla sanottavaksi osuisi lukusana, joka on 5, johon sisältyy numero 5, joka löytyy 5 kertotaulusta tai on 5 jaollinen, oppilas ei sanokaan tätä lukusanaa. Sen sijaan oppilas sanoo ”bis”, tekee jonkin liikunnallisen tehtävän, esim. pyörähtää ympäri, ja sen jälkeen suunta jossa lukusanoja sanottiin, kääntyy. Numeroon 7 liittyy samat säännöt, paitsi että sen sijaan sanotaan ”bas” ja tehdään jokin toinen liikuntatehtävä, esimerkiksi kyykky. Sovella luokkatasolla sopivaksi.

10. Itsearvioinnin, mielipiteen tai lukusuoran ilmaiseminen oppilaan tai oppilaiden liikkeen avulla

Esimerkki itsearvioinnista: oppitunnin aluksi tehdään päässälaskuja 15 min. Kun laskut tehty, opettaja pyytää oppilaita nousemaan ylös, ja arvioimaan omaa onnitumistaan. Mahdollisimman lähellä lattiaa tarkoittaa: tuntui hankalalta ja työläältä. Mahdollisimman lähellä kattoa tarkoittaa: tuntui sujuvalta ja uskon osanneeni.

Esimerkki mielipiteen ilmaisusta: kerrotaan, että luokan kulmasta kulmaan menee jana, jossa toisena ääripäänä (lähempänä ovea tms.) on ”olen täysin samaa mieltä väittämän kanssa” ja toisena ”en voisi olla enempää eri mieltä”. Sitten opettaja kertoo väitteen, esim. ”energiajuomat ovat hyväksi koulunkäynnilleni”, ja oppilaat asettuvat janalle oman mielipiteensä mukaan. Opettaja voi kysellä eri kohtiin sijoittuneilta oppilailta, miksi ovat juuri siinä missä ovat.

Esimerkki lukujonosta: oppilaille numerokortit käteen, ja ohjeena muodostaa lukusuora järjestyksessä pienimmästä suurimpaan. Sen jälkeen voi kerrata esimerkiksi parillisia ja parittomia lukuja (parilliset luvut kyykkyyn), kertotauluja (kolmen kertotauluun kuuluvat pyörikää ympyrää) tai laskutoimituksia (anna oppilaalle käteen lappu, jossa lukee vaikka ”+2” ja käske hänen mennä oikeaan kohtaan lukusuoraa, pitäen alkuperäistä numeroa ja laskutoimitusta molempia esillä).

Bonus: Arsenalin reaktiopeli

Tämä on bongattu Valioliiga-joukkue Arsenalin treeneistä. Olen käyttänyt tätä liikuntatuntien alkulämpönä, kun olemme joutuneet odottelemaan saliin pääsyä. Oppilaat toimivat pareittain. Heidän väliinsä asetetaan jokin esine, esim. tötsä tai luokassa penaali, teroitin, pyyhekumi tai mitä sattuu olemaan saatavilla. Oppilaat asettuvat jalan mitan päähän esineestä seisomaan. Tehtävänä on koskettaa käsillä sitä kohtaa omasta kropasta, jonka opettaja huutaa. Jossain vaiheessa opettaja huutaa ”tötsä/terotin/kumi” ja silloin pitää siepata esine välistä ennen paria. Nopeampi saa pisteen.

 

Rutiineista:

Jokainen opettaja tekee omat rutiininsa ja toimintatapansa, enkä koe että olisin näissä erityisen vahva. Minulla on opettajakokemustakin sen verran vähän, etten halua neuvoa miten kukakin luokkansa järjestää, kerron sen sijaan mikä toimii minulla: oppilaat oppivat aika pian siihen, että taukojumppa ei tarkoita sitä, että lopputunnin saisi sekoilla ja vetää polviliukua luokan lattialla. Ennen tätä tottumista käytin muutamaa yksinkertaista keinoa. Ensimmäinen oli soittokello, jossa ensin annettiin varoitus siitä, että kohta pitää rauhoittua omalle työskentely-paikalleen. Toisella kellolla piti hiljentyä ja kertoa viimeinen kesken jäänyt juttu loppuun, ja kolmannella olla hiljaa ja valmiina vastaanottamaan seuraava ohje. Toinen mitä käytän edelleen, ovat erilaiset ajastimet, joiden ollessa nollassa pitää kaikkien olla omalla paikallaan rauhassa odottamassa seuraavaa ohjetta.

Hankintoja:

Jos jotain haluaa ostaa kättä pidemmäksi, niin erilaisia liikuntatehtävät-kortteja on myynnissä. Itselläni on kokemusta pussukasta, jossa on pieniä pahvisia kortteja, joissa on erilaisia yksinkertaisia liikuntatehtäviä. Googlettamallakin löytyy paljon kaikenlaista.

Oveen kiinnitettävä leuanvetotanko maksaa halvimmillaan 14,90 €.

40 eurolla saa myös Aivot liikkeelle kirjan, joka sisältää runsaasti oppiainekohtaisia vinkkejä liikunnallistamiseen. Kirjan on yhdessä Helena Salakan kanssa kirjoittanut Jyväskylän yliopistolla ja normaalikoulussa fysiikan lehtorina toimiva Hannu Moilanen, joka tekee väitöskirjaa liikkumisesta ja oppimisesta laajentuneissa digitaalisissa oppimisympäristöissä.

 

Paljon on varmasti muutakin, linkkivinkkejä, kirjoja (mm.  tämä) ja vastaavia leikkejä. Tässä kuitenkin ne, joista minulla on onnistumisen kokemuksia.

Kategoria(t): Ei kategoriaa | Kommentoi

Kauden yhteenveto osa 1/3: Veikkausliiga 2017

HJK

Tämä saattoi olla pelitavallisesti paras HJK, mitä olen nähnyt. Materiaaliltaan se ei sitä ollut, vaan esimerkiksi 2010-luvun vaihteen Klubit, joita tähdittivät mm. huippukuntoiset Teemu Pukki ja Dawda Bah olivat epämääräisesti yksilöillä arvioituna kovempia nippuja. Eikä tietenkään pidä unohtaa, että verrattuna vastustajiin HJK oli myös puhtaasti paperilla aika paljon parempi kuin muut.

Suurin ero oli kuitenkin pelillinen. Valmennustiimin luoma ja harjoituttama tapa pelata, pelin perusperiaatteet ja niiden toteuttaminen, olivat sarjaan melko ylivertaisia. Ainoastaan VPS-tappiossa joukkue oli pelillisesti pulassa. HJK pystyi avaamaan peliä ketä tahansa vastaan 4-5 pelaajalla ilman mitään vaikeuksia, ja pystyi jättämään samalla jopa kuusi pelaajaa selkeästi pallon yläpuolelle. HJK:n pelaajat sijoittuivat pallon yläpuolella myös täsmälleen oikein. Veikkausliigakin alkaa olla siinä pisteessä, ettei pelkästään ”linjojen väliin” sijoittuminen riitä, vaan pitää tietää tasan mihin linjojen välissä sijoittuu. Mille kaistalle, miten suhteessa kanssapelaajiin, missä asennossa, lähempänä ylempää vai alempaa linjaa, mitä tehdä jos jollekin toiselle pelaajalle samalla alueella syötetään, mitä tehdä jos pallollinen kuljettaa… HJK oli näissä asioissa kauneutta lähestyvällä yksinkertaisuudella suvereeni.

Monessa maassa kansallisen sarjan pelillisesti parhaan joukkueen pelitavasta siirtyy paljon myös maajoukkueen käyttöön. Vaikka Suomi on siinä mielessä täysin eri tilanteessa, että suuri osa Huuhkaja-pelaajista tulee muualta, ja sen lisäksi vielä ”korkeammalta tasolta”, voisi tiettyjen pelaajatyyppien samankaltaisuuden takia myös A-maajoukkueeseen omaksua HJK:n pelitavan elementtejä.

 

RoPS

RoPS on pelannut hyvän kauden. Se ei ole missään vaiheessa ollut edes teoreettisesti putoamistaistelussa, sen sijaan se oli teoreettisesti mitalitaistossa mukana jossain vaiheessa. Tätä voidaan pitää ”hallitun alas-ajon” kaudella hyvänä suorituksena.

Napapiirin ylpeyden kausi ei ehkä kuitenkaan ole ollut niin suoraviivainen sankaritarina, kuin miksi se on nyt yritetty tarinallistaa. Ei ole ollut ”talouskurimuksessa pelkistä suomalaisista junioreista rakennettu joukkue, joka on vastoin uskomattomien vastoinkäymisten taistellut tiensä läpi kauden, aktiivisella ja sympaattisella jalkapallollaan isompiaan kaataen ja kiusaten”, ei oikeastaan. Kyky käsitellä mediaa on yksi Veikkausliigan päävalmentajan tärkeistä ominaisuuksista, ja tässä Juha Malinen on erinomainen. Ja paljon on toki tottakin kärjistetystä esimerkistäni. On Juho Hyvärisen loistokausi, Timo Stavitski ja Saku Ylätupa, eikä sitä meinaa muistaa että kulunut kausi oli esimerkiksi Anselmi Nurmelan debyyttikausi liigassa. Voisi kuitenkin ottaa kyynisemmänkin näkökulman. Stavitski on tehnyt tällä kaudella kaksi maalia ja antanut viisi maaliin johtanutta syöttöä. Ne eivät ole mitenkään hypetyksen arvoiset lukemat 28 ottelussa. Lassi Lappalaisen tehot ovat muuten 4+2, vain 11 ottelussa. Ylätuvan siirtoa on joissain puheissa pistetty RoPS-lainan piikkiin, kun tosiasiassa Ylätupa ”löydettiin” junnumaaotteluista. Toki pelaajaa on saatettu seurata myös RoPS-paidassa ja päätös tehdä sen perusteella, mutta siirto olisi hyvin voinut tapahtua ilman lainaakin. Nuorten pelaajien lisäksi on myös epäonnistuneita hankintoja, kuten Sakari Tukiainen, Cem Felek, Sani Kaita, Pablo Ignacio Gonzalez Reyes ja Glenn Gabriel. Näin monta hankintaa, joista ei ole joukkueelle ollut juuri minkäänlaista hyötyä, voisi monta kertaa kaataa koko kauden pienillä resursseilla toimivassa seurassa.

Pelillisesti RoPS on ollut järkevä. Malisen kuuluisa prässipeli ei lähtenyt toimimaan varsinkaan alkukaudella, mikä on ymmärrettävää kun vaihtuvuus joukkueessa oli suurta, ja moni nuori pelaaja totuttelee vielä pääsarjatason tempoon ja fyysisiin vaatimuksiin. Monesti RoPS näyttikin ampuvan itseään jalkaan prässäämällä ylhäältä, ja pärjäsi paremmin puolustaessaan syvältä. Osittain tämä selittyy myös ”maan tavalla”, sillä suomalaiset joukkueet ovat keskimäärin parempia ohittamaan ensimmäisen prässin nopeasti pitkällä pallolla ja jatkamaan hyökkäystä sillä mitä saavat, kuin murtamaan matalalla puolustavan vastustajan blokin. Tilanteenvaihdoissa RoPS oli hyvä, ja pallollisessa pelissäkin se kykeni ajoittain tuottamaan riittävän määrän myös pidempiä hyökkäyksiä ja pallonhallinnalla puolustamista. Tästä kunniaa keskiakselin fiksuilla jalkapalloilijoille, Antti Okkoselle ja Eetu Muinoselle.

Valmentaja Juha Malinen jatkaa nyt matkaansa U21-maajoukkueen peräsimeen. Se on Malisen kannalta hyvä ratkaisu, sillä U21-maajoukkue on riittävän lähellä kansallista huippujalkapalloa, mutta käytännössä vailla mitään tulospaineita. En tiedä mitä pitäisi tapahtua, jotta Veikkausliiga-seuran ovet menisivät kiinni U21-maajoukkuessa tapahtuneiden asioiden takia. Valitettavasti näin. Minusta tuntuu, että Malinen pistää tällä pestillä uransa syväjäihin: osake ei tule laskemaan, ja voi rauhassa odotella josko Malisen kurssilla pääsisi johonkin korkean profiilin (HJK, SJK, Huuhkajat, ulkomaat) työhön. Vaikka prässipelistä vähän tingittiinkin, nähtiin tällä kaudella kunnon throwback Malisen huutovalmentamiseen, josta oululainen myös on tunnettu. Tai sitten tehostemikit sattuivat monesti vaan tosi hyviin kohtiin. Niin tai näin, henkisen puolen asioissa, kuten  ”tunnetila, paine, itseluottamus, altavastaajan leima”,  (jotka Malisen mukaan ratkaisevat lopullisen tason, vaikka niitä jossain piireissä väheksytään), RoPS onnistui hyvin. Nyt sillä on edessään valtavan tärkeä valmentajarekry, jossa edellinen valmentaja toivottavasti auttaa.

 

FC Inter

Interin kausi päättyi juhliin, kun joukkue juhli HIFK-voiton jälkeen sarjapaikkaa. Pitkän ja raskaan kauden jälkeen worst case scenarion tappaminen tuntui varmasti hyvältä, mutta ulospäin juhlat näyttävät pahalta. Interin resursseilla ja olosuhteilla pitäisi pyrkiä rakentamaan jotain muutakin kuin säännöllinen sarjapaikka Veikkausliigassa. Ja niin taustalla pyritäänkin, samankaltainen systemaattisuus ja järki pitäisi vain saada mahdollisimman lyhyellä aikajänteellä näkymään myös edustusjoukkueessa.

Sinimustien kausi tekisi mieli jakaa aikaan ennen ja jälkeen Shefki Kuqin, mutta kentällä tapahtuneiden asioiden mukaan se ei oikeastaan ole perusteltua. Interin kauden teema on ollut heikko kenttätasapaino. Alkukaudella syynä oli liian hyökkäävä ryhmitys ja pitkät syötöt, loppukaudesta menetykset pahoilla alueilla ja melko löyhästi organisoitu pelaaminen keskikentällä ja hyökkäyksessä. Esimerkiksi Lucas Garcia on parhaimmillaan aivan fantastinen pelaaja, jopa ylivoimainen, ja olisikin mielenkiintoista nähdä mitä argentiinalainen saisi aikaan esimerkiksi HJK:ssa tai VPS:ssa. Interissä Garcia on pelannut usein kahdensuunnan keskikenttäpelaajan roolia, mutta ei ole malttanut toteuttaa sitä aina välttämättä puolustussuuntaan. Lisäksi Garcian tavoitteena tuntuu välillä pelin edistämisen sijaan olevan selvittää, kuinka ahtaaseen väliin hän voi pallon kuljettaa tai syöttää ja silti selvitä niin, että pallonhallinta säilyy Interillä. Samaa vaivaa on myös Philip Njokulla, joka on nousuillaan tehnyt tehot 3+2, mutta jonka roolina on yleensä ollut olla yksinäinen tasapainottava keskikentän pohjapelaaja.

Interillä on nykyisellään kasassa jo luuranko paperilla hurjaan Veikkausliiga-joukkueeseen. Henrik Moisander, Tero Mäntylä, Niko Markkula, Mika Ojala, Garcia, Timo Furuholm ja Benjamin Källman ovat pelipaikkojensa parhaimmistoa, ja heidän ympärilleen on mahdollista rakentaa paljonkin. Kysymyksiä on kuitenkin ilmassa, tärkeimpänä niistä lienee kuka on rakentaja? Jäljellä on edelleen paljon pelaajia, jotka pelasivat Job Dragtsman parhaina vuosina seurassa. Heidän ympärilleen olisi mahdollista rakentaa samankaltaista identiteettiä kuin hollantilaisen aikana. Hollantilainen jalkapallo on tosin laskusuunnassa sekä kansainvälisesti arvioituna, että Eredivien tason osalta. Veikkausliigassa se menisi kuin väärä raha, ja ehkä Interillä olisi mahdollisuus houkutella tästä koulukunnasta yllättävänkin kovia valmennusnimiä Suomeen. Muuten ollaan kai ensi kauden suhteen taas lähtöruudussa.

 

VPS

Vepsusta on puhuttu paljon tällä kaudella. Jako on ollut aika mustavalkoinen, europelien päättymiseen asti puhuttiin lähinnä hyvää, loppukaudesta pahaa. Sinänsä ihan luonnollinen asia, että palautetta saa tuloksien mukaan, mutta mukana on ollut kääntötakkien armotonta suhinaa, kun alunperin pitkin hampain vaasalaisten uuden pelillisen identiteetin hyväksyneet ovat suu vaahdossa päässeet ainasanomaan ”omalla puolella hinkkaamisesta”.

Siihen, mitä VPS:lle tapahtui Bröndby-ottelun jälkeen ei varmaan ole kenelläkään oikeaa vastausta tiedossa. Varsinkin meille vain pelejä näkeville on täysi mysteeri, miten Bröndby-pelin satumaisen hyvän esityksen jälkeen on mahdollista, etteivät vaasalaiset ole voittaneet yhtäkään Veikkausliiga-joukkuetta sen koomin. Se tapa jolla Raita pyöritti joillain mittareilla Skandinavian suurinta seuraa, jota valmentaa lupaavana nuorena saksalaisvalmentajana pidetty (ainakin ennen heikkoa Bundesliiga-kautta Stuttgartin kanssa) Alexander Zorniger, oli hämmästyttävän ja häkellyttävän hienoa. Ja enää lämmin ja loppukauden mittakaavalla vähän nolostuttavakin muisto vaasalaisten kannalta.

Jos ei täsmällistä vastausta heikkoihin peliesityksiin ole vielä löydetty, niin sellainen laajempi syy on yleisessä mielipiteessä jo haarukoitu. Vaasalaisten voitottoman putken syy on pelitapa. Kuulostaa sinänsä ihan loogiselta, mutta ei toimi monien muiden joukkueiden kohdalla. Esimerkkinä: kun FC Lahti ei voita, syy on maalipaikkojen missaamisessa tai tiettyjen yksilöiden puuttumisessa. Kun VPS ei voita, syy on jollain tavalla lähtöisin pelitavasta. Peli näyttää usein paljon, ja mielestäni objektiivisen ulkopuolisen seuraan pitääkin hakea sieltä lähtökohtaisesti syitä, mutta yksikään toinen Veikkausliiga-joukkue ei sarjan historiassa ole joutunut perustelemaan omaa pelitapaansa vastaavissa määrin.

Vepsun syöksyn yhtälön osatekijöiksi on jo esitetty hyviäkin pointteja, kuten Veli Lammen loukkaantuminen ja europelijoukkueeksi älyttömän pieni rinki. On myös hyvä muistaa, että joukkue on edelleen osittain koottu johonkin muuhun pelitapaan kuin tähän. Esimerkiksi puolustuspelin kipuilut voivat olla seuraus siitä, että toppareiden ja keskikentän pohjan muodostamaan ”viisikkoon” on vaikea löytää yhdistelmä pelaajia, jotka pystyvät pelitavan vaatimaan pallolliseen peliin ja laadukkaaseen oman rangaistusalueen puolustamiseen. Pelitapa ei sen sijaan ole mielestäni syyllinen puolustuspään ongelmiin, vaan muutamista omista virheistä seuranneista maaleista huolimatta laadukas puolustaminen pallonhallinnan avulla sai pitkäksi aikaa peitettyä ongelmat oman maalin lähellä puolustamisessa. Tasapaino pelinavaamisessa pallon lähelle tarvittavien pelaajien määrän ja vastustajia jollain tavalla uhkaavien pelaajien määrän suhteen ei ole myöskään ollut ihan kohdallaan, joka on mahdollistanut sen että vastustajat ovat voineet prässätä Vepsua todella korkealta. Henkisellä puolella on myös merkitystä. Koripallossa on hieno termi, ”edun monistaminen”, jossa ideana on, että jos joku voittaa vaikkapa oman pelaajansa 1v1-tilanteessa, voidaan tätä saavutettua etua monistaa houkuttelemalla vaikka hyvän kolmen pisteen heittäjän puolustaja tulemaan pallollisen luo, jolloin etua monistamalla saadaan luotua mahdollisimman hyvä heittopaikka mahdollisimman hyvälle pelaajalle. Vepsun pelitavassa on myös mielestäni kyse edun monistamisesta, siitä kuinka esim. prässin purettuaan joukkue pääsisi etenemään ylivoimaisena jostain. Kun itseluottamus on maissa, ei etua uskalleta monistaa, vaan pelataan varman päälle syöttö omille, jolloin jo kertaalleen ohitetut vastustajat ehtivät taas pallon alle. Tässä siis omat täysin spekulatiiviset pohdintani Vepsun syöksyn syistä.

VPS:n kannalta olisi tärkeä saada voitoton putki vielä poikki, jotta ensi kaudelle päästään lähtemään ns. puhtaalta pöydältä. Jani Sarajärven, joka on kaikkien tietojen mukaan tärkeä osa VPS:n valmennustiimiä, jatko on auki, joten siinä on iso kysymys ratkaistavaksi. Petri Vuorisen ja Sarajärven yhteistyö on tuottanut upeita asioita, mutta toisaalta ulkopuoliset, uudet ajatukset voivat tehdä hyvääkin. Yhtä tärkeä on joukkueen rakennus tulevalle kaudelle. Aika näyttää onko VPS:sta pelilliseksi suurseuraksi liigassa, vai jääkö sen osaksi näyttää pelin evoluutiossa Marcelo Bielsan tavoin yhtä suuntaa, vain jotta joku muu voi poimia siitä elementtejä omaan voittavaan strategiaansa.

 

 

 

Kategoria(t): Ei kategoriaa | 4 kommenttia

Urheilijan kykyä ajatella pelitilanteessa yliarvioidaan

Aihetta on käsitelty varmasti monen mielestä ihan riittävästi, mutta koska tämä näkökulma puuttuu lukemistani jutuista, aion silti ottaa kantaa jääkiekon päähänkohdistuneisiin taklauksiin. Oma lajitaustani rajoittuu pihapeleihin, hatut – kukkakuosilla tai ilman – eivät sovi minulle, ja suosikkijääkiekkoilijani on Kimmo Rintanen. Tekstiä tulee tulkita ja ymmärtää näiltä jalansijoilta.

Kaikki ovat kuulleet ”10 000 tunnin säännöstä”. Säännön mukaan kilpaillulla alalla huipulle päästäkseen pitää tehdä vähintään 10 000 tuntia oikeanlaista harjoittelua. Erilaiset pallopelit globaalissa mittakaavassa täyttävät kilpaillun alan määritelmän helposti, ja tuntien lukumäärä lieneekin kilpailun koventuessa olevan pahasti alakantissa.

Mutta miksi absoluuttisen huipputason jääkiekkoilijan on pitänyt harjoitella pelaamista se viisinumeroinen luku tunteja?

Jotta hänen ei tarvitsisi ajatella pelaamista. Tietoinen ajattelu, johon esimerkiksi hyvinkin rajattu toimintapäätös ”aion taklata seuraavaksi tuota pelaajaa päähän” kuuluu, ei yleensä näyttele mitään roolia huipputason pelaamisessa. Kuten (entinen) huippugolffari Tiger Woods asetteli sanansa: ”My body knows how to play golf. I’ve trained it to do that. It’s just a matter of keeping my conscious mind out of it.” Kun jalkapallossa keskikenttäpelaaja tekee pystyynjuoksun linjan taakse vastaantulleen keskushyökkääjän synnyttämään tilaan, kyse on enemmän havainnoinnista, jonka pelaaja on keskittyneen harjoittelun kautta omaksunut tavakseen, ja sen pohjalta tehdystä tulkinnasta joka sekin on seurausta automaatiotasolle omaksutuista toimintamalleista ja pelin perusperiaatteista. Kyse on enemmän aistimisesta tai vaistoamisesta, kuin tietoisesta ajattelusta. Kun jääkiekossa karvaaja lähtee lähestymään omaa maaliaan kiertävää puolustajaa, karvaaja yhtä lailla todennäköisesti tunnistaa tilanteen ja lähtee vaistonsa pohjalta kohti kiekollista pelaajaa. Se, miten hän tilanteen ratkaisee riippuu sitten roolista, omista vahvuuksista ja valmentajan ohjeistuksesta. Jääkiekkoammattilaisella voi olla erilainen käsitys – ja tietyllä tapaa onkin aina vastuu jokaisesta ruumiinjäsenestään – mutta itse koen että esimerkiksi oman olkapään korkeuden ja liikkeen kontrollointi nopeassa taklaustilanteessa on aika triviaali yksityiskohta, ja tulee taas enemmän sieltä aisti/vaisto-tasolta kuin tietoisen ajattelun puolelta.

Sen takia argumentit kuten ”hän taklasi päähän, koska kilpailee junnujen kanssa peliajasta ja halusi näyttää valmentajalleen että kykenee koviin suorituksiin” kuulostavat itselleni vierailta.

Matti Lambergin taklaus

Tarkoitus ei ole millään lailla puolustella pelaajia, tai väittää että päähänkohdistuneet taklaukset ja niiden seuraukset ovat jotenkin asia, joka pitäisi vain hyväksyä. Tarkoitus on lähinnä kummeksua tapaa, joilla taklauksia on osittain mediassa käsitelty ja soveltavin osin myös sitä, miten niitä yritetään vähentää. Totta kai esimerkiksi Lambergin tilanteessa hirveästi liikaa vauhtia ja taklaus on kamalan näköinen, mutta itse en millään usko että tuohon liittyy useaa sekuntia ennen tehty tietoinen päätös taklata päähän. Kovat rangaistukset keinona vähentää taklauksia vetoavat mielestäni enemmän tietoiseen ajatteluun, joka ei siis ole pääosissa näissä tilanteissa. Kukaan ei ehdi ajatella että ”jos nyt taklaan ja osun päähän, saan pitkän pelikiellon. Jos saan pitkän pelikiellon, voin menettää palkkani siltä ajalta. Jos menetän palkkani siltä ajalta, ei ehkä päästäkään sinne kesälomareissulla jenkkeihin.” Jos tietoinen ajattelu olisi ratkaisu, kukaan ei olisi koskaan taklannutkaan päähän. Kukaan ei halua aiheuttaa yhdellekään kanssapelaajalle sellaista vammaa, jonka esimerkiksi Tommi Kovanen sai. Saa myös olla aika tyhmä, jos tässä jo valmiiksi roihuavassa kohussa menee taklaamaan tahallaan päähän.

Pitää myös erottaa kaksi asiaa: pyrkimys satuttaa vastustajaa ja pyrkimys aiheuttaa vastustajalle vamma. Jos vastustajalla on pelaaja, joka on joukkueelleen äärimmäisen tärkeä, on päivänselvää että hänen pelaamisensa yritetään tehdä mahdollisimman epämukavaksi. Keinot vaihtelevat vähän yksilökohtaisesti, mutta stereotyyppisesti moni ”taitopelaaja” ei pidä siitä, jos joutuu pelaamaan peliä kamppailemisen ja fyysisyyden kautta. Koska kamppaileminen, varsinkin itseään isompia ja ilkeämpiä vastaan, usein sattuu. Vammaa taas ei 99,9 prosenttia huippupelaajista halua aiheuttaa toisilleen.

Jari Sailion taklaus

Tietoisen ajattelun kehittämistä tehokkaampi toimintatapa olisi tunnekontrolli, tai tunnetaitojen kehittäminen. Tahallisista tai tahallisen näköisistä taklauksista suurin osa johtuu siitä, että kuppi menee niin sanotusti kumolleen. Mitä alempi sarjataso, sitä useammin tai suuremmassa mittakaavassa näin käy. Tämä johtuu siitä, että tunnekontrolli on yksi ominaisuus, joka erottaa huiput tasamaan tallaajista. Alemmilla sarjatasoilla varsinkin jalkapallossa näkee usein tapahtumaketjuja, jossa pelaaja menettää pallon ja kokee tulleensa rikotuksi, vai vastaanottaa kovan kontaktin ja siitä ”sisuuntuneena” valitsee seuraavassa tilanteessa aggressiivisen tavan mennä kohti vastustajaa. Korkeammilla sarjatasoilla pelaajat pääsevät ihailtavan nopeasti yli näistä tilanteista, ja pystyvät menemään seuraavaan tilanteeseen ihan yhtä oppikirjamaisesti kuin jos se olisi ottelun ensimmäinen tilanne.

David Luizin ulosajo viikontakaisessa Valioliigan huippuottelussa Arsenalia vastaan on hyvä esimerkki siitä, että joskus huipullakin on pelaajia, joilla on jokin pieni heikkous. Luizin tapauksessa se on tunnekontrolli. Tässäkään tilanteessa Luiz ei varmasti yritä murtaa Sead Kolasinacin sääriluuta, vaikka siihen tällä taklauksella olisi mahdollisuus ollutkin, vaan tunteet yksinkertaisesti ottavat vallan. Luiz kamppailee ensin Alexis Sanchezin kanssa, kokee todennäköisesti tullensa rikotuksi Sanchezin nyppäistyä tätä olkapäästä, ja yrittää vielä taklata chileläistä ollessaan itse pallollinen. Aggressio kasvaa, stressi kasvaa, tilanne on nopea ja keho ja mieli jo väsyneitä, ja lopputuloksena on typerä taklaus. Peli on tasan, peliaikaa jäljellä muutama minuutti ja brasilialaisella on jo kortti alla. Mitä David Luiz mietti?! Aivan, ei yhtään mitään.

David Luizin ulosajo

Pelaajilla on aina jokin syy, miksi he päätyvät pelaamaan kauas absoluuttisesta huipusta esimerkiksi Veikkausliigaan. Tämä pätee yhä enenevässä määrin paikkansa myös jääkiekko-liigan kohdalla. Siksi Cody Kunyk pelaa SaiPassa. Kanadalaisen taklaus on näistä alkukauden taklauksista ainoa, josta voi ulkopuolisena maallikkona väittää, että siinä on tietoinen ja paha ajatus taustalla. Itse olisin Liigan kurinpitäjänä antanut tästä pisimmän pelikiellon.

Cody Kunykin jahti

Jotain on tietenkin tehtävä. Laji ei voi olla ihmisten terveyttä suurempi, vaikka jääkiekossa on sekin mahdollisuus, että täysin puhdas suora kontakti aiheuttaa murtuneen nenän, aivotärähdyksen ja solisluun murtuman, kuten JYP:in Michel Miklikille kävi viime keväänä. Minulla on kaksi ehdotusta.

Ensimmäinen on abstraktimpi ja kestää kauan, mutta oman otantani perusteella allekirjoitan jollain tasolla väitteen, jonka Ismo Lehkonen esitti tämän viikon Urheilulehdessä: suuri osa jääkiekon seuraajista toivoo, että laji olisi brutaali. Jääkiekon kulttuurissa on joitain elementtejä, joita on välillä haastava ymmärtää kulttuurin ulkopuolella kasvaneena. Facebookissa on esimerkiksi ryhmä nimeltä ”Gloves off Hockey”, joka jakaa sisältöä, jolla ei pitäisi pallopelien kanssa olla mitään tekemistä. 500 000 tykkääjän sivusto jakaa esimerkiksi videoita aivotärähdyksistä otsikoilla ”Sweet dreams” tai muuta vastaavaa. Myös YouTubesta löytyy videoita, joissa on top-listaus pahimmin sekaisin olevista taklattavista kovien iskujen jälkeen. Tämä ei tietenkään ole asia, jolle Suomen jääkiekko-liiga voi tehdä jotain, mutta tämä on kulttuuria jota jääkiekko lajina ympärilleen synnyttää. Nämä ovat pieniä ääripään esimerkkejä, mutta sellainen äijämäinen ”jos et pidä päätä ylhäällä, joku ajaa sinut kylmäksi” -retoriikka synnyttää urheiluviihteen ja yleisön syttymisen lisäksi sivutuotteena myös aivotärähdyksiä.

Toinen ehdotus on se, että ”vastapalloon” taklaaminen kiellettäisiin. Todennäköisesti se poistaisi kaikkein näyttävimmät taklaukset, mutta jättäisi kuitenkin fyysisen elementin ja ”laitojen ryskymisen” osaksi peliä. Totta kai myös laitojen lähellä tapahtuu päähänkohdistuneita taklauksia, mutta moni vaarallisimmista taklauksista tuntuu olevan näitä tämän jutun esimerkkitaklauksia, joissa kiekko tulee yhdestä ja taklaaja toisesta suunnasta.

 

Päähänkohdistuneiden taklausten ongelmaa ei voida kaataa yksin pelaajien, eikä varsinkaan pelaajien tietoisen ajattelun piikkiin. Myös jalo ja hienonkuuloinen ajatus pelaajien välinen kunnioitus kuulostaa mielestäni valitettavasti kovin abstraktilta ainesosalta lisätä kamppailulajiin, joskin sen voi ymmärtää esimerkiksi tunnekontrollia lisääväksi asiaksi. Jos ongelmaa yritetään ratkaista tunkemalla tietoinen ajattelu rangaistuksista pelaajan mieleen jokaisessa pelitilanteessa, rumat taklaukset melko varmasti vähenevät, mutta pelistä tulee laskemointia ja sellaista, jota usein ”virkamiespeliksi” kutsutaan.

 

Kategoria(t): Ei kategoriaa | Kommentoi

Kun parhaiten organisoitu hyökkäys kohtaa huonoiten organisoidun puolustuksen

Stadin derby oli puoliajalla tilanteessa 0-0. Toiselle puoliajalle HJK tuli suunnitelmalla, jossa puolustuksen oikean laidan Rafinha pysyi melko keskellä Demba Savagen vastatessa pelin leveydestä. Vasemmalla puolella Juha Pirinen nosti leveydessä vastustajan viimeisen linjan tasolle, Atomu Tanaka tuli puolustus- ja keskikenttälinjojen välille keskustaan. Lisäksi vasemmalla puolella ylempää keskikenttää pelanneella Rasmus Schullerille oli annettu vapaus tehdä juoksuja edessään olevaan tilaan.

HJK:lla oli selkeä ajatus siitä, miten maalipaikkoja luodaan. HIFK:lla ei ollut aavistustakaan, miten HJK pysäytetään. Mitä tästä seurasi, oli yksi kauden vastustamattomimpia kymmen-minuuttisia, joka johti HJK:n 1-0 -johtomaaliin.

Derby1

ISTV:n kuvaa. 47′ peliminuutti, HJK:lla pysähtyneessä tilanteessa törkeä ylivoima kahdella laitimmaisella kaistalla.

Derby2

HJK:lla vaihtoehtoja linjojen välissä.

Derby3

49′ HJK pelasi Tanakan kautta pallon Piriselle, jolla keskityspaikka sisemmältä laitakaistalta. Parhaalla maalintekoalueella 3v3 + Demba Savage, joka vähän myöhässä tilanteesta. Schullerin ohjaus metrin verran takatolpalta ohi.

Derby4

83 sekuntia myöhemmin, samalla kaavalla pallo taas Piriselle. Maalilla heikompi tilanne, pysäytys, kierrätys ja Tanakan laukaus 20 metristä yli.

Derby5

55′  Tanakalta leveyteen Piriselle, Schullerilta pystyynjuoksu, pallo ylimiehitetyn etualueen yli keskikenttäpelaajan käsikirjasta olevalla ajoituksella boksiin saapuvalle Onovolle ja 1-0.

Klubin avausmaali oli äärimmäisen hienosti rakenneltu, ajoitettu ja viimeistelty. Hienointa siinä oli kuitenkin se, että harvoin näin korkealla sarjatasolla jokin maali syntyy niin ennustettavalla tavalla. Sama tilanne toistui lähes identtisenä kolme kertaa kymmenen minuutin sisään. Lisäksi kahdesti ajoitukset ja syötöt olivat sen verran pielessä, että keskityspaikka Piriselle tuli laitimmaiselta, ei sisemmältä laitakaistalta. Yhteensä siis viisi kertaa HJK kykeni murtautumaan tai lähes murtautumaan vasemmalta, 10 minuutin sisään.

Se on organisoinnin voimaa, ja sitä ei olisi pysäyttänyt mikään määrä tsemppiä, tahtoa voittaa tai äijämäisyyttä.

Kategoria(t): Ei kategoriaa | Kommentoi