Miksi (kilpa)jalkapallo koetaan lapselle haitalliseksi toiminnaksi?

Liikaa tapahtumia liian nuorena. Yksipuolista harjoittelua, josta väistämättä seuraa rasitusvammoja. Lahjakkuudet poltetaan loppuun teini-iässä, drop-out ilmiötä kuvaava käyrä on yhtä lohduttoman näköinen kuin Gianluigi Buffon Italian karsiuduttua MM-kisoista. Lapset eivät saa olla lapsia, leikinomainen toiminta on työnnetty sivuun lapsille liian vaikeiden lajitaitojen ja taktisten käsitteiden tieltä. Toiminta on tavoitteellista, ja tavoitteellisen vastakohta on ”kivaa”, ”hauskaa” ja ”mielekästä”.

Mikä laji tulee mieleen?

Jalispa

Juniorijalkapallo näkyy usein uutisissa jonkin negatiivisen ilmiön taustana, johon viitataan tai tiedostetusti tai tiedostamatta, esimerkiksi kuvituksella ja esimerkkitapauksilla. Yhtenä esimerkkinä Kari Uusikylän haastattelu syyskuun alusta, jossa puhutaan juurikin lahjakkuuksien loppuun palamisesta. YLE Uutisten jutussa on paljon hyvää, kuten Uusikylän kommenteissa melkein aina on, mutta toisaalta myös kasvatustieteiden kansantautia eli omien kokemusten yleistämistä jonkinlaiseksi suuremmaksi totuudeksi.

Olennaista on tietenkin se, onko mielikuva juniorijalkapallosta oikea? Toinen kysymys on se, onko uutisointi objektiivista, kohteleeko se kaikkia lajeja samalla tavalla, vai joutuvatko jotkin lajit perustelemaan oikeutuksensa toisia lajeja voimakkaammin?

Tässä HBL:n jutussa selvitettiin juniorijalkapallon kustannuksia. Taulukkoihin on listattu myös nuo nuoret jalkapalloilijat loppuun polttavat harjoitusmäärät, jotka ovat HJK:n ja Hongan kilpajoukkueiden osalta 3-4 kertaa viikossa. Todellinen tapahtumamäärä viikossa on todennäköisesti hieman suurempi, sillä harjoitusmäärien päälle tulevat vielä pelit ja turnaukset. Otan vertailukohdaksi toisen lajin, taitoluistelun. Tarkoituksenani ei ole missään nimessä demonisoida taitoluisteluseurojen tekemää työtä, tai kyseenalaistaa toimintaa millään tasolla, sillä en sen taustatekijöistä riittävästi ymmärrä. Taitoluistelu esiintyy tässä puhtaasti vertailukohtana jalkapalloon. Erään taitoluisteluseuran nettisivuilta selviää kilparyhmiin valmistavien ryhmien harjoitusmäärät. 5-8 -vuotiaiden ryhmä harjoittelee neljä kertaa viikossa jäällä, jonka lisäksi ryhmällä on oheisharjoituksia ja balettia. Seuraava ryhmä kohti kilparyhmiä harjoittelee viidesti jäällä, neljästi oheisia ja kerran viikossa klassista balettia. Eikä taitoluistelu ole mikään yksittäinen ääriesimerkki ainoasta lajista, jossa harjoitellaan paljon. 10-12 -vuotiaat joukkuevoimistelijat harjoittelevat esimerkiksi 4-5 kertaa viikossa, noin kolme tuntia kerrallaan.

Kuinka monta kertaa esimerkiksi nämä lajit ovat joutuneet julkisesti puolustautumaan, miksi pitää harjoitella niin paljon? Tai niin nuorena?

Tarkoitukseni ei ole tässä ottaa kantaa, kuka tekee ”väärin” tai kuka ”oikein”, kenen pitäisi harjoitella enemmän tai kenen vähemmän, vaan pohtia miksi eri lajeilla on erilainen oikeutus toimia. Samalla katsantokantaa voidaan laajentaa urheilun ulkopuolelle. Miksi viulunsoitto on OK aloittaa 3-vuotiaana, mutta joukkueurheilu ei? Miksi telinevoimistelussa voi olla tasoryhmiä 4-vuotiaille, mutta joukkueurheilussa ei? Miksei lapsesta, joka haluaa vain laskea matematiikkaa tai lukea kirjoja tarvitse huolestua, mutta lapsesta joka haluaa vain pelata jääkiekkoa tarvitsee? Pointtini ei ole myöskään antaa jalkapallolle vapaita käsiä tehdä mitä tahansa kuinka nuorten lasten kanssa tahansa, vaan pohtia miksei lapsi ole jalkapallon suhteen täysin vapaa valitsemaan itse.

Brain

Tämä kaikki liittyy olennaisesti myös ”varhaisen erikoistumisen” ja ”varhaisen kiinnittymisen” käsitteisiin. Keskustelua näistä käsitteistä värittää vahvasti salasuolainen käsitys huippu-urheilijan elämänpolusta, vaikka se ei ole vertaisarvioitu tieteellinen tutkimus, ja sen tavoitteena on tehdä urheilua isona kokonaisuutena käsitteleviä johtopäätöksiä, jotka saattavat olla ristiriidassa yksittäisten lajien realiteettien kanssa. Olemassa olisi myös mm. Hannele Forsmanin väitöskirjatasoinen tutkimus ”The Player Development Process among Young Finnish Soccer Players”, joka avaa muun ohella  myös tieteellisen todistuksen tasoa varhaisen erikoistumisen -käsitteen suhteen. Sen rooli julkisessa keskustelussa on kuitenkin ollut pieni. Väitöskirja on muuten ilmaiseksi luettavana täältä.

Yllä oleva taas liittyy siihen, mistä esimerkiksi Palloliitto haluaa puhuttavan kun puhutaan suomalaisesta juniorijalkapallosta. Puhutaanko Suomen harrastetuimmasta lajista, elinikäisestä liikuttajasta ja pelipassien määrästä. Vai puhutaanko kilpatoiminnasta, kansainvälisen kilpailun realiteeteista? Valinta määritttelee pitkälti sen, minkälaisia uutisia (=puhetta) Palloliitto julkaisee ja jakaa. Entisenä jalkapalloilijana mutta nykyisenä luokanopettajana olen sitä mieltä, ettei tähän ole oikeaa vastausta. Julkista rahaa saava Palloliitto voi perustellusti olla sitä mieltä, että se ei voi allekirjoittaa kaikkea toimintaa, mitä absoluuttisen huippu-urheilun ehdoilla tehdään. Huippu-urheilu on melko raadollista toimintaa, ja suomalaiseen yhteiskuntaan istuu aika huonosti esimerkiksi sellainen toiminta, jolla Etelä-Koreassa on saatu maailman 20 parhaan naisgolfarin joukkoon kahdeksan eteläkorealaista, mukaan lukien rankingin kärki ja kakkonen. Tällöin kilpatoiminnan puheen ja toiminnan edistäminen jäisi jonkin toisen toimijan vastuulle. Huonosti suomalaiseen yhteiskuntaan istuvaa toimintaa olisi myös se, että lapsille kerrottaisiin muunneltua totuutta ammattilaisuuden saavuttamisesta; kuinka talvet voi lasketella ja purjehduskauden purjehtia, ja jalkapalloa pelata sitten jalkapallokaudella ja 15-vuotiaana ruveta tosissaan keskittymään siihen.

Tämä kirjoitus on varmaan helppo tulkita perinteiseksi sosiaalisen median tapahtumaketjuksi: joku kirjoittaa jalkapallosta negatiivisen uutisen – kutsuu sitä potkupalloksi tai haukkuu pelin lieveilmiöitä – ja esiin rientää futisniilo lajiaan puolustamaan, ”maailman suosituin urheilulaji” -korttia viuhutellen. Ja sitä tämä epäilemättä onkin osittain, en pysty viaton ilme kasvoillani väittämään että kykenisin kirjoittamaan yhtäkään puolueetonta tekstiä jalkapallosta. Ihminen on ympäristönsä tuote, ja jalkapallo on siksi suurin kasvattajani vanhempieni jälkeen. Ja juuri siksi koen, että on meidän jalkapalloihmisten tehtävä tulla esiin, ja korjata virheellisiä olettamuksia ja mielikuvia juniorijalkapallosta. Eikä vain reagoida juttuihin, vaan tuoda esiin minkälaista toimintaa lajin piirissä oikeasti toteutetaan. Seuran nettisivuilla, valmentajan Facebook-sivuilla, yksittäisten joukkueiden Twitter-tilillä. On toiminnan asiantuntijoiden tehtävä huolehtia siitä, mistä puhutaan, ja miten puhutaan. Alkaen Palloliiton puheenjohtajasta.

 

 

 

 

Kategoria(t): Ei kategoriaa | Yksi kommentti

Helppoja tapoja lisätä liikuntaa oppitunnille

Helsingin Sanomat julkaisi 22.10. Urheilu-sivuillaan artikkelin, jossa kerrottiin eräästä ”oppimiskeskus”-nimellä kulkevasta innovaatiosta, joka on lisännyt liikuntaa ja rauhoittanut oppitunteja Kiiminkiläisellä pilotti-luokalla. Artikkeli sisälsi paljon hyvää, mutta maistui mainokselta.

Oppituntien liikunnallistamisessa on meneillään hieman vastaava markkina-buumi kuin opetuksen digitalisoimisessa. Liikunnallistaminen ei ole kuitenkaan lisäosa, jonka voi ostaa ulkopuolelta omaan opetukseensa. Käsitys liikunnallistamisesta resurssikysymyksenä antaa liian helpon syyn sivuuttaa aihe totaalisesti. Omasta mielestäni liikunnan tulee olla yhtä olennainen osa oppitunteja kuin vaikka motivointi tai ryhmätyötaitoihin keskittyminen: on totta, että varsinkin alussa niiden ymppääminen osaksi oppituntia voi aiheuttaa levottomuutta ja lisätä siirtymätilanteita, jotka ovat joillekin yksilöille ja ryhmille haastavia. Kuten minkä tahansa muun sisällön kanssa, opettajan on kuitenkin ammattitaidollaan pystyttävä luomaan rutiinit, toimintatavat ja säännöt, joiden puitteissa jonkinasteinen liikunta tai vähintään liikkumattomuuden katkaisu onnistuu.

Liikkeen ja liikunnan lisäämiselle oppitunneille on olemassa omat (toivottavasti) hyvin tunnetut syynsä, kansanterveyteen ja oppimiseen liittyen. Niitä en ala listata. En myöskään listaa oppiaineiden integrointia tai liikuntasalissa tehtävää puhtaampaa liikunnan avulla oppimista. Sen sijaan tarjoan 10 helppoa ja kustannutehokasta keinoa, jolla jokainen opettaja voi lisätä liikuntaa omille oppitunneilleen vuosiluokasta, luokkatilasta ja opetettavasta aineesta riippumatta. Nämä eivät ole omia ideoitani, vaan viisaammilta opittuja ja lainattuja, itse sovellettuja:

  1. ”100 jumppa” ja muut YouTube-videot

Meidän koulun ekaluokkien hitti. YouTubesta video pyörimään, jossa erittäin amerikkalainen amerikkalaismies laskee sataan tehden samalla jotain liikettä. Liike vaihtuu aina kun kymmenluku vaihtuu, ja jokaisen liikkeen pystyy tekemään esimerkiksi pulpetin vieressä seisten. Esimerkki ”100-jumpasta” tässä. Jos leikkimielisyyttä löytyy, kuten viime vuoden kuudennelta luokaltani löytyi, mikä tahansa video käy. Esimerkiksi vanha kunnon pää-olkapää-peppu-polvet.

2. Liikunnalliset aivopähkinät

Erilaiset liikkeet, joissa joutuu miettimään mitä tekee, aktivoivat aivoja tavalla joka edistää oppimista. Kun ne tekee seisaaltaan, katkaisee samalla terveydelle haitallisen istumisjakson. Esimerkkejä: a) oikean käden peukalo ja vasemman pikkusormi pystyyn –> yritä vaihtaa niin, että oikeassa kädessä pikkurilli ja vasemmassa peukalo pystyssä. b) käsien pyöritelly niin, että toinen käsi pyörii etukautta ympäri ja toinen takakautta, suuntien vaihto vauhdista. c) Kosketa oikean käden etusormella vasemman käden jokaista sormea yksitellen, keksi omia sarjoja, hyppää esim. aina yhden tai kahden sormen yli, mitä tahansa jotta oppilas joutuu miettimään.

3. ”Twister”

Tee läksynkuulustelu, ja tulosta kaikkien kysymysten vastaukset omille lapuilleen. Laita laput oppilaan, parin tai ryhmän eteen niin vaikka 3×3 ”ruudukkoon”. Sitten twister-säännöillä vaikkapa maiden pääkaupunkeja kertaamaan: ”Laita oikea käsi Italian pääkaupungin päälle”, ”laita vasen jalka Saksan pääkaupungin päälle.”

4. ”X-breikit” eli monivalintatehtävät, joissa vastaus osoitetaan jollain liikkeellä tai asennolla

Valmiita x-breikkejä löytyy täältä. Idea on yksinkertainen ja sen voi toteuttaa parin minuutin varoitusajalla piirtämällä vastausvaihtoehtojen liikkeet taululle. Oma ekaluokkalaisten lukuryhmäni kertaa tällä tavalla alkutavuja ja -kirjaimia. Esimerkiksi: taululle A = [piirros haarahyppäävästä tikku-ukosta], I = [piirros kyykyssä olevasta tikku-ukosta], O = [piirros tikku-ukosta jonka vieressä on ympyrän tekevä nuoli], E = [piirros käsistä, jotka taputtavat]. Oppilaat nousevat ylös ja kerron, että tehtävänä on miettiä, millä kirjaimella kuulemasi sana alkaa. Jos olet sitä mieltä että A-kirjaimella, teet haarahyppyjä, jne.

5. Tasapainotehtävät

Erilaisia tasapainotehtäviä voi tehdä pulpetin vieressä seisten, eikä niihin mene aikaa kuin muutama minuutti. Esimerkkejä: a) jalat peräkkäin viivalle niin, että toisen jalan kantapää koskettaa toisen jalan varpaita. Pysy tässä 30s. b) sama silmät kiinni c) seiso yhdellä jalalla 30 s d) sama silmät kiinni e) seiso yhdellä jalalla, kosketa ilmassa olevaa jalkaa sisä- ja ulkosyrjiin sekä kehosi etu- että takapuolella. f) sama silmät kiinni g) seiso yhdellä jalalla, käy mahdollisimman syvässä kyykyssä ja nouse ylös, ilman että ilmassa oleva jalka koskettaa maata. h) hyppää tasan 45, 90, tai 180 astetta horjahtamatta, molempiin suuntiin.

Liikkuvakoulu1

6. Pallo-tehtävät

Pehmeät pallot tai vaikka tennispallot käyvät hyvin. Esimerkkejä: pareittain, molemmilla pallo, yrittäkää vaihtaa palloja heittämällä ne samaan aikaan niin, ettei kumpikaan pallo koske maahan. Tai toinen heittää ja toinen vierittää, toinen heittää ilmassa, toinen pompun kautta.

Ryhmässä voi tehdä esim. seuraavan pallotehtävän. Pyydä oppilaita asettumaan piiriin. Anna heille tennispallo, ja käske oppilaiden kehittää tennispallolle reitti, jossa pallo käy jokaisella ja päätyy sitten takaisin aloittajalle. Kukaan ei saa kuitenkaan heittää palloa vieressään olevalle oppilaalle. Kun reitti on selvillä ja oppilaat muistavat keneltä saavat ja kenelle heittävät pallon, lisää palloja. Maksimimäärä palloja on käytännössä kaksi kertaa osallistujien määrä, jos kiinniotto onnistuu yhdellä ja heittäminen toisella kädellä.

7. Virolainen kertolaskupeli

Viron Liikkuva koulu esitteli tämän edellisessä Liikkuva koulu -seminaarissa. Oppilaat toimivat pareittain. Pari asettuu selät vastakkain, ja käsikynkkään. Pari tekee kolme kyykkyä näin, ja hyppää sitten 180 astetta niin että ovat kasvotusten hypyn jälkeen. Samalla nostetaan 0-10 sormea ylös. Oppilasparin sormista muodostuu kertolasku, jonka tuloksen nopeammin sanova saa pisteen. Jos toisella oppilaalla on esimerkiksi 5 sormea pystyssä ja toisella 3, se kumpi sanoo ”15” aikaisemmin, saa pisteen.

Tein tätä kuudesluokkalaisten kanssa. Nyt ykkösten kanssa olen tehnyt samaa niin, että kyykyt tehdään ilman käsikynkkää, ja hypyn jälkeen katsotaan opettajaa, joka osoittaa jotain kirjainkorttia. Pisteen saa se, joka osaa ensin sanoa jonkin kirjainkortin kirjaimella alkavan sanan.

8. Kolmeen laskeminen pareittain

Oppilaat toimivat taas pareittain. Tehtävänä on ensin laskea kolmeen niin, että kumpikin sanoo lukusanan vuorotellen. Sen jälkeen korvataan lukusana ”yksi” sillä, että ykkösen kohdalla vuorossa oleva oppilas menee kyykkyyn. Kun tämä onnistuu, korvataan lukusana kaksi esimerkiksi hypyllä ylöspäin. Taas kun sujuu, korvataan lukusana kolme taputuksella. Lopuksi parin pitäisi siis toimia seuraavalla tavalla: oppilas 1 menee kyykkyyn –> oppilas 2 hyppää –> oppilas 1 taputtaa –> oppilas 2 menee kyykkyyn –> oppilas 1 hyppää…

9. ”Bis-bas”

Seistään ringissä, ja lasketaan nollasta eteenpäin niin, että jokainen oppilas sanoo vuorollaan yhden lukusanan. Sovi etukäteen kaksi numeroa, joihin liittyy erityissääntö. Esimerkiksi 5 ja 7. Erityissääntö on se, että aina kun oppilaan vuorolla sanottavaksi osuisi lukusana, joka on 5, johon sisältyy numero 5, joka löytyy 5 kertotaulusta tai on 5 jaollinen, oppilas ei sanokaan tätä lukusanaa. Sen sijaan oppilas sanoo ”bis”, tekee jonkin liikunnallisen tehtävän, esim. pyörähtää ympäri, ja sen jälkeen suunta jossa lukusanoja sanottiin, kääntyy. Numeroon 7 liittyy samat säännöt, paitsi että sen sijaan sanotaan ”bas” ja tehdään jokin toinen liikuntatehtävä, esimerkiksi kyykky. Sovella luokkatasolla sopivaksi.

10. Itsearvioinnin, mielipiteen tai lukusuoran ilmaiseminen oppilaan tai oppilaiden liikkeen avulla

Esimerkki itsearvioinnista: oppitunnin aluksi tehdään päässälaskuja 15 min. Kun laskut tehty, opettaja pyytää oppilaita nousemaan ylös, ja arvioimaan omaa onnitumistaan. Mahdollisimman lähellä lattiaa tarkoittaa: tuntui hankalalta ja työläältä. Mahdollisimman lähellä kattoa tarkoittaa: tuntui sujuvalta ja uskon osanneeni.

Esimerkki mielipiteen ilmaisusta: kerrotaan, että luokan kulmasta kulmaan menee jana, jossa toisena ääripäänä (lähempänä ovea tms.) on ”olen täysin samaa mieltä väittämän kanssa” ja toisena ”en voisi olla enempää eri mieltä”. Sitten opettaja kertoo väitteen, esim. ”energiajuomat ovat hyväksi koulunkäynnilleni”, ja oppilaat asettuvat janalle oman mielipiteensä mukaan. Opettaja voi kysellä eri kohtiin sijoittuneilta oppilailta, miksi ovat juuri siinä missä ovat.

Esimerkki lukujonosta: oppilaille numerokortit käteen, ja ohjeena muodostaa lukusuora järjestyksessä pienimmästä suurimpaan. Sen jälkeen voi kerrata esimerkiksi parillisia ja parittomia lukuja (parilliset luvut kyykkyyn), kertotauluja (kolmen kertotauluun kuuluvat pyörikää ympyrää) tai laskutoimituksia (anna oppilaalle käteen lappu, jossa lukee vaikka ”+2” ja käske hänen mennä oikeaan kohtaan lukusuoraa, pitäen alkuperäistä numeroa ja laskutoimitusta molempia esillä).

Bonus: Arsenalin reaktiopeli

Tämä on bongattu Valioliiga-joukkue Arsenalin treeneistä. Olen käyttänyt tätä liikuntatuntien alkulämpönä, kun olemme joutuneet odottelemaan saliin pääsyä. Oppilaat toimivat pareittain. Heidän väliinsä asetetaan jokin esine, esim. tötsä tai luokassa penaali, teroitin, pyyhekumi tai mitä sattuu olemaan saatavilla. Oppilaat asettuvat jalan mitan päähän esineestä seisomaan. Tehtävänä on koskettaa käsillä sitä kohtaa omasta kropasta, jonka opettaja huutaa. Jossain vaiheessa opettaja huutaa ”tötsä/terotin/kumi” ja silloin pitää siepata esine välistä ennen paria. Nopeampi saa pisteen.

 

Rutiineista:

Jokainen opettaja tekee omat rutiininsa ja toimintatapansa, enkä koe että olisin näissä erityisen vahva. Minulla on opettajakokemustakin sen verran vähän, etten halua neuvoa miten kukakin luokkansa järjestää, kerron sen sijaan mikä toimii minulla: oppilaat oppivat aika pian siihen, että taukojumppa ei tarkoita sitä, että lopputunnin saisi sekoilla ja vetää polviliukua luokan lattialla. Ennen tätä tottumista käytin muutamaa yksinkertaista keinoa. Ensimmäinen oli soittokello, jossa ensin annettiin varoitus siitä, että kohta pitää rauhoittua omalle työskentely-paikalleen. Toisella kellolla piti hiljentyä ja kertoa viimeinen kesken jäänyt juttu loppuun, ja kolmannella olla hiljaa ja valmiina vastaanottamaan seuraava ohje. Toinen mitä käytän edelleen, ovat erilaiset ajastimet, joiden ollessa nollassa pitää kaikkien olla omalla paikallaan rauhassa odottamassa seuraavaa ohjetta.

Hankintoja:

Jos jotain haluaa ostaa kättä pidemmäksi, niin erilaisia liikuntatehtävät-kortteja on myynnissä. Itselläni on kokemusta pussukasta, jossa on pieniä pahvisia kortteja, joissa on erilaisia yksinkertaisia liikuntatehtäviä. Googlettamallakin löytyy paljon kaikenlaista.

Oveen kiinnitettävä leuanvetotanko maksaa halvimmillaan 14,90 €.

40 eurolla saa myös Aivot liikkeelle kirjan, joka sisältää runsaasti oppiainekohtaisia vinkkejä liikunnallistamiseen. Kirjan on yhdessä Helena Salakan kanssa kirjoittanut Jyväskylän yliopistolla ja normaalikoulussa fysiikan lehtorina toimiva Hannu Moilanen, joka tekee väitöskirjaa liikkumisesta ja oppimisesta laajentuneissa digitaalisissa oppimisympäristöissä.

 

Paljon on varmasti muutakin, linkkivinkkejä, kirjoja (mm.  tämä) ja vastaavia leikkejä. Tässä kuitenkin ne, joista minulla on onnistumisen kokemuksia.

Kategoria(t): Ei kategoriaa | Kommentoi

Urheilijan kykyä ajatella pelitilanteessa yliarvioidaan

Aihetta on käsitelty varmasti monen mielestä ihan riittävästi, mutta koska tämä näkökulma puuttuu lukemistani jutuista, aion silti ottaa kantaa jääkiekon päähänkohdistuneisiin taklauksiin. Oma lajitaustani rajoittuu pihapeleihin, hatut – kukkakuosilla tai ilman – eivät sovi minulle, ja suosikkijääkiekkoilijani on Kimmo Rintanen. Tekstiä tulee tulkita ja ymmärtää näiltä jalansijoilta.

Kaikki ovat kuulleet ”10 000 tunnin säännöstä”. Säännön mukaan kilpaillulla alalla huipulle päästäkseen pitää tehdä vähintään 10 000 tuntia oikeanlaista harjoittelua. Erilaiset pallopelit globaalissa mittakaavassa täyttävät kilpaillun alan määritelmän helposti, ja tuntien lukumäärä lieneekin kilpailun koventuessa olevan pahasti alakantissa.

Mutta miksi absoluuttisen huipputason jääkiekkoilijan on pitänyt harjoitella pelaamista se viisinumeroinen luku tunteja?

Jotta hänen ei tarvitsisi ajatella pelaamista. Tietoinen ajattelu, johon esimerkiksi hyvinkin rajattu toimintapäätös ”aion taklata seuraavaksi tuota pelaajaa päähän” kuuluu, ei yleensä näyttele mitään roolia huipputason pelaamisessa. Kuten (entinen) huippugolffari Tiger Woods asetteli sanansa: ”My body knows how to play golf. I’ve trained it to do that. It’s just a matter of keeping my conscious mind out of it.” Kun jalkapallossa keskikenttäpelaaja tekee pystyynjuoksun linjan taakse vastaantulleen keskushyökkääjän synnyttämään tilaan, kyse on enemmän havainnoinnista, jonka pelaaja on keskittyneen harjoittelun kautta omaksunut tavakseen, ja sen pohjalta tehdystä tulkinnasta joka sekin on seurausta automaatiotasolle omaksutuista toimintamalleista ja pelin perusperiaatteista. Kyse on enemmän aistimisesta tai vaistoamisesta, kuin tietoisesta ajattelusta. Kun jääkiekossa karvaaja lähtee lähestymään omaa maaliaan kiertävää puolustajaa, karvaaja yhtä lailla todennäköisesti tunnistaa tilanteen ja lähtee vaistonsa pohjalta kohti kiekollista pelaajaa. Se, miten hän tilanteen ratkaisee riippuu sitten roolista, omista vahvuuksista ja valmentajan ohjeistuksesta. Jääkiekkoammattilaisella voi olla erilainen käsitys – ja tietyllä tapaa onkin aina vastuu jokaisesta ruumiinjäsenestään – mutta itse koen että esimerkiksi oman olkapään korkeuden ja liikkeen kontrollointi nopeassa taklaustilanteessa on aika triviaali yksityiskohta, ja tulee taas enemmän sieltä aisti/vaisto-tasolta kuin tietoisen ajattelun puolelta.

Sen takia argumentit kuten ”hän taklasi päähän, koska kilpailee junnujen kanssa peliajasta ja halusi näyttää valmentajalleen että kykenee koviin suorituksiin” kuulostavat itselleni vierailta.

Matti Lambergin taklaus

Tarkoitus ei ole millään lailla puolustella pelaajia, tai väittää että päähänkohdistuneet taklaukset ja niiden seuraukset ovat jotenkin asia, joka pitäisi vain hyväksyä. Tarkoitus on lähinnä kummeksua tapaa, joilla taklauksia on osittain mediassa käsitelty ja soveltavin osin myös sitä, miten niitä yritetään vähentää. Totta kai esimerkiksi Lambergin tilanteessa hirveästi liikaa vauhtia ja taklaus on kamalan näköinen, mutta itse en millään usko että tuohon liittyy useaa sekuntia ennen tehty tietoinen päätös taklata päähän. Kovat rangaistukset keinona vähentää taklauksia vetoavat mielestäni enemmän tietoiseen ajatteluun, joka ei siis ole pääosissa näissä tilanteissa. Kukaan ei ehdi ajatella että ”jos nyt taklaan ja osun päähän, saan pitkän pelikiellon. Jos saan pitkän pelikiellon, voin menettää palkkani siltä ajalta. Jos menetän palkkani siltä ajalta, ei ehkä päästäkään sinne kesälomareissulla jenkkeihin.” Jos tietoinen ajattelu olisi ratkaisu, kukaan ei olisi koskaan taklannutkaan päähän. Kukaan ei halua aiheuttaa yhdellekään kanssapelaajalle sellaista vammaa, jonka esimerkiksi Tommi Kovanen sai. Saa myös olla aika tyhmä, jos tässä jo valmiiksi roihuavassa kohussa menee taklaamaan tahallaan päähän.

Pitää myös erottaa kaksi asiaa: pyrkimys satuttaa vastustajaa ja pyrkimys aiheuttaa vastustajalle vamma. Jos vastustajalla on pelaaja, joka on joukkueelleen äärimmäisen tärkeä, on päivänselvää että hänen pelaamisensa yritetään tehdä mahdollisimman epämukavaksi. Keinot vaihtelevat vähän yksilökohtaisesti, mutta stereotyyppisesti moni ”taitopelaaja” ei pidä siitä, jos joutuu pelaamaan peliä kamppailemisen ja fyysisyyden kautta. Koska kamppaileminen, varsinkin itseään isompia ja ilkeämpiä vastaan, usein sattuu. Vammaa taas ei 99,9 prosenttia huippupelaajista halua aiheuttaa toisilleen.

Jari Sailion taklaus

Tietoisen ajattelun kehittämistä tehokkaampi toimintatapa olisi tunnekontrolli, tai tunnetaitojen kehittäminen. Tahallisista tai tahallisen näköisistä taklauksista suurin osa johtuu siitä, että kuppi menee niin sanotusti kumolleen. Mitä alempi sarjataso, sitä useammin tai suuremmassa mittakaavassa näin käy. Tämä johtuu siitä, että tunnekontrolli on yksi ominaisuus, joka erottaa huiput tasamaan tallaajista. Alemmilla sarjatasoilla varsinkin jalkapallossa näkee usein tapahtumaketjuja, jossa pelaaja menettää pallon ja kokee tulleensa rikotuksi, vai vastaanottaa kovan kontaktin ja siitä ”sisuuntuneena” valitsee seuraavassa tilanteessa aggressiivisen tavan mennä kohti vastustajaa. Korkeammilla sarjatasoilla pelaajat pääsevät ihailtavan nopeasti yli näistä tilanteista, ja pystyvät menemään seuraavaan tilanteeseen ihan yhtä oppikirjamaisesti kuin jos se olisi ottelun ensimmäinen tilanne.

David Luizin ulosajo viikontakaisessa Valioliigan huippuottelussa Arsenalia vastaan on hyvä esimerkki siitä, että joskus huipullakin on pelaajia, joilla on jokin pieni heikkous. Luizin tapauksessa se on tunnekontrolli. Tässäkään tilanteessa Luiz ei varmasti yritä murtaa Sead Kolasinacin sääriluuta, vaikka siihen tällä taklauksella olisi mahdollisuus ollutkin, vaan tunteet yksinkertaisesti ottavat vallan. Luiz kamppailee ensin Alexis Sanchezin kanssa, kokee todennäköisesti tullensa rikotuksi Sanchezin nyppäistyä tätä olkapäästä, ja yrittää vielä taklata chileläistä ollessaan itse pallollinen. Aggressio kasvaa, stressi kasvaa, tilanne on nopea ja keho ja mieli jo väsyneitä, ja lopputuloksena on typerä taklaus. Peli on tasan, peliaikaa jäljellä muutama minuutti ja brasilialaisella on jo kortti alla. Mitä David Luiz mietti?! Aivan, ei yhtään mitään.

David Luizin ulosajo

Pelaajilla on aina jokin syy, miksi he päätyvät pelaamaan kauas absoluuttisesta huipusta esimerkiksi Veikkausliigaan. Tämä pätee yhä enenevässä määrin paikkansa myös jääkiekko-liigan kohdalla. Siksi Cody Kunyk pelaa SaiPassa. Kanadalaisen taklaus on näistä alkukauden taklauksista ainoa, josta voi ulkopuolisena maallikkona väittää, että siinä on tietoinen ja paha ajatus taustalla. Itse olisin Liigan kurinpitäjänä antanut tästä pisimmän pelikiellon.

Cody Kunykin jahti

Jotain on tietenkin tehtävä. Laji ei voi olla ihmisten terveyttä suurempi, vaikka jääkiekossa on sekin mahdollisuus, että täysin puhdas suora kontakti aiheuttaa murtuneen nenän, aivotärähdyksen ja solisluun murtuman, kuten JYP:in Michel Miklikille kävi viime keväänä. Minulla on kaksi ehdotusta.

Ensimmäinen on abstraktimpi ja kestää kauan, mutta oman otantani perusteella allekirjoitan jollain tasolla väitteen, jonka Ismo Lehkonen esitti tämän viikon Urheilulehdessä: suuri osa jääkiekon seuraajista toivoo, että laji olisi brutaali. Jääkiekon kulttuurissa on joitain elementtejä, joita on välillä haastava ymmärtää kulttuurin ulkopuolella kasvaneena. Facebookissa on esimerkiksi ryhmä nimeltä ”Gloves off Hockey”, joka jakaa sisältöä, jolla ei pitäisi pallopelien kanssa olla mitään tekemistä. 500 000 tykkääjän sivusto jakaa esimerkiksi videoita aivotärähdyksistä otsikoilla ”Sweet dreams” tai muuta vastaavaa. Myös YouTubesta löytyy videoita, joissa on top-listaus pahimmin sekaisin olevista taklattavista kovien iskujen jälkeen. Tämä ei tietenkään ole asia, jolle Suomen jääkiekko-liiga voi tehdä jotain, mutta tämä on kulttuuria jota jääkiekko lajina ympärilleen synnyttää. Nämä ovat pieniä ääripään esimerkkejä, mutta sellainen äijämäinen ”jos et pidä päätä ylhäällä, joku ajaa sinut kylmäksi” -retoriikka synnyttää urheiluviihteen ja yleisön syttymisen lisäksi sivutuotteena myös aivotärähdyksiä.

Toinen ehdotus on se, että ”vastapalloon” taklaaminen kiellettäisiin. Todennäköisesti se poistaisi kaikkein näyttävimmät taklaukset, mutta jättäisi kuitenkin fyysisen elementin ja ”laitojen ryskymisen” osaksi peliä. Totta kai myös laitojen lähellä tapahtuu päähänkohdistuneita taklauksia, mutta moni vaarallisimmista taklauksista tuntuu olevan näitä tämän jutun esimerkkitaklauksia, joissa kiekko tulee yhdestä ja taklaaja toisesta suunnasta.

 

Päähänkohdistuneiden taklausten ongelmaa ei voida kaataa yksin pelaajien, eikä varsinkaan pelaajien tietoisen ajattelun piikkiin. Myös jalo ja hienonkuuloinen ajatus pelaajien välinen kunnioitus kuulostaa mielestäni valitettavasti kovin abstraktilta ainesosalta lisätä kamppailulajiin, joskin sen voi ymmärtää esimerkiksi tunnekontrollia lisääväksi asiaksi. Jos ongelmaa yritetään ratkaista tunkemalla tietoinen ajattelu rangaistuksista pelaajan mieleen jokaisessa pelitilanteessa, rumat taklaukset melko varmasti vähenevät, mutta pelistä tulee laskemointia ja sellaista, jota usein ”virkamiespeliksi” kutsutaan.

 

Kategoria(t): Ei kategoriaa | Kommentoi

Koripallon ympärillä olevaa älyllistä kulttuuria ei voi kuin kadehtia

Koripallon arvokisojen kohdalla nostetaan usein esiin Susijengin aikaan saamaa kannatuskulttuuria, ja sen erinomaisuutta. Vaikka kannatuskulttuuri eittämättä erinomaista onkin, se ei ole se asia joka tekee pääsääntöisesti toisen lajin, jalkapallon, näkökulmasta maailmaa katselevan kateudesta vihreäksi. Koko muu urheileva Suomi saisi sen sijaan ottaa mallia koripallon ympärillä olevasta sivistyneen rauhallisesta, älykkäästä suhtautumisesta lajiin ja peliin sen ytimessä.

Osittain syy saattaa johtua siitä, että suomalaista koripallokeskustelua on suhteellisen pitkään päässyt määrittämään ylimpänä auktoriteettina Henrik Dettman, joka on edistänyt tietyntyyppistä keskustelua pelistä. Osasyy on varmasti myös lajin kirjoittamattomissa säännöissä, sillä vaikka koripallossa otetaan todella kovaa kontaktia ja pelataan äärimmäisen tiukasti pelaaja pelaajaa vastaan, virheet tunnustetaan nostamalla käsi ylös, eikä tarvetta esimerkiksi nyrkkitappelulle tai tuomareille sylki lentäen huutamiselle lajissa ole. Susijengin imago on myös positiivinen, eikä siitä tai sen yksittäisistä jäsenistä ole tarvinnut negatiivisia juttuja lukea.

Yhdessä kaikki nämä tekijät johtavat siihen, että kun erinomainen tv-asiantuntija Pieti Poikola sanoo lähetyksessä, että vihellys Suomea vastaan oli oikea, koska puolustajan jalan asennossa ja painopisteessä oli virhe, ei kukaan oikeastaan lotkauta korvaansakaan. Ei sille, ettei YLE:n lähetyksessä vedetä sinivalkoisin lasein eikä sille, että asiantuntija käyttää lajispesifejä termejä ja puhuu lähes mikrotason, (maallikon) silmin mahdottomien havaita, tason asioista. Uskon, että koripallolähetysten kohdalla ei olisi minkäänlaista ongelmaa myöskään siinä, että kommentaattorina toimisi esimerkiksi Tiina Sten.

Hesarin erinomaisessa henkilöjutussa Poikolasta Poikola toteaa, että

Tämä on siitä kivaa touhua, että se, miten pelaajat käyttäytyvät, vaikuttaa suoraan peliin. Sillä, tervehtivätkö he tullessaan pukuhuoneeseen, on suora korrelaatio tulokseen. Mitä paremmin ihmiset joukkueessa kohtelevat toisiaan, sitä paremmin he toimivat yhdessä kentällä.”

ja jatkaa:

”Voiton kannalta tärkeintä on se, onko pelaajalla taitoa heittää pallo koriin. Loppujen lopuksi se ratkaisee, se on urheilun luonne. Jos emme hyväksy tätä, emme kunnioita urheilun luonnetta. Mutta se, kuinka heittäjä kohtelee muita kopissa, vaikuttaa aina siihen, pääseekö heittäjä siihen tilanteeseen.

Poikola on kieltämättä asiantuntijana erinomaisen kansantajuinen, ja osaa kiteyttää viestinsä hyvin, kuten jälkimmäisessä lainauksessa tekee. Hänellä ei myöskään asemansa puolesta ole tarvetta synnyttää keskustelua tai provosoida. Silti, pelkästään ensimmäisen lainauksenkaan perusteella on vaikea kuvitella, että Poikola joutuisi samanlaisen koulukiusaamisen ja tahallaan väärinymmärtämisen kohteeksi, kuin saman ajatuksen eri tavalla muotoillut Elmo-lehden toimittaja Jussi Leppälahti joutui jalkapalloyhteisön keskuudessa.

Leppälahti totesi twiitissään, että on huippu-urheilun kannalta ongelmallista, mikäli osa Suomen pelaajista oli hotellilla ja osa katsomassa koripalloa pari päivää ennen peliä. Olen itsekin kahden vaiheilla tämän suhteen, en osaa sanoa muuta kuin että huippu-urheilun absoluuttisella huipulla erot syntyvät ja niitä haetaan äärimmäisen pikanteista yksityiskohdista. Silti tuntuu erikoiselta, että pelaajilla ei maajoukkueen kanssa kokoontumisen jälkeen olisi ns. vapaa aikaa tai omaa aikaa ollenkaan, vaan kaikki toiminta olisi ylhäältäpäin määrättyä ja tehtäisiin yhdessä. Tähän keskusteluun ei koskaan päästy, sillä vaikka Leppälahti tarkoitti mielestäni samaa kuin Poikola, sekä tervehtimisellä että yhteisellä toiminnalla luodaan joukkueen toimintakulttuuria, vietiin keskustelu koulukiusaamismaiseen jankkaamiseen ”joukkuehengestä” ja sanojan nälvimiseen Suomen voiton jälkeen. Tällainen tahallaan väärinymmärtäminen ja sanojen suuhun laittaminen on epä-älyllistä.

Epä-älyllistä on myös suhtautuminen maaliodotukseen jalkapallopiireissä. Vaikka maaliodotus on vain tilasto tilastojen joukossa, ja sellaisena tietenkin vanhan totuuden mukaan emävale, on se tällä hetkellä voittamisen kanssa parhaiten korreloiva tilasto. Maaliodotuksen, ja muiden futistilastojen ongelmia käsitellään tarkemmin mm. omassa jutussani viimeisimmässä EOM-lehdessä. Paras tapamme hankkia tietoa maailmasta, on toistaiseksi tiede ja tieteelliset menetelmät. Lähimpänä tieteellistä tietoa jalkapallo-ottelun voittajasta tietämättä toteutuneiden maalien määrää, on varmaankin maaliodotusten katsominen.

Epätieteellistä on mm. ilkkuminen siitä, että ”katsos nyt kun tuosta tuli maali, vaikka laukoi väärältä alueelta”. Maaliodote ei kerro, mikä on väärä tai oikea alue, vaan todennäköisyyden sille, että tietyltä alueelta lähtenyt laukaus menee maaliin. Jotta todennäköisyysarvio eli käytännössä ennustus olisi oikea, pitää myös sen epätodennäköisemmän vaihtoehdon toteutua ennustuksen lupaamat kerrat, oli se sitten kerran sadasta tai 30 kertaa sadasta. Siksi piilo-vittuilu väärältä alueelta laukomiselle rinnastuu mielessäni vähän kärjistäen evoluutio-teorian kieltäjiin ja litteä-maa -salaliittolaisiin.

Jos mietitään, että joukkue ottaa tavoitteekseen luoda 1.00 maaliodotusta ottelun aikana, se voi tehdä sen kahdella tavalla. Se voi pyrkiä laukomaan 20 kertaa kaukaa odotuksella 0.05, tai pyrkiä luomaan 1-2 todella korkean todennäköisyyden (0.4-0.6) maalipaikkaa. Tässä on kyse pelitavallisesta valinnasta, ja molempiin on olemassa omat perustellut syynsä. Esimerkiksi Veikkausliigassa on molempien koulukuntien edustajia. On myös syytä muistaa, että 0.05 on keskiarvo kaikista alueelta lähteneistä vedoista, eli käytännössä yhdistetty onnistumisprosentti heikommalla jalalla 50 metrin kuljetuksen jälkeen ampuvan oikean pakin laukauksista ja hyvästä asennosta, runsaalla ajalla ja tilalla ampuvan hyväpotkuisen maalintekijän laukauksista. Ongelma jälkimmäisessä tavassa on se, että ammuttuasi 19 kertaa 0.05 todennäköisyydellä tekemättä maalia ei 20. laukauksen todennäköisyys mennä maaliin ole 100 vaan se sama 0.05.

Koripallossa näistä samoista on puhuttu jo iät ja ajat. Toki koriksessa se on sikäli vielä selkeämpää, että eri alueilta lähteneistä pisteyrityksistä saa eri määrän pisteitä. Ymmärtääkseni esimerkiksi nyky-hetken parhaan seurajoukkueen Golden State Warriorsin peli liittyy olennaisesti tähän todennäköisyyslaskuun. Kun Tuukka Kotti heittää huonosta asennosta pitkän kahden pisteen heiton, joka menee sisään, ei kukaan kuitkaan ilku twitterissä että ”höhöö onneksi lähti heittämään väärältä alueelta”. Sen sijaan asiantuntijat toteavat, että Suomen pitää luoda parempia heittopaikkoja jotta se pystyy tekemään säännöllisesti pisteitä, ja kotikatsomoissa nyökytellään.

 

Toivottavasti suomalaiseen urheiluun leviää koripallomainen (keskustelu)kulttuuri, sillä meillä on käynnissä ja käymättä muutamia isoja keskusteluja, joiden lopputuloksella on suuri merkitys. Ne olisi syytä käydä ”susijengi”-tyyliin positiivisessa sävyssä, tietoon pohjautuen, maltillisesti ja sanojaan katsomatta. Yksi näistä on keskustelu lasten urheiluharrastusten monipuolisuudesta, jossa on iloisesti sekaisin monipuolisuus ja monilajisuus, liikunta ja huippu-urheilu, ja kaikki lajit hiihtosuunnistuksesta jalkapalloon.

 

Kategoria(t): Ei kategoriaa | Yksi kommentti

Yhden totuuden mies

Haluan korjata yhden harhaluulon, joka itseeni ja pallopeleistä samansuuntaisesti ajatteleviin usein liitetään. Usein puheistamme ja analyyseistämme ymmärretään, että meillä on jokin yksi totuus, jota yritämme rummuttaa, kunnes jokainen aistietäisyydelle erehtynyt osaa sen ulkoa. Olemme ”pallonhallinta-apostoleita”, ”tikitaka-fiilistelijöitä” ja ”Pep Guardiolan fanipoikia”. Ainakin omasta puolestani voin nyt ojentaa tätä mielikuvaa; minulle on se ja sama miten joukkue pelaa, kunhan sen toiminta on loogista ja todennäköisyyksiä kunnioittavaa.

Koko keskustelu itsessään on itse asiassa absurdi, sillä pallonhallinta ei ole pelitapa. Pallonhallinta on yksi väline, jota pelitavan sisällä käytetään.

Välineenä pallonhallinta on monitoimityökalu. Sitä voidaan käyttää puolustamiseen, pitämällä palloa pitkiä ajanjaksoja riskittömästi oman joukkueen hallussa. Se, käyttääkö oman maalin suojelun pääasiallisena työkaluna pallonpitoa poissa vastustajalta, vai esimerkiksi ilman palloa tapahtuvaa puolustamista esimerkiksi matalassa blokissa, on joukkueen pelitavallinen valinta. Pallonhallinnan valinnasta ei saa sympatia- tai muitakaan lisäpisteitä allekirjoittaneelta, tuskin keneltäkään muultakaan.

Puolph

ISTV:n kuvaa, KuPS-HJK 18.6. KuPS on aloittanut toisen jakson erinomaisesti, ja on saanut pelin painopisteen HJK:n kolmannekselle jo muutamaksi minuutiksi. HJK vastaa tähän pyrkimällä käynnistämään pallonhallintavaiheen, vaikka KuPS prässää maalipotkua korkealta. Looginen toiminta: KuPS ottaa topparit pois kahdella hyökkääjällä –> HJK pudottaa keskikentältä yhden pelaajan tekemään 3v2-ylivoiman –> Obilor vapaana –> kuljeta tyhjä tila pois, pysähdy, kierrätä, ja prässi on purettu.

Puolph2

ISTV:n kuvaa. Reilut kaksi minuuttia myöhemmin, KuPS saa ensimmäisen kerran pallon haltuunsa edellisen kuvan jälkeen. HJK pyöritti kaksi minuuttia palloa hyvin riskittömästi, käytti sitä 5-6 kertaa omalla maalivahdillaan, haastoi ainoastaan kulmalipun tuntumassa ja nappasi sieltä lähteneen kuopiolaispurun hyvän kenttätasapainonsa ansiosta.

Vaikkei pallon kanssa puolustaminen ole pääasiallisena tapana estää maaleja parempi tai huonompi kuin matala blokki, on se työkalu jonka monipuolisesti hyvin puolustavan joukkueen tulee osata. Pelkästään ilman palloa puolustaminen on henkisesti ja fyysisesti raskasta. Lisäksi hallitsemalla palloa ennen varsinaisen (pallottoman) puolustusvaiheen alkamista, joukkue saa kenttätasapainonsa parempaan kuntoon. Kun pelaajat ovat oikeilla paikoilla jo valmiiksi, on helpompi lähteä vastaprässeihin, puolustaa vastustajan vastahyökkäykset ja lähteä omiin vastaaviin. Toisaalta samat sanat pätevät myös muihin tapoihin puolustaa, kuten korkeaan prässiin ja matalaan blokkiin, joiden tulisi myös löytyä joukkueen mahdollisten työkalujen valikoimasta.

 

Hyökkäyssuuntaan pallohallinnan itseisarvo on vieläkin vähäisempi. Se antaa toki aikaa jo edellämainitun kenttätasapainon ja joukkueen hyökkäysmuodon hakemiseen, mutta muuten pallonhallintaprosenttien perusteella ei jaeta edes moraalisia voittoja.

Se, mikä usein nimetään pallonhallinnaksi on itse asiassa hyökkäysvaiheesta puhuttaessa pyrkimystä liikuttaa vastustajaa ja manipuloida sen puolustusmuotoa. Tarve tähän syntyy siitä, että jokaikinen aladivari-joukkuekin lähtee puolustuspelissään siitä, että sillä olisi ylivoima strategisesti tärkeillä alueilla. Käytännössä tämä tarkoittaa sitä, että kun puolustuvaihe alkaa kontrolloidusti (=tavalla, jota ollaan harjoiteltu ja josta on sovittu, esim. maalipotku), pyritään siihen että puolustuksen keskustassa olisi ylivoima vastustajan hyökkääjää tai hyökkääjiä vastaan. Kaksi topparia vastaan yksi hyökkääjä, mahdollisesti kolmen topparin linja kärkiparia vastaan, tai tiivistävä neljän linja 4-3-3-muodostelman ylintä kolmikkoa vastaan. Joukkueet pyrkivät siis täysin loogisesti asettumaan kentälle niin, että niille sopii varsin mainiosti se, että vastustaja pyrkii samantien murtautumaan. Ne toimivat loogisesti ja todennäköisyyksiä kunnioittaen: kun syötön pituus kasvaa sen todennäköisyys mennä perille pienenee, ja lisäksi mikäli se menee perille, on puolustavalla joukkueella vielä alueellinen ylivoima syötön vastaanottajaa vastaan. Tätä todennäköisyyttä hyökkäävän joukkueen on lähdettävä muokkaamaan suotuisammaksi itselleen, mikäli se meinaa voittaa otteluita säännöllisesti. Jos vastustaja jättäisi puolustuslinjaan esimerkiksi 3v3- tai peräti 2v3-tilanteen, olisi hyökkäävän joukkueen kannalta ainoa looginen ratkaisu tunnistaa tilanne, ja toimittaa pallo samantien tälle alueelle mahdollisimman usein.

Edellinen on yksinkertaistus ja esimerkki ainoastaan yhdestä pelitilanteesta, mutta sen lainalaisuudet ovat hyökkäyspelaamisen lainalaisuuksia ylipäätään. Haluat pelata keskikentän keskustasta, pelinrakentajasi kautta? Hyvä, se on todennäköisesti juuri se alue, jolta vastustaja ei halua sinun peliä edistäviä syöttöjä jakelevan, joten ole hyvä ja manipuloi siihen tilaa. Sinulla on laitapelaaja, joka on erinomainen 1v1-tilanteissa, ja haluat luoda niitä hänelle mahdollisimman paljon? Loistavaa, jokaisella vastustajalla tosin on suunnitelma sen varalle, miten 1v1-tilanteiden syntyminen ehkäistään, joten sinun pitää houkutella heitä asetelmaan, josta tuon suunnitelman toteuttaminen ei enää onnistu.

Alivoima

ISTV:n kuvaa. Kuvan vasemmassa alalaidassa, eli kentän oikeassa laidassa, on vielä yksi HJK:n pelaaja. Hänet mukaanlukien tilanne on 4v4 – ei hyvä tilanne lähteä rakentamaan peliä tältä alueelta. HJK-kassari Markus Uusitalo tietää tämän, vielä voi kuitenkin maksimoida tilan muualla: syöttö 16-kaarella kylkipeliasennossa olevalle Sebastian Dahlströmille, joka palauttaa pallon Uusitalolle.

InOut

ISTV:n kuvaa. Kuvassa näkyvien vastustajan pelaajien osalta voitettu muutama metri houkuttelemalla heitä vastakkaiseen suuntaan kuin se, johon pallo pian pelataan. Voi vaikuttaa pieneltä asialta, mutta jos KuPS voittaa esimerkiksi ykköspallon, on kakkospalloa hakevilla neljällä ylimmällä pelaajalla vähän huonompi todennäköisyys voittaa se.

Todennäköisyyksien manipulointi oman joukkueen hyväksi on myös tapa auttaa oman joukkueen pelaajia piilottamaan heikkoutensa. Mitä lähempänä on syöttövaihtoehtoja, ja mitä useampia näitä vaihtoehtoja on, sitä suurempi on pallollisen pelaajan todennäköisyys onnistua pallollisissa valinnoissaan. Jos joukkueessa ei ole esimerkiksi täysin poikkeuksellisella prosentilla vastustajia ohittavia pelaajia tai ilmassa yli 60 prosenttia kaksinkamppailuista voittavaa pelaajaa, kannattaa heille tuottaa mieluummin ylivoima- tai tasavoima-tilanteita, kuin pitkiä syöttöjä jotka johtavat 1v3-tilanteeseen.

Tämä jälkimmäinen on ajatus, jota suomalaisessa jalkapallossa on ainakin ollut vaikea ostaa. On nähty pikemminkin niin, ettei jonkin joukkueen pelaajamateriaalin taso riitä tällaiseen lyhyihin syöttöihin ja pitkiin hyökkäämiseen perustuvaan pelaamiseen. Luulisi, että mitä vähemmän sattumaa, pelin aaltoilua, 1v1-pelaamista, kamppailua, hyökkäämistä alivoimaisena ja pitkiä syöttöjä pelissä on, sitä paremmin taitotasoltaan heikompi joukkue pärjäisi.

Michael Lewisin kirjassa Blind Side – Evolution of a Game on mielenkiintoinen samaa kysymystä sivuava tarina, vaikka amerikkalalainen jalkapallo eroaakin eurooppalaisesta kaimastaan suht runsaasti. 60-90-luvuilla jenkkifutiksessa vaikuttanut valmentaja Bill Walsh teki valmentajauransa alussa merkitsevän havainnon: kun heittopelin syötön pituus ylitti tietyn jaardimäärän, syötön onnistumisen todennäköisyys laski radikaalisti. Walsh perustikin yliopistojoukkueensa hyökkäyspelin tämän jaardimäärän alle jääviin syöttöihin. Seurauksena Walshin pelinrakentaja Virgil Carter, jolla ei yleisen käsityksen mukaan ollut ”hyvää kättä”, oli sarjan paras pelinrakentaja onnistuneiden syöttöjen prosentin perusteella. Walshin hyökkäyspelille, joka sai nimen West Coast Offence, naureskeltiin yleisesti. Olihan jenkkifutiksen hyökkäyspeli aina perustunut juoksupelien puskemiselle ja ajoittaisiin pitkiin näyttäviin syöttöpeleihin. Walsh siirtyi myöhemmin NFL:ään, jossa hänen alaisuudessaan pelanneesta Joe Montanasta leivottiin yleisen käsityksen mukaan kaikkien aikojen paras pelinrakentaja. Walshin pelinrakentajat johtivat aina useimpia NFL:n pelinrakentajien tilastoja. Kun Montana loukkaantui, hänen varamiehensä pelasi – ja johti tilastoja. Kun varamies loukkaantui, varamiehen varamies, draftin viimeisillä kierroksilla jostain noukittu nobody pelasi – ja johti tilastoja. Oliko Walshilla käytössään poikkeuksellisen lahjakas pelaajamateriaali, vai osasiko hän organisoida hyökkäyspelinsä niin hyvin, että edellytykset onnistua olivat olemassa myös heikkouksia omaavalle pelinrakentajalle?

Jälleen kerran pallopelien loputtoman monimutkaisuuden vuoksi viestiä on rajusti yksinkertaistettu. Kysymys on tietenkin paljon muustakin kuin puhtaasta matematiikasta, kuinka monta pelaajaa on milläkin alueella, tai syöttöjen pituuksien mittaamisesta. On esimerkiksi loogista, että kun pelaaja kuljettaa palloa kentällä pystysuunnassa, liikkuvat puolustajat pallon alapuolelta kohti palloa tiivistäen. Kaikkein helpoin puolustettava on pystysuorasta kuljetuksesta lähtevä pystysuora syöttö, koska loogisesti puolustaja liikkuu juuri tähän suuntaan koko ajan, ja näkee sekä pallon että vastustajan. Siksi pyrkimys edetä lähemmäksi vastustajan maalia samaa kaistaa pitkin nostaa puolustavan joukkueen todennäköisyyksiä onnistua pysäyttämään hyökkäys ja estämään maali.

Puskeminen

ISTV:n kuvaa. Laitakaistalta laitakaistalle, pystysuuntainen syöttö. Helppo puolustaa, vaikea saada omalle pelaajalla rintamasuunta kohti vastustajan maalia. Huonojen todennäköisyyksien syöttö.

 

Vaikka olen yhden totuuden – logiikan ja todennäköisyyksien mies – en pyydä tässä, että kaikki pelaisivat samalla tavalla. Toivon, että yhä useampi peliteko kentällä olisi johdettavissa jostain loogisesta, realistisesta ja järkevästä ajatusketjusta tai ennakoinnista siitä, mihin kyseinen peliteko johtaa. Toivon, etten näkisi esimerkiksi laitapakki-laitalinkki -syöttöjä samaa kaistaa pitkin siinä uskossa, että se johtaa mahdollisuuteen luoda maalipaikka. Tai keskitystä sivurajan päältä seisovasta tilanteesta 1v4-tilanteeseen siinä uskossa, että se johtaa maaliin. Tai pitkää palloa 1v3-tilanteeseen siinä uskossa, että sillä saadaan painopiste vastustajan kenttäpuoliskolle.

Koska ne vaan eivät ole asioita, joita toistuvasti tekemällä annat itsellesi mahdollisuuden voittaa pitkässä juoksussa jalkapallo-otteluita.

Kategoria(t): Ei kategoriaa

Ilman tunnettakin voi voittaa

Puhtaasti viihteenä kuuntelemassani Football Rambe –podcastissa oli kuvaava keskustelu tunteen merkityksestä pallopeleissä pari viikkoa sitten. Neljästä britti-miehestä koostuva ”asiantuntijaraati” ennakoi Valioliigan viimeisten kierrosten pelejä, ja pohti jonkin ottelun kohdalla sitä, kuinka toinen joukkue voittaa varmasti, kun toisella ei ole enää taistelua ja intohimoa jäljellä kun sarjasijoitus on jo aikalailla varma. Tähän yksi neljästä totesi, että haastatellessaan erästä entistä Valioliiga-pelaajaa tämä oli kategorisesti kieltänyt, että tälläistä ilmiötä olisi olemassakaan. Pelaaja sanoi, ettei ikinä ole istunut pukukopissa tai pelannut ottelussa, jossa joku ei yrittäisi parastaan. Jos näin olisi käynyt, olisi pelaaja puuttunut tähän vahvasti. Kuvaavaa tästä teki se, että tämän kommentin jälkeen nelikko jatkoi seuraavan pelin analysoimista täsmälleen samoilta jalansijoilta. ”Joukkue X voittaa, koska joukkue Y on jo rannalla.”

Suomen jalkapallokulttuuri tähyilee edelleen pitkälti sumuisen saaren suuntaan, ja täälläkin intohimo, taistelutahto ja halu voittaa ovat ratkaisseet valtavan määrän otteluita, ainakin studioiden ja muiden asiantuntijoiden, jopa valmentajien mukaan. Taistelutahdon kaltainen gamechangeri on ainoastaan vastatuuli.

Koska tiedän edustavani sellaista pallopelikeskustelija-tyyppiä, jota syytetään jo valmiiksi siitä, että uskomme kaiken olevan kiinni teknistaktisista nyansseista ja mikro-makro-tason peliasennoista, teen pari asiaa selväksi ennen kuin kerron, miksi tunteen merkitys pallopelikeskusteluissa on täysin vääristynyt.

  1. Kaikki ei ole kiinni teknis-taktisista asioista. Pelaamisessa ja varsinkin valmentamisessa on vähintään sata muutakin asiaa. Ainoa, jota voimme ulkopuolelta jotenkin arvioida, on peli ja pelaaminen. Emme voi mitata tunnetta, ja mielestäni jostain ruumiinkielestä tai liukutaklauksista tehtyjen analyysien kanssa pitäisi olla paljon varovaisempi.
  2. Lasten ja nuorten urheilussa tunnetta tuleekin korostaa. Peliin heittäytyminen on yksi suomalaisten junioreiden suuria heikkouksia, joten ennen tunteiden hallinnan opettelua on opeteltava heittäytymään.
  3. Kun tässä kirjoituksessa viittaan ”tunteisiin”, tarkoitan urheilumediassa korostuvia tunteita, kuten sitä mystistä halua voittaa, taistelutahtoa ja ”tsemppaamista”. Esimerkiksi rauhallisuus ja itsevarmuus ovat tunteita myös, joten siinä mielessä otsikko ei ihan pidä paikkaansa.
  4. On myös selvää, että pelatakseen parhaalla tasollaan on päästävä flow-tilaan, joka tarkoittaa osittain antautumista tunteiden vietäväksi ja tietoisen ajattelun vähentämistä.

Rugby

”Fighting spirit” kuvina.

Nykykäsitys pallopeleissä lähtee siitä, että voittaakseen joukkueen on lietsottava itsensä johonkin transsinkaltaiseen tilaan. Pukukopissa pitää soittaa mahdollisimman kovatempoista ja aggressiivista musiikkia, otteluun valmis pelaaja on tuima kuin perkele, läiskii itseään ilmeettömänä eikä ainakaan hymyile kahta tuntia lähempänä ottelua. Ennen peliä pitää vielä huutaa ringissä ja juniorikenttien laidalla huudon voimakkuudesta tehdään jo pitkälle-meneviä päätelmiä siitä, kuinka tänään tullaan pärjäämään. Studioissa analysoidaan sitten kuinka keskittyneen oloisia pelaajat olivat alkulämmössä tai kuinka vapautunut päävalmentaja oli ottelua edeltäneessä haastattelussa. Jos ei ensimmäisessä taklaustilanteessa lennä verta ja luunpalasia, on voitto jo melkein menetetty. Tunnetta mitataan kuin lämpömittarilla, mitä enemmän sen parempi. Mikäli tietty lukema ei täyty, ollaan pulassa. Esimerkiksi viimeisimmässä Urheilusanomat-lehden numerossa Vesa Rantanen toteaa, että Suomen jääkiekkomaajoukkue jäi ”pelitunteessa” (jolla oletan tarkoitettavan juuri näitä urheilumedian perus-taistelutahtoja) vajaaksi.

Tässä ei sinänsä ole mitään vikaa, näinkin voi pelejä ja mestaruuksia voittaa. Vika on siinä, että tämä tapa nähdään ainoana mahdollisena tapana voittaa. Gary Mackin erinomaisessa Mind Gym –kirjassa käsitellään urheilun henkistä puolta yksilön kannalta. Kaikkien ei esimerkiksi kannata kiihdyttää itseään kuuntelemalla kovatempoista musiikkia ja psyykkaamalla itseään raivoon, vaan osalle toimii paremmin elimistön rauhoittaminen ja esim. sykkeen laskeminen ennen peliä. Itse esimerkiksi kuulun ihan selkeästi jälkimmäiseen kategoriaan, ja on vaikea kuvitella että kaikkien joukkueurheilua harrastavien erilaisten persoonien joukossa olisin ainoa.

Jos on mahdollista voittaa ottelu taistelemalla, haluamalla voittaa jokainen kaksinkamppailu ja kakkospallo enemmän kuin vastustaja, ja yrittämällä yksinkertaisesti enemmän, niin yhtä lailla on mahdollista voittaa ottelu kylmänviileästi ilman tunteiden pienintäkään läikähdystä. On mahdollista luoda ottelusuunnitelma, jota noudattamalla olo on jatkuvasti rauhallisen itsevarma. Pallopeleissä on kuitenkin kontakti- ja fysiikkaelementtien lisäksi myös erittäin vahva strategiaelementti. Ei kai shakki-pelissäkään parasta tulosta saavuteta tuli silmissä leimuten?

Voitto on myös mahdollista saavuttaa heikentämällä vastustajaa tai iskemällä jo olemassaoleviin heikkouksiin. Näistä yksi voi olla tunnekontrolli, jolloin itse rauhallisena pysyen on mahdollista provosoida vastustajaa menettämään kykynsä hallita tunteita. Tämä ei tarkoita pelkästään kentältäpoistoihin johtavia jälkipelejä tai väkivaltaisia taklauksia, vaan esimerkiksi kärsivällisyyden loppumiseen johtavaa pelivälineen liikuttelua, jolloin joku vastustajista kyllästyy, poikkeaa pelisuunnitelmasta ja jättää puolustusmuotoon aukon, jota hyökkäävä joukkue kykenee hyödyntämään. Samoin kannattaa olla tarkkana, ettei sekoita esimerkiksi aggressiivista puolustamista aggression tunteeseen. Aggressiivinen puolustaminen on mahdollista myös ”pää kylmänä”, ja se voi olla yhtä lailla tietoinen päätös ja valinta kuin tunteen ohjaamaan toimintaa. Tämän kappaleen asioista Diego Simeonen Atletico de Madrid on ollut ajoittain ärsyttävän hyvä esimerkki.

Taistelutahdolla ja halulla voittaa on toki oma osuutensa urheilussa, mutta se on esitettyä pienempi ja näkyy ennemmin pitkän aikajänteen tarkastelussa kuin yksittäisen ottelun mittakaavassa. Jos olympiavoittaja sanoo kultamitalin taustalla olleen ”halun olla maailman paras”, se tarkoittaa todennäköisimmin sitä, että hän on uhrannut arjessaan ja harjoittelunsa alttarilla sellaisia asioita, joita kukaan muu ei ole ollut valmis uhraamaan. Se ei tarkoita sitä, että hän olisi kyseisenä päivän toivonut kovempaa kuin kukaan muu, että moukari lentää pitkälle. Samalla tavalla esimerkiksi motivointi (tai innostuminen, kuten Rantanen sitä kutsuu) ei ole kiinni valmentajan kyvystä pitää elokuvamainen paasauspuhe 15 minuuttia ennen ottelun alkua, vaan motivaatio syntyy pitkän ajan kuluessa ryhmään kuulumisesta, sosialisoitumisesta, ryhmädynamiikasta ja yhteisistä tavoitteista ja niiden eteen työskentelystä. Toki kovia motivaatiopuhujia on, mutta sitä temppua on hankala tehdä vaikkapa 38 kertaa kaudessa.

Halu voittaa taas syntyy poikkeustilanteissa, joissa pelissä on esimerkiksi sarjapaikka ja vastustajalla ei panosta. Kyse ei kuitenkaan ole siitä, että toiselta puuttuisi halua tai yritystä. Joskus on mahdollista ylittää omat fyysiset rajansa. Joskus urheilijalle, kuten kaikille muillekin ihmisille, osuu päiviä jolloin kroppa ei lähde käyntiin, väsyttää tavallista enemmän ja mieli harhailee tai muuta vastaavaa. Jos yhdessä ottelussa on poikkeuksellisen suuri palkinto vain toisella, voi se saada tämän joukkueen tekemään asioita, joihin toinen ei ole valmis. Kuten vaikka sietämään enemmän kipua, tai menemään täysillä tilanteeseen jossa on suuri riski törmätä pää edellä maalitolppaan. Tämänkään seikan selittävä osuus ottelun lopputuloksesta ei aina ole välttämättä kovin suuri. Esimerkiksi kaksinkamppailuvoittoja mittavia tilastoja ei kannata lukea ”kumpi taistelee enemmän” -silmälasit nenällään. Jos toinen joukkue voittaa enemmän esimerkiksi irtopalloja, onko kyse siitä, että tämä joukkue haluaa enemmän, vai siitä että heidän ottelusuunnitelmansa valmistautuu irtopalloihin tällä alueella luomalla sinne ylivoiman? Lisäksi tällainen motivaatioetu on mahdollista tarinallistaa myös täysin toisinpäin: ”vapautuneesti ilman paineita pelannut joukkue Y onnistui voittamaan sarjapaikastaan pelaavan joukkue X:n, joka puristi mailaa.”

En ole kieltämässä tunteen merkitystä ammattilaisurheilussa, vaikka kun joku kulttuurintappaja joskus opettaa robotit pelaamaan jalkapalloa, niiden menestyminen ei jää kiinni siitä etteivät ne liukutaklaa räkä lentäen. Tunteen merkitys on esitettyä pienempi, ja siitä pitäisi keskustella nykyistä monipuolisemmin. ”Halu voittaa” on vähintään 95 prosentissa tapauksista vain todella laiskaa analyysia. Millään ”taisteluilmeellä” ei pitäisi olla mitään itseisarvoa. Itseisarvoa on pallopeleissä vain yhdellä asialla: teetkö kussakin pelitilanteessa oikeita valintoja. Puolustatko oikeaa aluetta, priorisoitko oikean syöttönlijan peittämisen, prässäätkö oikea-aikaisesti ja taklaatko (tai pyritkö riistoon) kun taklaamiseen on mahdollisuus. Jos olet puolustanut aggressiivisesti, hyökkäätkö samalla aggressiivisuudella samantien eteenpäin, vai osaatko valita tilanteen kannalta oikean ratkaisun? Millään kiekoneteenheittäytymisellä ei pitäisi kerätä mitään lisäpisteitä, ellei se ole tilanteen kannalta ehdottomasti ja välttämättömästi oikea ratkaisu. Asia erikseen on tietenkin se, mitä kannattajat arvostavat.

Odotan innolla, kuka uskaltaa ensimmäisenä tehdä studiossa analyysin, joka on pätevämpi kuin ”joukkue X vaan halusi voittoa tänään enemmän”: ”Joukkue Y voitti, koska sillä oli vähemmän taistelutahtoa. Joukkue X väsytti itsensä ajautumalla turhiin kamppailuihin, jahtaamalla palloja jota eivät voineet saada, tekemällä epätoivoisia liukutaklauksia ja hankkimalla itselleen turhia varoituksia.”

 

 

 

Kategoria(t): Ei kategoriaa | 2 kommenttia

Miksi maalivahdille syötetään?

Kymmenisen vuotta sitten vastaus otsikon kysymykseen oli helppo: koska et itse pystynyt syöttämään mihinkään muualle, syötit veskarille jotta hän voi lakaista pallon kohti horisonttia. Ainakin omille ”tosissaan-pelaamisen-ajoille” ajoittuu vielä valmentajia, jotka kategorisesti kielsivät maalivahtia avaamasta lyhyellä, jos pallo pelattiin hänelle, koska syötön vastaanottaja oli useimmiten kovan prässin alla.

Näkemys on nykyään hieman erilainen, toki maalivahdista riippuen. Muutoksen takana on kaksi asiaa; ymmärrys siitä, kuinka olennainen osa maalivahdin osallistuminen peliin on omaa pelitapaa, ja oivallus siitä, kuinka kova prässi kannattaa joskus houkutella esiin, jotta muualle syntyy tilaa. Silti nykyään kuulee monen ammattikseen jalkapalloa analysoivan ihmettelvän, miksi maalivahdille pelataan ollenkaan, jos itsekin pystyy syöttämään palloa eteenpäin? Englantilaisten pundittien tuntui varsinkin olevan ajoittain hyvinkin hankalaa ymmärtää, miksi Manchester City halusi välttämättä avata maalipotkun lyhyellä, vaikka se monesti alkukaudesta johtikin yhden tai kahden lyhyen syötön jälkeen maalivahdin pidempään avaukseen.

RoPS-VPS –ottelussa nähtiin erinomainen esimerkki siitä, kuinka pallon käyttämistä maalivahdilla voi käyttää korkean prässin houkutteluun, ja esimerkiksi tilantekemiseen vastustajan linjan takana. Avaan asiaa kuusiruutuisella sarjakuvalla. Kuvat ovat kuvankaappauksia ISTV:n lähetyksestä.

RoPSVPS1

  1. VPS on pitänyt palloa käytännöstä ajasta 7:30 asti, pari kertaa se on menettänyt pallon, mutta riistänyt sen välittömästi takaisin. RoPS on valunut puolustamaan syvällä suht tiiviinä.RoPSVPS2
  2. Uhkaa selustaan ei ole, joten RoPS:n lähin palloton pelaaja tekee sinäänsä ihan oikean ratkaisun (tai saa ohjeen takaa) lähteä antamaan painetta Vepsun kolmen linjan oikeanpuolimmaisena erinomaisen pelin pelanneelle Aatu Laatikaiselle.RoPSVPS3
  3. Laatikainen pelaa pallon alas Marko Meeritsille. RoPS nostaa perässä, ja saakin otettua vieraiden kolmen linjan kontrolliin. Juho Lähde lukee tilanteen oikein, ja tekee tukiliikkeen vastaan. Liike ja syöttö siihen suojatulle puolelle ovat pelkästään siksi, jotta pallonhallinnasta ei tarvitsisi luopua. Lähteellä ei ole mitään saumaa jatkaa peliä tästä eteenpäin.RoPSVPS4
  4. Lähde pelaa pallon Timi Lahden kautta Laatikaiselle. RoPS jatkaa ”muodikkaasti” eteenpäin puolustamista, vaikka prässi on oikeastaan jo purettu. Huomatkaa Vepsun pelaajat, jotka tarjoavat Laatikaiselle kaksi diagonaalista syöttövaihtoehtoa eteenpäin, sekä taas tukiliikkeen tekevä Lähde. Prässäävä pelaaja yrittää peittää syötön laitaan ja tulee liian kovalla vauhdilla tilanteeseen, joten Laatikainen ohittaa hänet.
  5. RoPSVPS55. Kun RoPS:n kuuden miehen prässi on ohitettu oikealta, pääsee VPS 5vs.3 -ylivoimahyökkäykseen käytännössä puolesta kentästä.

RoPSVPS66. Tästä pitäisi luoda jotain muuta, kuin blokattu laukaus. Varsinkin kaksi vasemmanpuolimmaista pelaajaa voisivat olla sijoittuneena muuten kuin samalle linjalle.

Kategoria(t): Ei kategoriaa | 2 kommenttia