Puhtaasti viihteenä kuuntelemassani Football Rambe –podcastissa oli kuvaava keskustelu tunteen merkityksestä pallopeleissä pari viikkoa sitten. Neljästä britti-miehestä koostuva ”asiantuntijaraati” ennakoi Valioliigan viimeisten kierrosten pelejä, ja pohti jonkin ottelun kohdalla sitä, kuinka toinen joukkue voittaa varmasti, kun toisella ei ole enää taistelua ja intohimoa jäljellä kun sarjasijoitus on jo aikalailla varma. Tähän yksi neljästä totesi, että haastatellessaan erästä entistä Valioliiga-pelaajaa tämä oli kategorisesti kieltänyt, että tälläistä ilmiötä olisi olemassakaan. Pelaaja sanoi, ettei ikinä ole istunut pukukopissa tai pelannut ottelussa, jossa joku ei yrittäisi parastaan. Jos näin olisi käynyt, olisi pelaaja puuttunut tähän vahvasti. Kuvaavaa tästä teki se, että tämän kommentin jälkeen nelikko jatkoi seuraavan pelin analysoimista täsmälleen samoilta jalansijoilta. ”Joukkue X voittaa, koska joukkue Y on jo rannalla.”
Suomen jalkapallokulttuuri tähyilee edelleen pitkälti sumuisen saaren suuntaan, ja täälläkin intohimo, taistelutahto ja halu voittaa ovat ratkaisseet valtavan määrän otteluita, ainakin studioiden ja muiden asiantuntijoiden, jopa valmentajien mukaan. Taistelutahdon kaltainen gamechangeri on ainoastaan vastatuuli.
Koska tiedän edustavani sellaista pallopelikeskustelija-tyyppiä, jota syytetään jo valmiiksi siitä, että uskomme kaiken olevan kiinni teknistaktisista nyansseista ja mikro-makro-tason peliasennoista, teen pari asiaa selväksi ennen kuin kerron, miksi tunteen merkitys pallopelikeskusteluissa on täysin vääristynyt.
- Kaikki ei ole kiinni teknis-taktisista asioista. Pelaamisessa ja varsinkin valmentamisessa on vähintään sata muutakin asiaa. Ainoa, jota voimme ulkopuolelta jotenkin arvioida, on peli ja pelaaminen. Emme voi mitata tunnetta, ja mielestäni jostain ruumiinkielestä tai liukutaklauksista tehtyjen analyysien kanssa pitäisi olla paljon varovaisempi.
- Lasten ja nuorten urheilussa tunnetta tuleekin korostaa. Peliin heittäytyminen on yksi suomalaisten junioreiden suuria heikkouksia, joten ennen tunteiden hallinnan opettelua on opeteltava heittäytymään.
- Kun tässä kirjoituksessa viittaan ”tunteisiin”, tarkoitan urheilumediassa korostuvia tunteita, kuten sitä mystistä halua voittaa, taistelutahtoa ja ”tsemppaamista”. Esimerkiksi rauhallisuus ja itsevarmuus ovat tunteita myös, joten siinä mielessä otsikko ei ihan pidä paikkaansa.
- On myös selvää, että pelatakseen parhaalla tasollaan on päästävä flow-tilaan, joka tarkoittaa osittain antautumista tunteiden vietäväksi ja tietoisen ajattelun vähentämistä.
”Fighting spirit” kuvina.
Nykykäsitys pallopeleissä lähtee siitä, että voittaakseen joukkueen on lietsottava itsensä johonkin transsinkaltaiseen tilaan. Pukukopissa pitää soittaa mahdollisimman kovatempoista ja aggressiivista musiikkia, otteluun valmis pelaaja on tuima kuin perkele, läiskii itseään ilmeettömänä eikä ainakaan hymyile kahta tuntia lähempänä ottelua. Ennen peliä pitää vielä huutaa ringissä ja juniorikenttien laidalla huudon voimakkuudesta tehdään jo pitkälle-meneviä päätelmiä siitä, kuinka tänään tullaan pärjäämään. Studioissa analysoidaan sitten kuinka keskittyneen oloisia pelaajat olivat alkulämmössä tai kuinka vapautunut päävalmentaja oli ottelua edeltäneessä haastattelussa. Jos ei ensimmäisessä taklaustilanteessa lennä verta ja luunpalasia, on voitto jo melkein menetetty. Tunnetta mitataan kuin lämpömittarilla, mitä enemmän sen parempi. Mikäli tietty lukema ei täyty, ollaan pulassa. Esimerkiksi viimeisimmässä Urheilusanomat-lehden numerossa Vesa Rantanen toteaa, että Suomen jääkiekkomaajoukkue jäi ”pelitunteessa” (jolla oletan tarkoitettavan juuri näitä urheilumedian perus-taistelutahtoja) vajaaksi.
Tässä ei sinänsä ole mitään vikaa, näinkin voi pelejä ja mestaruuksia voittaa. Vika on siinä, että tämä tapa nähdään ainoana mahdollisena tapana voittaa. Gary Mackin erinomaisessa Mind Gym –kirjassa käsitellään urheilun henkistä puolta yksilön kannalta. Kaikkien ei esimerkiksi kannata kiihdyttää itseään kuuntelemalla kovatempoista musiikkia ja psyykkaamalla itseään raivoon, vaan osalle toimii paremmin elimistön rauhoittaminen ja esim. sykkeen laskeminen ennen peliä. Itse esimerkiksi kuulun ihan selkeästi jälkimmäiseen kategoriaan, ja on vaikea kuvitella että kaikkien joukkueurheilua harrastavien erilaisten persoonien joukossa olisin ainoa.
Jos on mahdollista voittaa ottelu taistelemalla, haluamalla voittaa jokainen kaksinkamppailu ja kakkospallo enemmän kuin vastustaja, ja yrittämällä yksinkertaisesti enemmän, niin yhtä lailla on mahdollista voittaa ottelu kylmänviileästi ilman tunteiden pienintäkään läikähdystä. On mahdollista luoda ottelusuunnitelma, jota noudattamalla olo on jatkuvasti rauhallisen itsevarma. Pallopeleissä on kuitenkin kontakti- ja fysiikkaelementtien lisäksi myös erittäin vahva strategiaelementti. Ei kai shakki-pelissäkään parasta tulosta saavuteta tuli silmissä leimuten?
Voitto on myös mahdollista saavuttaa heikentämällä vastustajaa tai iskemällä jo olemassaoleviin heikkouksiin. Näistä yksi voi olla tunnekontrolli, jolloin itse rauhallisena pysyen on mahdollista provosoida vastustajaa menettämään kykynsä hallita tunteita. Tämä ei tarkoita pelkästään kentältäpoistoihin johtavia jälkipelejä tai väkivaltaisia taklauksia, vaan esimerkiksi kärsivällisyyden loppumiseen johtavaa pelivälineen liikuttelua, jolloin joku vastustajista kyllästyy, poikkeaa pelisuunnitelmasta ja jättää puolustusmuotoon aukon, jota hyökkäävä joukkue kykenee hyödyntämään. Samoin kannattaa olla tarkkana, ettei sekoita esimerkiksi aggressiivista puolustamista aggression tunteeseen. Aggressiivinen puolustaminen on mahdollista myös ”pää kylmänä”, ja se voi olla yhtä lailla tietoinen päätös ja valinta kuin tunteen ohjaamaan toimintaa. Tämän kappaleen asioista Diego Simeonen Atletico de Madrid on ollut ajoittain ärsyttävän hyvä esimerkki.
Taistelutahdolla ja halulla voittaa on toki oma osuutensa urheilussa, mutta se on esitettyä pienempi ja näkyy ennemmin pitkän aikajänteen tarkastelussa kuin yksittäisen ottelun mittakaavassa. Jos olympiavoittaja sanoo kultamitalin taustalla olleen ”halun olla maailman paras”, se tarkoittaa todennäköisimmin sitä, että hän on uhrannut arjessaan ja harjoittelunsa alttarilla sellaisia asioita, joita kukaan muu ei ole ollut valmis uhraamaan. Se ei tarkoita sitä, että hän olisi kyseisenä päivän toivonut kovempaa kuin kukaan muu, että moukari lentää pitkälle. Samalla tavalla esimerkiksi motivointi (tai innostuminen, kuten Rantanen sitä kutsuu) ei ole kiinni valmentajan kyvystä pitää elokuvamainen paasauspuhe 15 minuuttia ennen ottelun alkua, vaan motivaatio syntyy pitkän ajan kuluessa ryhmään kuulumisesta, sosialisoitumisesta, ryhmädynamiikasta ja yhteisistä tavoitteista ja niiden eteen työskentelystä. Toki kovia motivaatiopuhujia on, mutta sitä temppua on hankala tehdä vaikkapa 38 kertaa kaudessa.
Halu voittaa taas syntyy poikkeustilanteissa, joissa pelissä on esimerkiksi sarjapaikka ja vastustajalla ei panosta. Kyse ei kuitenkaan ole siitä, että toiselta puuttuisi halua tai yritystä. Joskus on mahdollista ylittää omat fyysiset rajansa. Joskus urheilijalle, kuten kaikille muillekin ihmisille, osuu päiviä jolloin kroppa ei lähde käyntiin, väsyttää tavallista enemmän ja mieli harhailee tai muuta vastaavaa. Jos yhdessä ottelussa on poikkeuksellisen suuri palkinto vain toisella, voi se saada tämän joukkueen tekemään asioita, joihin toinen ei ole valmis. Kuten vaikka sietämään enemmän kipua, tai menemään täysillä tilanteeseen jossa on suuri riski törmätä pää edellä maalitolppaan. Tämänkään seikan selittävä osuus ottelun lopputuloksesta ei aina ole välttämättä kovin suuri. Esimerkiksi kaksinkamppailuvoittoja mittavia tilastoja ei kannata lukea ”kumpi taistelee enemmän” -silmälasit nenällään. Jos toinen joukkue voittaa enemmän esimerkiksi irtopalloja, onko kyse siitä, että tämä joukkue haluaa enemmän, vai siitä että heidän ottelusuunnitelmansa valmistautuu irtopalloihin tällä alueella luomalla sinne ylivoiman? Lisäksi tällainen motivaatioetu on mahdollista tarinallistaa myös täysin toisinpäin: ”vapautuneesti ilman paineita pelannut joukkue Y onnistui voittamaan sarjapaikastaan pelaavan joukkue X:n, joka puristi mailaa.”
En ole kieltämässä tunteen merkitystä ammattilaisurheilussa, vaikka kun joku kulttuurintappaja joskus opettaa robotit pelaamaan jalkapalloa, niiden menestyminen ei jää kiinni siitä etteivät ne liukutaklaa räkä lentäen. Tunteen merkitys on esitettyä pienempi, ja siitä pitäisi keskustella nykyistä monipuolisemmin. ”Halu voittaa” on vähintään 95 prosentissa tapauksista vain todella laiskaa analyysia. Millään ”taisteluilmeellä” ei pitäisi olla mitään itseisarvoa. Itseisarvoa on pallopeleissä vain yhdellä asialla: teetkö kussakin pelitilanteessa oikeita valintoja. Puolustatko oikeaa aluetta, priorisoitko oikean syöttönlijan peittämisen, prässäätkö oikea-aikaisesti ja taklaatko (tai pyritkö riistoon) kun taklaamiseen on mahdollisuus. Jos olet puolustanut aggressiivisesti, hyökkäätkö samalla aggressiivisuudella samantien eteenpäin, vai osaatko valita tilanteen kannalta oikean ratkaisun? Millään kiekoneteenheittäytymisellä ei pitäisi kerätä mitään lisäpisteitä, ellei se ole tilanteen kannalta ehdottomasti ja välttämättömästi oikea ratkaisu. Asia erikseen on tietenkin se, mitä kannattajat arvostavat.
Odotan innolla, kuka uskaltaa ensimmäisenä tehdä studiossa analyysin, joka on pätevämpi kuin ”joukkue X vaan halusi voittoa tänään enemmän”: ”Joukkue Y voitti, koska sillä oli vähemmän taistelutahtoa. Joukkue X väsytti itsensä ajautumalla turhiin kamppailuihin, jahtaamalla palloja jota eivät voineet saada, tekemällä epätoivoisia liukutaklauksia ja hankkimalla itselleen turhia varoituksia.”
TAKAVASARA 
Mahtava kirjoitus.
Kiitos!