Ylianalysoidaanko urheilujournalismissa?

Eräs erittäin meritoitunut urheilutoimittaja kirjoitti eilen Facebookissa siitä, kuinka ”urheilujournalismissa aletaan lähestyä pistettä, missä asioita ylianalysoidaan”. Tekstin kirjoittaja epäilee, ettei esimerkiksi viivelähtöjen laskeminen tai positiivisen peliasennon mainitseminen kiinnosta urheilun kuluttajaa suuressa kuvassa. Edelleen kirjoittaja on sitä mieltä, että tällaisessa journalismissa ”unohtuu pihvi”, joka urheilussa on rajojen rikkomista, voittoja ja tappioita, suurta näytelmää ja suuria tunteita. En kirjoita tähän tekstin kirjoittajan nimeä, tai argumentoi suoraan yksittäisiä tekstin kappaleita vastaan sinänsä, koska en halua että teksti tulkitaan millään lailla hyökkäyksenä yhtä henkilöä tai yhtä tekstiä vastaan. Kyse on Suomessa paljon isommasta asiasta, joka on painanut ainakin omaa mieltäni jo pitkään. Kopioin tekstin sellaiseen tämän postauksen loppuun, jotta jokainen voi tarkastaa etten pistä sanoja kenenkään suuhun tai väritä sisältöä, jotta oma pointtini vahvistuisi.

Minulla on kolme pointtia siitä, mitä kutsutaan ylianalysoinniksi. Ensimmäiseksi, mikä on median tehtävä? Varsinkin lajiin erikoistuneen toimittajan lehdessä, tai asiantuntijan studiossa tai lähetyksessä? Mielestäni se on vastata kysymyksiin, joita ihmisille lajista, peleistä ja joukkueista herää. Jos esimerkiksi vastaa kysymykseen ”Miksi Leo Messi on niin hyvä jalkapalloilija?”: ”Koska hänellä on niin hyvä vasen jalka”, ei ole vastannut kysymykseen kovin hyvin. Totta kai viestiä pitää kohdentaa jonkin verran kohdeyleisölle, jos tehtävänä on selvittää miten Messistä saadaan paras irti Argentiinan A-maajoukkuepelaajille tai suomalaiselle tv-yleisölle, kannattaa vastaus ehkä muotoilla hieman eri tavoin. Mutta kai tavoitteena on silti oltava, että asiantuntija on paras mahdollinen henkilö antamaan parhaan mahdollisen vastauksen?

Toiseksi, kehitys voidaan kuvata monimutkaistumiseksi. Esimerkiksi persoonana kasvamiseksi persoonan on monimutkaistuttava, siihen on tultava lisää ulottuvuuksia. Sama pätee urheilulajeihin. Kun urheilulaji kehittyy, siitä tulee monimutkaisempi. Taktiikat kehittyvät koko ajan, tilastot tuovat esiin sekä kokonaan uutta tietoa että virheitä ihmisen ajattelussa, ja monessa urheilulajeissa välineiden ja teknologian kehittyminen monimutkaistaa lajia. Lisäksi urheilijat ovat parempia kaikin mahdollisin tavoin, ja pystyvät toteuttamaan monimutkaisempia asioita. Tällöin myös urheilua kuvaavan journalismin on kehityttävä, muuten se etääntyy kuvaamastaan lajista ja kertoo jostain rinnakkaistodellisuudesta. Koen siis erikoiseksi, että analyysin monimutkaistuessa alettaisiin lähestyä jotain ylianalysoinnin pistettä. Urheilijournalismin on pakko monimutkaistua, analyysin pakko syventyä, koska vanhat vastaukset eivät vastaa enää uusiin kysymyksiin.

Viimeiseksi, minkä alan asiantuntijoita urheilutoimittajat ja studioasiantuntijat ovat? Psykologian? Sosiologian? Vai urheilun? Miksi journalismia syytetään ylianalysoinnista pelin suhteen, sen asian, jonka sisältöosaamisen perusteella journalistit ovat työnsä tai studiokutsunsa saaneet. Miksei se ole ylianalysointia, kun maallikko yrittää selittää psykologia-nimisellä tieteellä, kuinka toinen joukkue oli vain yksinkertaisesti niin näytönhaluinen hävittyään edellisen ottelun, ja voitti siksi tämän pelin? Tai kun sama maallikko saduttaa, että joukkue hävisi koska sen itseluottamus on vielä maissa edelliskerroksen tappion takia, joka näkyy selvästi pelaajien kehonkielessä ja yritteliäisyydessä. Miksei se ole ylianalysointia, kun sanotaan etteivät pelaajat pelaa managerilleen, ja siksi häviävät? Yksi suurimmista opetuksista jonka sain ajoiltani Veikkausliiga-joukkueen mukana urheilujournalismin suhteen, oli se kuinka kaukana median arvaukset siitä, mitä joukkueen sisällä tapahtuu ovat yleensä todellisuudesta.

Ymmärrän tavallaan, mistä tämä purkaus tulee. Mutta syyllinen on väärä, se ei ole ne, jotka vastaavat kysymyksiin uudella tavalla. Syyllisiä ovat kaikki ne, jotka esimerkiksi jalkapallon suhteen ovat viimeiset kymmenen vuotta vastanneet kaikkiin kysymyksiin ”pitää liikuttaa palloa nopeammin ja toimittaa sitä linjan taakse”. Toinen syyllinen on taas jalkapallon puolella se, ettei Suomesta ole löytynyt Jurgen Kloppia tai Gary Nevillea, jotka Saksassa ja Isossa-Britanniassa ovat omilla persoonillaan ja pedagogisella kyvyllään selittää monimutkaisia pelillisiä ilmiöitä selkokielellä suurelle yleisölle tehneet syväluotaavasta analyysista prime-time aikana televisiossa täysin luonnollista toimintaa. Eipä meillä myöskään ole esimerkiksi Monday Night Football –tyyppistä konseptia, jolla tavoittaisi kaikki jonkin tietyn lajin seuraajat yhtä hyvin ja jossa puitteet olisivat yhtä hienot.

Jos urheilujournalismi ei kehity ja ota Suomessa kiinni aikaa, joka on hukattu tehden pintapuolista tulosjournalismia, on sen kohtalona todennäköisesti hävitä roboteille (Lari Vesanderin ansiokas juttu aiheesta: http://jalkapallolehti.fi/mihin-robotti-ei-pysty/). Ylianalysointiin se ei kuitenkaan kaadu.

 

 

Alkuperäinen teksti:

Urheilujournalismi alkaa lähestyä pistettä, missä asioita ylianalysoidaan. Syyllistyn itsekin siihen. Valistuneet toimittajat tekevät juttuja pomoilleen, kollegoilleen, urheilijoille ja valmentajille, harvemmin suurelle yleisölle. Ei, en kritisoi osaamista ja perehtymistä, enemmänkin vallitsevaa ja vahvistuvaa suuntausta. Suksen kuviointi, mäkihyppääjän ylämäen asento, viivelähtöjen laskeminen, positiivinen peliasento, kiinnostavatko ne aidosti urheilun kuluttajaa, isossa kuvassa? Rohkenen epäillä. Toki hyvä, että hardcore-fanejakin palvellaan, mutta unohtuuko pihvi? Minulle urheilu on rajojen rikkomista, voittoja ja tappioita, suurta näytelmää, suuria tunteita, Messin vasen jalka, Jordanin donkki, Boltin ja Farahin ylivoimaa. I rest my case.

Advertisement

Diagonaalipallo ja muita lytättyjä totuuksia

Aika tarkalleen kymmenen vuotta sitten, olin osa FC TPS:n FIM Akatemiaa. Minun, tai itse asiassa kenenkään muunkaan on mahdotonta arvioida objektiivisesti, mutta ainakaan kovin kauas totuudesta ei mennä jos sanotaan FIM Akatemian olleen Suomen paras jalkapalloakatemia tuolloin. Silloin tuntui, että meidän ikäluokkiemme lupaavimpien pelaajien eteen tehtiin kaikki mitä keksiä saattaa. Akatemialla oli aamuisin saatavan yksilövalmennuksen lisäksi käytössä oma fyysinen valmentaja, juoksuvalmentaja ja opinto-ohjaaja. Jos jollain oli poikkeuksellisen paljon lihasvammoja, hän piti ruokapäiväkirjaa ja syitä etsittiin huolella. Jos osaamista tarvittiin ulkopuolelta, sitä tuotiin. Esimerkiksi ravintoterapeutti Patrik Borg tuotiin luennoimaan. Nimellistä palkkaa saatiin koko vuoden ajan sen verran, ettei kesällä tarvinnut ihmetellä kesätöitä tekevien ikätoverien rahantilanteen perään. Kehittymistä seurattiin säännöllisesti ja akatemiapelaajien omia palavereja pidettiin tiiviisti. Edelleen, katsoen taaksepäin lisääntyneellä asiantuntemuksella ja ymmärryksellä asiasta, kasvualusta ammattilaisjalkapalloilijaksi sekä hyväksi ihmiseksi ja urheilijaksi oli poikkeuksellisen hyvä.

(Valitettavasti FIM Akatemia yllämainitussa muodossaan kuoli käsittämättömän anteeksiantamattoman paradoksaalisesti seuran rikastumisen seurauksena. Nykytilanteesta en tarkalleen tiedä, mutta ainakin muutaman vuoden meidän ikäluokkamme poistumisen jälkeen tilanne lahjakkaimmille yksilöille oli merkittävästi huonompi kuin meillä.)

Huolimatta akatemian kiistattomasta laadukkuudesta ainakin kansallisin mittarein, tekee nykypäivänä yhden silmiinpistävän huomion. Hyvin pitkälti kaikki osa-alueet, ravinto, venyttely ja voimaharjoittelu, ovat saaneet vuosikymmenessä ihan uudet opit tieteellisen tutkimuksen kehityksen myötä. Ravitsemuksessa pastaa ei enää suositella ennen ja jälkeen jokaisen harjoituksen ja ottelun, vaan vehnän syömistä pitäisi vähentää. Staattinen venyttely on enemmän vammoille altistavaa kuin niitä ennalta ehkäisevää, ja voiman ja kestävyyden harjoittelussa ollaan edetty järkevämpään suuntaan sen sijaan että tehdään koko ajan mahdollisimman isoa, raskasta ja hapokasta.

Urheilullisen elämäntavan ja ”oheisharjoittelun” sisältöjen, jotka ovat yhteydessä ihmisten arkitodellisuuteen ja moneen muuhunkin urheilulajiin ja -muotoon ja sellaisena ovat luonnollisemmin jatkuvan tieteellisen tutkimuksen kohteena, lisäksi myös jalkapallo pelinä on kokenut kymmenessä vuodessa oppien uudistusta.

Katsoin YouTube-pätkän (joudun linkkaamaan sen jalkapallon Seiskan nettisivuilta, koska en löydä alkuperäistä, pahoittelut: http://www.101greatgoals.com/blog/stop-applauding-diagonal-cross-field-passes-opta-dissect-the-steven-gerrard-pass-video/ ), jossa Opta Sportsin (Urheiludatan keräämiseen ja analysointiin erikoistunut yritys) analyytikko purkaa diagonaalisyötön hyödyllisyyttä. Eikä minkä tahansa diagonaalisyötön, vaan pitkän kaaripallon jolla vaihdetaan pelin painopistettä. Eli toisin sanoen sellaisen, joka kaltaiselleni keskikentän pohjapelaajalle oli nuorena sama kuin maali, käy hakemassa pallo toiselta laitapakilta, käänny ja vedä se ristiin toiselle puolelle laitapelaajalle tai nousevalle laitapuolustajalle. Tämä oli listattu käytännössä puolustavan keskikenttäpelaajan ”leipä ja voi” -tehtäviin: riistä palloja ja käännä peliä.

Pari vuotta sitten videolla esiteltävän tutkimuksen tulokset olisivat käytännössä tuhonneet oman pelini. Vaikka yksittäisten tutkimuksen tulosten perusteella vedettävien johtopäätösten kanssa tarvitsee olla varovainen, ja analyytikko itsekin alleviivaa että enemmän ja parempaa analyysia aiheesta tarvitaan vielä. Ainakin olisin joutunut perustamaan pelini jollekin ihan muulle.

Lajia katsovien kiikarien oikeinpäin kääntäminen on kuitenkin johtanut siihen, että viimeisen parin vuoden aikana minulla on ollut jo vahva aavistus, ettei se pitkä alakierteinen ristipallo välttämättä olekaan avain onneen.

Katsotaan hetken puhtaasti numeroita: useita ristipalloja yrittävistä pelaajista Steven Gerrardilla on paras onnistumisprosentti, 63. Todella kaunistelevalla ja valikoivalla ajattelulla voisin toivoa, että oma onnistumisprosenttini vastaavissa palloissa olisi 50 prosenttia. Onhan se kuitenkin yksi vahvuuksistani pelaajana, monet aamutreenit sitä kehitettiin yhtenä tärkeimpänä keskikenttäpelaajan ominaisuutena.

Viidestä Euroopan huippuliigasta kerätyn aineiston mukaan hieman alle viisi prosenttia ristipalloista johtaa laukaukseen maalia kohti. Maaliin johtaa 0,2 prosenttia syötöistä. Molempiin on laskettu mukaan se, että syötön jälkeen pallonhallinta säilyy joukkueella ja tämä pallonhallinta johtaa siis joko laukaukseen kohti maalia tai maaliin.

Jos jatketaan itseäni imartelevaa ajattelua voisin yrittää keskivertopelissä 10 tällaista syöttöä, ja näistä yrityksistä viisi menisi perille. Hieman alle viisi prosenttia, eli noin joka kahdeskymmenes ristipallo, johtaisi laukaukseen maalia kohti. Menetettyäni pitkällä ristipallo-yritykselläni pallonhallinnan 10 kertaa vastustajalle, pitkä kaaripalloni johtaisi joukkueelleni laukaukseen maalia kohti vihdoin kauden toisessa ottelussa. Viidennessäkymmenenennessä ottelussa,  kokonaisen kauden ristipallojen kiskomisen jälkeen, yksi näistä johtaisi maaliin. Pallonhallinnan menetykseen johtaneita syöttöjä olisi tässä vaiheessa kasassa 250.

Minulla ei ole tällä hetkellä riittävän kattavaa tietoa siitä, mitä Suomen parhaissa akatemioissa tai parasta pelaajakehitystä tekevissä seuroissa tehdään ikäluokan lupaavampien yksilöiden kanssa. Niiden tietojen pohjalta, mitä minulla on, voin kuitenkin arvioida, että ravinto-oppi, sekä voima- ja kestävyysharjoittelu on aika tarkkaan ajan tasalla johtuen tieteellisen tutkimuksen määrästä ja tietyllä tapaa julkisuudesta.

Kysymys, joka tästä pätkästä ja sen herättämistä ajatuksista nousi mieleen on: onko jalkapalloilullinen sisältöosaaminen yhtä tiukasti kiinni uusimmissa päivityksissä?

Puhumme paljon pelaajien kehittämisestä, yksilövalmennuksesta ja pelipaikkakohtaisuudesta. Mutta osaammeko tehdä pelipaikkakohtaisissa harjoituksissa oikeita, nykypäivän roolia vastaavia harjoitteita?

Parhaissa seuroissa todennäköisesti osataan, ja yhtä todennäköisesti jossain keskikenttäpelaajan yksilöllinen aamuharjoitus tarkoittaa edelleen 45 minuuttia yli 50 metristen kaaripallojen laukomista. Näen joka tapauksessa paljon suomalaisia keskikenttäpelaajia, jotka hakevat palloa toisesta laidasta, pallon saadessaan ja käännyttyään katsovat suoraan toiseen laitaan havainnoimatta edes keskellä olevia tiloja. Moni keskikenttäpelaaja pelaa jalkapalloa sivurajalta sivurajalle, ei maalilta maalille. Näen myös suomalaisia laitahyökkääjiä, jotka ovat omalla laidallaan positiivisessa peliasennossa pallo jalassa, ja vaihtavat kaaripallolla puolta toiselle laidalle, jossa pelaaja on parhaimmillaankin vain yhtä hyvässä tilanteessa kuin mitä pallon lähettänyt pelaaja oli.

Pari viikkoa sitten menin tekemään omatoimisen pallotreenin ystäväni kanssa. Huolimatta harjoitteemme hyvistä havainnointia ja päätöksentekoa korostavista puolista, käytännössä harjoitteen organisointi oli kuitenkin sitä mitä FIM Akatemiassa 2004 tehtiin: lepovuorossa ollut syötti sivurajan tuntumasta harjoitteen tekijälle keskelle ja tämä kääntyi ja lähetti diagonaalipallon toisella sivurajalla olevaan pikkumaaliin.

Vanhat tavat kuolevat hitaasti, eivätkä ilman tiedostamista.

Hyvä jalkapallo ja viihdyttävä jalkapallo eivät ole synonyymeja

Kuten monet päivittäin käytettävät asiat, myös kielikuvat kuluvat käytössä. Yksi kuluneimmista on jalkapallossa lähellä omaa maalia puolustamisesta käytettävä ”joukkue X parkkeerasi bussin omalle rangaistusalueelleen”.

Tosi asiassa syvältä puolustettaessa ei virnuilla bussin ikkunoista ja ilkuta vastustajalle että ”mitäs nyt teet”. Se on raastava tapa pelata, mahdolliset virheet tapahtuvat niin lähellä maalia että niiden korjaamiseen on aikaa ja tilaa enää hyvin vähän.

Henkisen ja fyysisen jaksamisen lisäksi syvällä puolustaminen vaatii myös kovaa itsekuria, hyvää kommunikaatiota ja taktista ymmärrystä puolustuspelistä. ”Bussin parkkeeraaminen” terminä halventaa sen vaikeutta. Alasarjoissa harvemmin näkee onnistunutta 90 minuutin syvällä puolustamista, jossain vaiheessa virhe tulee. Olen muutaman kerran nähnyt Suomen Regions Cupissa (Suomen Cup korkeintaan Kolmosessa pelaaville joukkueille) kun tätä yritetään.

Vaarallisinta on syvällä puolustamisen leimaaminen ”antifutikseksi”. Ylipäätään jaottelu oikeaan ja väärään jalkapalloon on ehkä läpinäkyvin tapa paljastaa oma tietämättömyytensä. Esimerkiksi pallonhallinta-jalkapallo on yleisessä mielipiteessä suhteellisen pienessä ajassa heilahtanut ainoasta oikeasta tavasta pelata idealistiseksi hieromiseksi vailla tuloksia.

Syvällä puolustaminen ei ehkä ole viihdyttävää jalkapalloa. Toisaalta Englanti-Italia oli yksi kisojen viihdyttävimmistä otteluista, ja siinä kumpikin puolusti hyvin pitkälti syvältä. Italia, koska se esti sillä tavalla Englannin vaaralliset vastahyökkäykset muutamaa poikkeusta lukuunottamatta, ja Englanti,koska Italia pakotti sen siihen hyökkäämällä hitaasti liikutellen Englantia pysty- ja leveyssuunnassa.

Se voi silti olla hyvää jalkapalloa, lähtemättä määrittelemään ”hyvää” terminä nyt sen enempää.

Pari kautta sitten Veikkausliigassa TPS:lla oli käytössä tällä hetkellä Norjan Adeccoliigassa tuhoa tekevä kaksikko Toni Kolehmainen ja Roope Riski. Suurin osa liigajoukkueista ymmärsi, että kun vastustajalla on sarjan paras syöttelijä ja paras pystyynjuoksija, pitää oma puolustuslinja pitää aika lähellä omaa maalia, ellei aio prässätä todella ylhäältä aggressiivisesti ja erityisvartioida tätä syöttäjää. Eräs joukkue lähti kuitenkin kotikentällään, ehkä oma ylpeys ja halu esiintyä rohkeasti kotiyleisölle mielessä, pelaamaan niin että puolustuslinja oli lähes puolessa kentässä kun Tepsillä oli pallo. Joukkueen paketti oli tiiviinä, etäisyys hyökkääjistä puolustuslinjaan ei ollut mitenkään huono, mutta TPS:n pelinavausvaihetta häirittiin ja vaikeutettiin aika passiivisesti.

Lopputuloksena oli vierasvoitto TPS:lle, kun Kolehmainen kävi hakemassa pallon puolustuslinjan edestä ja heitti pelaajia yksin läpi. Katsoin pelin TV:sta kotona, ja mulle se oli huonoa ja ehkä jopa väärää futista. Toisella joukkueella oli selkeä vahvuus jota toinen ei huomioinut omassa pelisuunnitelmassaan, joten mitään peliä ei koskaan oikein syntynytkään.

Kun oma puolustuslinja on pidettävä lähellä omaa maalia, on keskikentän pudottava alemmas ettei linjan eteen jää tilaa, ja samalla tavalla seuraavan linjan tultava lähemmäksi keskikenttää. Usein ”bussin parkkeeraaminen” ei siis ole valmentajien sikarin savussa tekemä kyyninen päätös pilata peli, vaan vastustajan tarkkailun ja analyysin pohjalta tehtävä looginen taktinen ratkaisu.

Esimerkiksi eilisessä Bosnia-Nigeria -pelissä Bosnialla oli käytössä seuraavat tiedot: 1) Nigerilla on maailmanluokan vastahyökkäyspelaajia, esim. Musa, Emenike ja Moses. 2) Nigerian keskikentän kolmikko ei toimi, pelejä hallitessa, kuten viisi päivää aiemmin Irania vastaan, heillä ei ole mitään ajatusta siitä miten maalipaikka voitaisiin luoda.

Tästä huolimatta Bosnia valitsi pelata rohkeasti ja nostaa puolustuslinjaa kauas omasta maalista. Viihdyttävää, ihailtavaa, rohkeaa? Mahdollisesti. Ulkona kisoista? Saletisti.

Näkökulma, jota aika arvoin tuodaan esiin syvällä puolustamisen kohdalla on se, miten sitä vastaan tulisi hyökätä. Lukemissani MM-kisaennakoissa, sekä suomalaisissa että kansainvälisissä, melkein kaikkien ennalta keskivertoa parempina pidettyjen joukkueiden kohdalla luki heikkouksissa: ”vaikeuksia murtaa syvällä puolustavia joukkueita”. Kenellä ei ole, ja miten sen käytännössä tehdään?

Usein studioasiantuntijat tyytyvät vain symppaamaan syvällä puolustavan joukkueen vastustajaa, ikään kuin me kaikki olisimme sen joukkueen puolesta pahoillaan, ja koko jalkapalloileva maailma toivoisi yhdessä hyökkäävän joukkueen kanssa että peli saataisiin nyt pelastettua jotenkin ”hyväksi”.

Toinen vaihtoehto on se, että taktiikkapöydällä liikutellaan palluroita ja näytetään kuinka vastustaja puolustaa tiiviisti neljän linjalla keskellä, ja laitoihin jää tällöin tilaa. Laitapakkien nousut ovat avain bussin murtamiseen.

Mutta kun eivät ole. Ehkä 10 vuotta sitten oli poikkeuksellista, jos laitapelaajalle sanottiin ottelupalaverissa että ”sinä seuraat muuten oman pakin nousut”. Nykyään se on oletusarvo, vain vastahyökkäyspotentiaaliltaan huikaisevat pelaajat voivat saada lähes täyden vapautuksen tästä.

Ja nousujen seuraaminenkin on väärä sanavalinta. Se tarkoittaa että laitapelaaja juoksisi puolustajan perässä omaa maalia kohti, tai reagoisi siihen kun tämä lähtee nousemaan. Kun puolustetaan syvällä laitapelaaja, tai vaikka toinen kärki, on jo valmiiksi laidalla pallon alla hyvin syvällä, valmiina vastaanottamaan nousevan pakin.

Jos laitapakin nousu on avain syvällä puolustavan joukkueen murtamiseksi, se on todennäköisemmin palloton juoksu taustalta rangaistusalueelle, kun vastustaja on ensin pakotettu vetäytymään oman 5 metrin alueen sisään ja on pumppaamassa ylös kun palloa pelataan poispäin sen maalista.

Näitä toivoisin jatkossa bussi-keskustelussa avattavan, sen sijaan että syytetään Irania siitä, ettei se anna Messin pelata puhtaita 1v1-tilanteita tai jätä Aguerolla 25 metriä tilaa selustaan.

 

Varsinais-Suomen All Stars

TPS:n toimitusjohtaja Juha Reini kuvaili ensi kauden TPS-joukkuetta nuoreksi ja varsinaissuomalaiseksi. Sen innoittamana päätin rakennella Varsinais-Suomen joukkueista jonkinlaisen All-Starsin kriteerinä se, että pelaajalla saattaisi olla jotain annettavaa Veikkausliigassa. Arviot perustuvat allekirjoittaneen mielipiteeseen, joiltain pelaajilta olen nähnyt muutaman pelin ja joiltain varmaan toista sataa. Kaikki TPS:n joukkueissa (B, A, Åbo IFK) pelaavat pelaajat on jätetty listalta ulos.

MV: Olli Lehtilä, (-91), SalPa

TPS-kasvatti Lehtilä on maalivahtivalmentaja Jyri Niemisen näköinen maalivahti, melkein kirjaimellisesti. Lyhyehkö, mutta erittäin kimmoisa Lehtilä on erinomainen reaktiotorjuja ja jalalla pelaamisessa jo nyt liigan maalivahtien ylempää keskikastia. Esiintyi luotettavasti 2012, ja olisi sopiva kirittäjä nuoremmille maalivahdeille. Opinnot pitänevät miehen Turussa.

Vasen puolustaja: Kalle Mäkinen (-89), Masku

Luotettava ja kokenut vasenjalkainen puolustaja, josta tietää tasan tarkkaan mitä saa. Jäi ilman jatkosopimusta kauden 2011 jälkeen, mutta nyt tarvetta olisi. Koulutukseltaan toppari, jossa pystynee stunttaamaan nuorempiaan kelvollisella tasolla. Opiskelee Turussa urheilijoille suunnatulla linjalla, joten pelaaminen ja opiskelu yhdistettävissä. Viime kaudella Maskussa 22 ottelua.

Toppari: Rasmus Holma (-92), Masku

Pelasi 2012 huikean kauden Åbo IFK:ssa, ja jatkoi samalla tavalla Maskussa. Kaikki 26 peliä pelannut Holma on tasaisen hyvä toppari, erittäin vahva sekä maassa että ilmassa, pallon kanssa taitava ja älykäs. Ei pelkää vastuuta. Miksei saanut mahdollisuutta kummassakaan liigaseurassa, on kysymysmerkki.

Toppari: Mikael Liespuu (-91), SalPa

Tuttu nimi TPS-henkisille, kasvanut johtajaksi Åbo IFK:ssa ja SalPa:ssa. Muodosti Holman kanssa Kakkosen parhaan toppariparin 2012. Ulottuva, oikea-aikainen ja riittävän kova Liespuu on kehittynyt vastuun alla myös pelinavaajana. Opinnot Turussa.

Oikea puolustaja: Niklas Friberg (-96), SalPa

Harjoitteli jo kuluvalla kaudella TPS:n kanssa, ja ollut SalPa:n runkopelaajia jo kaksi kautta. Nopea, oikeajalkainen puolustaja, jolla hyvä potkutekniikka. Pelannut paljon miesten pelejä, jonka ansiosta saattaa olla valmis ottamaan seuraavan askeleen.

 Keskikenttäpelaaja: Niklas Blomqvist (-96), KaaPo

Parin vuoden takainen piirin vuoden juniori on toipunut pahasta polvivammastaan. Poikkeuksellinen pelaajatyyppi, kahdensuunnan keskikenttäpelaaja joka pystyisi pelaamaan kumpaa tahansa roolia (hyökkäävä tai puolustava) yhtä lailla korkealla tasolla. Räjähtävä liikkeissään, hyvä pelikäsitys ja potkutekniikka. Kokemusta vain A-junioreiden SM-sarjasta, joten opeteltavaa löytyy.

Keskikenttäpelaaja: Santeri Suvala (-90), Masku

2012 Kolmosen paras pelaaja, 2013 12 maalia Kakkosessa nousijajoukkueelle keskikentältä. Maskun kasvatti joka kävi pelaamassa B- ja A-ikäluokat TPS:ssa. Oli silloinkin erittäin hyvä, mutta jäi vielä lupaavampien ja lupaavampina pidettyjen pelaajien varjoon ja joutui pelaamaan laidalla ja puolustajana. Älykäs pelaaja, todella vahva kaksinkamppailuissa ja molempien jalkojen laukaus on todellinen uhka 30 metrin säteellä maalista. Opiskellut muutaman vuoden Rovaniemellä ja ilmeisesti jatkossakin.

Laitapelaaja: J-P Jääskeläinen (-96), KaaPo

Äijämäinen laituri pelasi 2012 miesten pelejä Kolmosessa ja pärjäsi hyvin. Viime kaudella A-junnujen SM-pronssia FC Kaarinassa. Nopea ja suoraviivainen pelaaja, jolla on erinomainen tasapaino. Erilainen vaihtoehto vuotta vanhemmalle Riku Sjöroosille, pysyy Sjöroosia enemmän omalla laidallaan ja etenee sitä pitkin päätyyn.

Laitapelaaja: Oskari Jakonen (-97), SalPa

Jakosen peli on mukavaa katsottavaa. Liikkuu kevyesti ja käsittelee palloa kauniisti. Hakee aktiivisesti viimeisellä kolmanneksella ratkaisevaa syöttöä, antaa erikoistilanteita. Pelasi jo edellisellä kaudella kiitettävästi, tällä kaudella paljon. Tehoja pitäisi Jakosen tyyppiselle pelaajalle tulla nykyistä enemmän (viime kaudella 3 maalia), siitä homma on nyt kiinni.

Hyökkäävä keskikenttäpelaaja: Lassi Lahti (-95), KaaPo

FC Kaarinan A-junioreiden hyökkäyspelin sielu. Harvinainen juniori siinä suhteessa, että osaa käyttää kroppaansa erittäin hyvin avukseen. Fiksu pelaaja joka osaa tehdä tilaa itselleen niin pallottomana kuin pallollisena, sitoo itseensä pelaajia ja pelaa välillä nopeita yhden kosketuksen jatkoja. Erittäin vaarallinen oikea jalka.

Hyökkääjä: Jaakko Oksanen (-96), SalPa

Oksasella on kaikki periaatteessa kunnossa. Kokonaisvaltainen hyökkääjä joka tekee aktiivisesti töitä, liikkuu dynaamisesti ja on hyvä pääpelaaja. Maaleja syntyi kuitenkin Kakkosessa viime kaudella ainoastaan kolme, joka on esimerkiksi Maskun Niklas Harjulan 16 verrattuna laiha saalis (Harjulalta en ole nähnyt yhtään kokonaista peliä).