YLE:n Urheilustudiossa nähtiin 12.1. mielenkiintoinen sananvaihto. Studiossa ”Vuoden urheilija” -valinnasta keskustelivat Vuoden urheilija -valiokunnan puheenjohtaja Matti Hannula, vuonna 2010 palkinnon voittanut Minna Kauppi ja toimittaja Pekka Holopainen. Keskustelu kääntyi siihen (noin ajassa 19:00), vaikuttavatko muut avut, kuten ulkonäkö tai some-näkyvyys siihen, kuka palkinnon voi voittaa. Kauppi pohti, onko esimerkiksi introvertti ihminen, joka ei pidä esillä olosta, ikään kuin alakynnessä palkinnon suhteen. Tähän Holopainen vastasi, ettei kyllä tunne yhtäkään introverttia huippu-urheilijaa. Voiko Holopaisen väitteessä olla perää?
Helppo vastaus on, että totta kai introvertteja huippu-urheilijoita on. Introvertteja on lähteestä riippuen noin 30-50 prosentin osuus väestöstä, ja urheilulajeja niin monipuolinen kirjo, että luulisi jokaiselle persoonallisuustyypille löytyvän jotain. Nopealla googletuksella introverteiksi listataan esimerkiksi Michael Jordan ja Tiger Woods, jalkapallon puolelta maintoja saavat mm. Gareth Bale, Mesut Özil ja Paul Scholes.. Myös Kauppi vastaa Holopaiselle nopeasti, että hän tuntee useita introvertteja ainakin oman lajinsa suunnistuksen parista.
Onko introverttejä sitten vähemmän huippu-urheilijoiden joukossa, kuin heidän osuutensa koko väestöstä antaisi olettaa? Ohjautuvatko he tiettyihin urheilulajeihin? Onko urheilun huipulle selviytyminen ollut introverteille vielä tavallista tallaajaa vaikeampi tehtävä? Nämä ovat jo vaikeampia kysymyksiä.
Oikeastaan ei ole mitään ”introvertit” -ryhmää. Introversio-ekstroversio on yksi ”viiden suuren persoonallisuuspiirteen” piirteistä. ”Big Five” taas on yksi persoonallisuuspsykologian vallitsevimmista teorioista, joskaan ei lähelläkään ongelmatonta tai ainoaa. Ihmisen persoonallisuus – pysyvä tapamme tuntea, toimia ja ajatella – määrittyy painotuksista noissa viidessä piirteessä. Persoonallisuutta muokkaavat sekä geenit, että ympäristö. Yksi piirteistä on ekstroversio, jonka vastakohtana janan toisessa päässä on introversio. Ihmiset eivät ole puhtaasti intro- tai ekstrovertteja, vaan sijoittuvat johonkin kohtaan janaa jommankumman piirteen ollessa kuitenkin hallitseva. Yksilöä jolla kumpikaan piirre ei ole hallitseva, kutsutaan ambivertiksi. Introvertin ja ekstrovertin ero näkyy suhtautumisessa virikkeisiin. Introvertin päänsisäinen viritystila on korkeampi, hän ei oikeastaan tarvitse lisästimulaatiota ulkopuolelta. Ekstrovertti taas tarvitsee viritystilansa nostamiseen ulkomaailman stimulaatiota. (Tikkanen, A. Introverttina työelämässä. 2016; Keltinkangas-Järvinen, L. Ujot ja introvertit. 2019.)
Yhtä tärkeää on määrittää mitä ”introverttiys” ei ole. Se ei ole sosiaalisten taitojen puutetta. Introvertin sosiaalisuus saattaa olla matalaa, mutta sosiaalisuudella tarkoitetaankin vain halua hakeutua sosiaalisiin tilanteisiin. Sosiaaliset taidot taas ovat kykyä tehdä oikeita havaintoja, päätelmiä ja tulkintoja sosiaalisissa tilanteissa, sekä löytää niihin sopivia ratkaisuja. Mistä kukaan ylipäätään voisi tunnistaa hyvän päivän tutuista, että joku on introvertti? Introverttiys ei myöskään ole synonyymi ujouden kanssa, vaikka näillä kahdella jotain yhteistä onkin. Ujous on osa temperamenttia, joka on joukko ihmisen synnynnäisiä valmiuksia, taipumuksia tai reaktiotyylejä. Se on siis osa persoonallisuuden biologista perustaa. (Keltinkangas-Järvinen).
Näiden tietojen perusteella on ihan perusteltua kysyä, mitä rauhallista ympäristöä kaipaava introvertti tekisi vaikka jääkiekkojoukkueen pukukopissa. Introvertit myös suoriutuvat huonommin paineen alla ja stressaavissa tilanteissa. Ei introvertti kuitenkaan kaipaa rauhallista ympäristöä 24 tuntia vuorokaudessa, eikä kilpailutilanne ole huippu-urheilijalle välttämättä negatiivisella tavalla paineinen tai stressaava. Myös Holopaisen epäilyksen perustana olleesta esillä olosta tai esiintymisestä introvertti voi suoriutua siinä missä muutkin – kunhan sitä on sopivassa suhteessa rentoutumiseen rauhallisessa ympäristössä. Kyse samasta harhaluulosta kuin siinä, jossa introvertin luullaan olevan sosiaalisesti kömpelö. On täysin luonnollista, että introvertti on erinomainen esiintyjä, tai kuten tutkimukset ovat osoittaneet, erittäin hyvä johtaja. Muitakin vahvuuksia tämän persoonallisuuspiirteen omaavilla yksilöillä usein on, jo mainitun havainnointitaidon lisäksi esimerkiksi loogisuus, pohdinnan taito ja tunnollisuus. Missä urheilulajissa ei näistä vahvuuksista olisi hyötyä? (Jonkman, L. Introvertit – työelämän hiljainen vallankumous. 2015; Tikkanen).
Huippu-urheiluun päätyy siis erilaisia ihmisiä erilaisine heikkouksine ja vahvuuksineen. Osaammeko lajiympäristöissämme ottaa huomioon eri persoonallisuuspiirteet? Vaikuttaa siltä, vanhan koulukunnan huuto-johtamisen viimeisetkin linnakkeet ovat alkaneet tänä vuonna kaatua huippu-urheilussa. Toisaalta monissa akatemioissa, joilla on josta valita materiaalinsa, ja joille erinomainen tulos on se, että yhdestä ikäluokasta tulee yksi pelaaja omaan edustusjoukkueeseen, on edelleen vallalla se meininki, että joko sopeudut kilpailuun ja toimintaan meidän ehdoillamme, tai sitten tämä tiesi tähtiin katkeaa. Aika harva suomalainen urheiluympäristö sopii tähän kategoriaan, joten ehkä syytä olisi ottaa tämäkin ulottuvuus jollain lailla huomioon. Varmasti tätä jossain jo jollain lailla tehdäänkin. Usein puhe on silti sellaista, että yksilön on vain oltava riittävän kova. Otettava oma paikkansa pukukopista. Jopa tuotava itseään esiin, oltava aktiivinen jos asiat eivät mene suunnitelman mukaan. Näin tietenkin jossain määrin onkin, koska huippu-urheilu on edelleen osittain vahvimman lailla toimivaa villiä luontoa. Pelikentästä pystyy kuitenkin tekemään tasavertaisemman vaatimalla erilaiset persoonat omaavilta yksilöiltä erilaisia asioita. Tai lopettamalla kaikkien tunkemisen samaan muottiin.
Miten asia sitten huomioidaan? On varmasti olemassa minua pätevämpiä ihmisiä vastaamaan tähän kysymykseen. Muutamia keinoja kuitenkin on. Yksilöillä, joilla sisäinen viritystila on korkea, on vaarana huomion kääntyminen itseen sosiaalisissa tilanteissa. Huomion kääntyminen itseen taas laskee itseluottamusta ja uskoa selviytymiseen. Huippu-urheilun kontekstissa se vie myös urheilijan pois flow-tilasta, jossa parhaat suoritukset usein tehdään. Tällaisen yksilön tunnistaminen olisi valmentajalle tärkeää, jotta häntä voi auttaa henkisessä valmentautumisessa kehittämällä mm. mielenhallintaan liittyviä taitoja, joilla itsetarkkailua on mahdollista vähentää. Toinen keino liittyy otteluun valmistautumiseen. Tähän liittyy edelleen monia stereotypioita, joissa otteluun valmistautuvan urheilijan odotetaan tärisevän paikallaan, ja näyttävän siltä että on valmis menemään läpi harmaan kiven. Introvertilla taas viritystila on valmiiksi korkea, ja hänen ”numeroidensa” nostattaminen ennen peliä kovaäänisellä musiikilla, jatkuvalla metelillä ja selkään läiskimisellä ei välttämättä auta asiaa. Joukkueurheilussa pukukopissa tapahtuvilla asioilla on tietenkin merkittävä vaikutus joukkueen yhtenäisyyteen, mutta ennen ottelua voisi olla mahdollista tarjota erilainen tila niille, joiden pitää saada mahdollisimman rauhallinen ulkoinen ympäristö. (Keltinkangas-Järvinen).
Huippu-urheilussa tilanne on tietenkin vielä haastavampi, koska kukaan ei voi kontrolloida esimerkiksi yleisön reaktioita. Siksi Özilin kaltaiset pelaajat tulevat jakossakin saamaan kritiikkiä ruumiinkielestään ja toiset pelaajat suosioita turhista juoksuista, liukutaklauksista ja huutamisesta.
TAKAVASARA 