Kauden yhteenveto 2/3: Mitali-taistelu

KuPS

KuPS onnistui joukkueenrakennuksessaan suorastaan erinomaisesti talvella. Sen kokoonpano oli pelaaja-pelaajalta läpikäyden älyttömän hyvä. Lisäksi se vahvistui kauden aikana vielä merkittävästi, kun Petteri Pennanen palasi kasvattajaseuraansa. Pennanen toi kuopiolaisten peliin valtavasti hyvää. Puolasta palanneen keskikenttäpelaajan paluu poisti KuPS:n pelistä ison osan sellaista malttamatonta eteenpäin puskemista, joka lisäsi sattuman vaikutusta tuloksiin. Viime kauden jälkeen oli kuitenkin harvinaisen otollinen hetki olla rakentamassa joukkuetta. Ville Saxmanin ja Nikko Boxallin kaltaisia takuuvarmoja sarjan parhaan kolmanneksen pelaajia oli tarjolla, ja Ruben Gabrielin tulonkin taustalla taisi olla enemmän siviilipuolen syyt kuin jalkapalloon suoranaisesti liittyvät asiat. Tulevasta talvesta onkin tulossa mielenkiintoinen, joskaan paljoa varsinaista rakentamista ei Jani Honkavaaralla, Henri Määtällä ja Konstantin Shipulinilla olla. Keskushyökkääjän hankinta tulee olemaan totta kai tärkeä palanen. Puhtaana spekulaationa en yllättyisi Tucon muutosta hieman pohjoisemmaksi. KuPS on ennenkin houkutellut kilpailijoistaan pelaajia, ja tarkan markan Ilvekseen verrattuna kuopiolaiset voisivat tarjota parempaa palkkaa ja kaapata kamerunilaisen vastaavalla tavalla kuin jo mainitun Boxallin Vaasasta.

Joukkueen rakennuksen lisäksi Honkavaara ansaitsee sulan hattuunsa porukan yhteenhitsaamisesta. Valmentaja voi onnistua tai epäonnistua monella eri tasolla, ja KuPS:n kauden kaari ja joukkueen ilme kertovat, että Honkavaara on onnistunut useimmilla alueilla, vaikka ulkopuolelta on mahdotonta eritellä noita alueita tarkasti. Pelillisesti KuPS kehittyi selkeästi kauden aikana, joka sekin tekee mitalista täysin ansaitun. Alkukaudesta varsinkin pallollisessa pelaamisessa oli kuitenkin sellaisia rakenteellisia ratkaisuja, joita itseni oli vaikea ymmärtää. KuPS avasi pelin usein jommalle kummalle puolelle, ja pyrki sitten etenemään sitä laitaa pitkin. Vaihtoehtoa kierrättämiseen ei oikeastaan ollut, ei ainakaan keskikentän kautta. Peli meni puskemiseksi ja vaikka KuPS miehitti laidan usealla pelaajalla, pystysuuntaiset syötöt ilman vastustajan liikuttamista oli kuitenkin melko yksinkertaista puolustaa. Honkavaara oli myöhemmin kesällä studioasiantuntijana jossain maaottelussa tai vastaavassa, ja korosti tuolloin juuri tätä kierrättämistä, liikuttamista ja kaistanvaihtoa. Siksi olisi mielenkiintoista kuulla perustelua tai selitystä tuolle alkukautta leimanneelle puskemiselle. Valitettavasti Suomessa ainoa joukkue, jonka syöttösuunnille ja syöttöjen pituuksille vaaditaan perusteita, on kuitenkin VPS.

Ensi kaudesta tulee iso sekä Keltamustien että Honkaavaran kannalta. ”Suurseura”-katerogiassa, jossa seura taistelee mitaleista ja europaikoista joka kausi, olisi nyt valtava tyhjiö. Sen täyttämiseksi vaadittaisiin pelin kehittämisen jatkumista, onnistunutta joukkueen rakennusta, ja sitä että juniorimylly jauhaisi jatkuvalla syötöllä samantasoisia pelaajia kuin nykyisen joukkueen kantavat voimat. Europelit tuovat lisäarvoa pelaajia markkinoilta kalastellessa, ja ovat piristysruiske pelaajille ja taloudelle.

hopea

Ilves

Ilveksen kohdalla pieni peilaus faktoihin on tilanteen ymmärtämiseksi paikoillaan: Ilveksellä on sarjaan verrattain pieni pelaajabudjetti, ja se kokoaa joukkueensa nuorista lupauksista ja pelaajista, jotka eivät ”ole kelvanneet” isompiin seuroihin. Esimerkiksi Felipe Aspegren, Eero Tamminen, Iiro Järvinen, Tuco, Younes Tahimi ja Tuure Siira kuuluvat kaikki jompaan kumpaan kategoriaan. Lisäksi Ilves menetti ennen kauden alkua Mikael Soisalon ja käytännössä myös Emile Paul Tendengin. Siihen nähden pronssimitali ja yksi selkeimmistä ja toimivimmista pelillisistä identiteeteistä on todella kova suoritus. Jarkko Wissin työtä on nostettava jalustalle.

Pelitavallisesti Ilveksestä voisi halutessaan kirjoittaa sellaisen josemourinhomaisen tarinan, jossa alkukaudesta kokeiltu avoimempi pelitapa muuttui yhden käänteentekevän ottelun jälkeen paluuksi perusasioihin, joka johti sitten mestaruuteen, kuten Mourinhon toisen Chelsea-pestin toisella kaudella. Sekä Mourinholla että Wissillä – suorittamatta minkäänlaista vertailua edes kieli poskessa – nuo perusasiat liittyvät puolustamisen laatutekijöihin. Wissillä puolustaminen on vahvasti läsnä myös hyökkäämisessä, kuten moderniin jalkapalloon kuuluu. Ilves ei nostanut kovin montaa pelaajaa pallon yläpuolelle omassa pallollisessa vaiheessaan, se ei venyttänyt edes hyökkäävien pelaajiensa välisiä etäisyyksiä suuriksi, eikä nostanut laitapuolustajia hyökkäyksen viimeiseen vaiheeseen mukaan. Sen sijaan se satsasi vähät pallon yläpuolella pelaavat pelaajansa strategisesti tärkeimmälle alueelle, keskustaan, pyrki murtautumaan siitä vaikka tilaa oli vähän – niin sitä olisi pallonriiston jälkeen myös vastustajalle – ja laukoi opportunistisia kaukolaukauksia. Wiss tietää, että laukauksilla oli heikot todennäköisyydet mennä maaliin, mutta kolikon kääntöpuolella on se ettei laukauksiin päättyvistä hyökkäyksistä tule usein vaarallisia vastahyökkäyksiä vastustajalle. Ilveksen laukausten tehokkuus (11,47 % laukauksista maaliin) oli sarjan heikoin.

Nämä ovat pelillisiä, strategisia ja taktisia valintoja, ja nyt ne tuottivat Ilvekselle ensimmäisen mitalin noin 30 vuoteen ja paikan ensi kauden europeleihin. Ilves voitti monta peliä vastustajan karmiviin virheisiin, josta osa tuli ilman Ilveksen aktiivista virheisiin pakottamista, ja monta peliä erikoistilannemaaleilla. Tämän kauden Veikkausliiga, jonka pelillinen kuva tietyllä tavalla oli monen joukkueen aivan karmiva kenttätasapaino hyökätessä, oli kuin tehty tamperelaisille. Jossain määrin Ilves on reaktiivisuudessaan vähän ajelehtivalla tiellä. Se tekee mitä pystyy omilla resursseillaan, jälleen ensi talvena se on kovan paikan edessä joutuessaan korvaamaan todennäköisesti sekä Reuben Ayarnan että Tucon. Kentälle se asettaa oman riskienhallintaohjelmansa ja toivoo, ettei sarjasta löydy pallollisen vaiheensa organisoineita joukkueita liian montaa, ja että yksittäisessä pelissä se pystyy tukahduttamaan vastustajansa vahvuudet, ja saa tai pakottaa sieltä ulos jotain josta kehittää itse maalipaikan. Hattu päästä Wissille ja tupsukorville, mutta muu sarja saisi tehdä homman vähän vaikeammaksi.

FC Lahti

Muidenkin mitalitaistoon loppukaudesta yltyneiden joukkueiden tapaan myös lahtelaisten alkukausi oli haastava. Toni Korkeakunnas liittyi siihen suht pitkään listaan Veikkausliiga-valmentajia, jotka ovat yrittäneet muuttaa joukkueensa peliä pallonhallintajalkapallon suuntaan siinä vähintään lievästi epäonnistuen. Ongelma oli etenemisessä ja maalipaikkojen luomisessa, pallonhallinta itsessään sujui lahtelaisilta oikein hyvin. Tämä auttoi joukkuetta sen jälkeen, kun pelitapaa viilattiin enemmän nopeaan hyökkäämiseen. Lahti hallitsi tarvittaessa riskittömän pallonhallinnan, jolloin se kykeni puolustamaan myös pallon kanssa. Tämä oli osa Kuhnureiden toimivaa puolustuspelaamista, joka on havaittavissa toiseksi pienimmästä päästettyjen maalien määrästä koko sarjassa.

Alkukauden pidempien hyökkäyksien organisointiin liittyviä ongelmia ei kuitenkaan koskaan oikeastaan ratkaistu. Tämä näkyi otteluissa, jossa Lahti pelasi tietyllä tavalla ”peilikuviansa” vastaan, eli joukkueita jotka vetäytyivät syvälle ja pyrkivät iskemään nopeasti vastaan. Esimerkkinä tästä voitaisiin mainita ottelut RoPS:ia ja PS Kemiä vastaan. Rovaniemeläisiä vastaan Lahti ei onnistunut ottamaan yhtäkään kolmen pisteen pottia, Kemiä vastaan kolmen ottelun saldo oli kristillinen 1-1-1. Myöskään sarjan parasta matalaa blokkia, Ilvestä, ei Lahti pystynyt kaatamaan vaan hävisi kerran ja tasasi pisteet kahdesti. Pitkä hyökkäys on keino houkutella ja liikutella vastustajaa, luoda epätasapainoa, tilaa ja itselle edullisia tilanteita. Siksi pitkä hyökkääminen on asia, joka pitää jokaisella jokaisen sarjan kärkipään joukkueella olla jollain tavalla hallussa. Muuten hyökkääminen menee matalien todennäköisyyksien 1v3 hyökkäämiseen tai keskitysten viljelyyn. Silloin voi jäädä käsitys siitä, että pelit ratkaisee se, tekevätkö hyökkääjät näistä itselleen tilanteita ja tilanteista maalit vai ei.

Lahti selvisi Eurooppaan, joka helpottanee sen joukkueenrakennusta ja kasassa pitämistä. Tässä Korkeakunnas on muutenkin ollut vahva. Europeleihin joukkueen pelitapa voi sopia hyvinkin. Säännöllisesti jalometallia ottavaksi seuraksi kehittyäkseen Lahden pitäisi kuitenkin monipuolistaa peliään hieman. Sillä on varsin hyvä pohja, jonka päälle rakentaa täsmällisempää pelaamista, kuten missä tilanteessa topparin on OK kuljettaa, miltä alueilta keskitetään ja miltä ei, ja koska ja mihin laituri tulee jos hän lähtee leveydestä keskustaan ilman palloa.

LahdenStadion

IFK Mariehamn

Grönvitin mestaruuden puolustus alkoi vähän alavireisesti, ja myöskään europeleissä ei sijoittamattomalla suomalaisjoukkueella ollut yhtään mitään asiaa kerätä mitään muuta kuin kokemuksia. Loppukausi oli taas hyvä, ja joukkue päätyi lopulta tilanteeseen jossa kotipelistä otettu pistekin olisi riittänyt ensikauden europeleihin. Ehkä europaikka olisi antanut väärän kuvan kaudesta, joka kaikilla mahdollisilla tavoilla oli hyvin keskinkertainen.

Pelillisesti IFK pitäytyi vanhassa mallissa, joka ei jostain syystä tällä kaudella ollut yhtä tehokas. Tuntuu jotenkin kohtuuttomalta ja vaillinaiselta selitykseltä laittaa tämä yksittäisten pelaajien piikkiin. Varsinkin kun Dever Orgillia hyökkäyksen keskipisteenä paikannut Aleksei Kangaskolkka, joka toki pelasi paljon mestaruuskaudellakin, voitti maalikuninkuuden. Lisäksi Kangaskolkka pelasi kokonaisvaltaisesti erittäin hyvin, ollen sarjan selkeästi paras kohdehyökkääjä, joka antoi IFK:lle mahdollisuuden lähteä hyökkäyksiin vaikka joukkue oli vetäytynyt lähelle omaa maaliaan. Orgillin juoksuvoima mahdollisti ehkä kuitenkin vielä yhden pykälän suoraviivaisemman tavan hyökätä. Uskallan myös väittää, ettei IFK Mariehamnin paketti ollut ihan niin tiivis, kuin mitä ehkä viime vuoteen totuttuna usein väitetään. Esimerkiksi keskikentän keskustassa paljon pelannut Amos Ekhalie ei toteuttanut – eikä ole pelaajatyypiltäänkään – sellaista kurinalaista kutospaikan roolia, vaan osallistui hyökkäämiseen ja palaili paikalleen ajoittain aika rauhallisesti. IFK:ta vastaan tiloja oli ihan hyvilläkin alueilla.

Huolestuttavaa IFK:n kannalta on se, että sillä oli hallitsevana mestarina ja europeli-boonuksellakin hankaluuksia houkutella pelaajia kivelle. Puheet kertoivat pitkin kesää, että muutamia pelaajia olisi saarelle haluttu, mutta pelaajat sanoivat ei. Pelaajansa tarkkaan valitsevalle seuralle on hieman huolestuttavaa, jos se ei enää saakaan haluamiaan pelaajatyyppejä ja persoonia. Liiga-tason pelaajien tuottaminen vajaan 30 000 asukkaan saarelta on upea suoritus, mutta selvää on että siihen päälle tarvitaan hankintoja. Varsinkin nyt kun ikoneita lopettaa ja mm. Albin Granlund on lähtökuopissa. Ivan Tatomirovic on hyvänä katkojana paperilla oikein hyvä alku. Voi kuitenkin olla, että tämä kausi oli paras mahdollisuus europeleihin, jota on tulevina vuosina tarjolla.

SJK

Seinäjokisten kausi ratkesi jo talvella, kun mestarivalmentaja Simo Valakari sai tai pyysi potkut. Potkujen taustoista saisi joku kirjoittaa mehevän paljastuskirjan, mutta kuluneen kauden kannalta sillä ei liene enää väliä oliko syynä puheenjohtajan ja päävalmentajan poikien kilpailu samasta peliajasta tai se että SJK:lla oli harjoituksissa talvella vajaa aloituskokoonpanollinen pelaajia, kun valmentaja haluaisi ylläpitää fysiikkaa ja kehittää peliä käytännössä läpi vuoden. Sixten Boström tuli ja meni, samoin Jose Manuel Roca, kunnes palattiin valakarilaiseen jalkapalloon Brian Pagen ja Toni Lehtisen alaisuudessa. Puheenjohtaja Raimo Sarajärvi kertoi YLE Puheen Lindgren & Sihvonen -ohjelmassa, että seuralla oli katsottuna pitkäaikainen ruotsalaisvalmentaja, joka kieltäytyi ja josta tämä huonojen valintojen lumipallo lähti pyörimään. Sarajärvi myös tunnusti, että johdossa uskottiin että viime kauden tapaan kauden voi vielä pelastaa tekemällä kesällä onnistuneita pelaajahankintoja. Tällä kaudella toimintatapa johti kuitenkin ns. pyöröovi-ilmiöön, jossa seuraan lappasi pelaajia eri taustoista ja kulttuureista pitkin kautta.

Kuulostaa rehdiltä ja suoraselkäiseltä, stereotyyppisen pohjanmaalaiselta, että virheet on tunnistettu, myönnetty ja käyty läpi. Valmentajavalintojen pohjalta voi kuitenkin kysyä, onko kaikkia virheitä sittenkään tunnistettu? Mitä yhteistä on valmentajina Valakarilla, Boströmillä, nimeämättömällä ruotsalaisvalmentajalla, Rocalla ja Pagella & Lehtisellä? Ilmeisesti toimintatapoihin ja pelin sisältöön oltiin kuitenkin laajallakin porukalla tyytymättömiä seuran ja joukkueen sisällä ison osan kaudesta, kun Pagen valinnan jälkeen haastattelussa julkisuuteen annettu viesti oli mallia: ”nyt vihdoin pelataan futista”.

Tästä päästään ensi kauteen. Mitä yhteistä on Tommi Kautosella edellisten valmentajien kanssa? Edustaako hän valakarilais-pagelaista jalkapalloa ja toimintatapoja? SJK on varmasti viiden halutuimman jalkapallovalmennus-työpaikan joukossa Suomen rajojen sisällä, onko Kautonen viiden parhaan tänne houkuteltavissa olevan valmentajan joukossa?

Mielipiteistä huolimatta Kautosella on post-Valakari-ajan ensimmäinen todellinen mahdollisuus onnistua. Hän saa rakentaa itse joukkueensa, harjoituttaa sitä täyden valmistautumiskauden, eikä seuran sisällä ole tietääkseni mitään akuutteja pelillisiä tai kentän ulkopuolisia tulipaloa sammutettavana. Joukkueenrakennus on ottanut lentävän lähdön, kun Kerhoon on kiinnitetty paperilla kovat Ayarna, Tendeng ja Andreas Bååth. Kautonen kertoi haluavansa SJK:n pelaavan pallonhallintajalkapalloa, jossa prässätään ylhäältä. Siinä onkin kaksi isoa haastetta valmentajalle, pitkän hyökkäyksen organisointi ja korkean prässin organisointi. Mielenkiintoista on myös nähdä, miten 32-vuotiaan Ayarnan jalka riittää jos ja kun keskikenttäpelaajien pitää prässätä korkealta esimerkiksi vastustajan keskikentän keskimmäisiä, ja sitten ehtiä suojelemaan omaa linjaa. Tosin tähän pätee vanha sanonta: fiksut pärjää aina.

SJK:n off-season tulee olemaan yksi mielenkiintoisimmista. Joukkueenrakentamisen lisäksi se rakentaa valmennustiimiä, ja Boströmin tiimiin seura haki rohkeasti mm. data-analyytikkoa ja espanjalaista apuvalmentajaa, josta sitten tuli päävalmentaja. Tämä kausi oli muuri, jonka päällä SJK kävelee ja horjuu oikealta vasemmalle. Vasemmalla on menneisyys, tämä oli ensimmäinen kausi jolla seura ei voittanut mitään. Oikealla on vajoaminen tavallisten kuolevaisten joukkoon, jossa mitali on se poikkeus ja isot tappiot ja harmaat tasapaksut kaudet sääntö. Jos pitäisi nyt lokakuussa veikata, veikkaisin että SJK on matkalla kuolevaiseksi.

Mainokset
Kategoria(t): Ei kategoriaa. Lisää kestolinkki kirjanmerkkeihisi.

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Google+ photo

Olet kommentoimassa Google+ -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s