Haluan korjata yhden harhaluulon, joka itseeni ja pallopeleistä samansuuntaisesti ajatteleviin usein liitetään. Usein puheistamme ja analyyseistämme ymmärretään, että meillä on jokin yksi totuus, jota yritämme rummuttaa, kunnes jokainen aistietäisyydelle erehtynyt osaa sen ulkoa. Olemme ”pallonhallinta-apostoleita”, ”tikitaka-fiilistelijöitä” ja ”Pep Guardiolan fanipoikia”. Ainakin omasta puolestani voin nyt ojentaa tätä mielikuvaa; minulle on se ja sama miten joukkue pelaa, kunhan sen toiminta on loogista ja todennäköisyyksiä kunnioittavaa.
Koko keskustelu itsessään on itse asiassa absurdi, sillä pallonhallinta ei ole pelitapa. Pallonhallinta on yksi väline, jota pelitavan sisällä käytetään.
Välineenä pallonhallinta on monitoimityökalu. Sitä voidaan käyttää puolustamiseen, pitämällä palloa pitkiä ajanjaksoja riskittömästi oman joukkueen hallussa. Se, käyttääkö oman maalin suojelun pääasiallisena työkaluna pallonpitoa poissa vastustajalta, vai esimerkiksi ilman palloa tapahtuvaa puolustamista esimerkiksi matalassa blokissa, on joukkueen pelitavallinen valinta. Pallonhallinnan valinnasta ei saa sympatia- tai muitakaan lisäpisteitä allekirjoittaneelta, tuskin keneltäkään muultakaan.
ISTV:n kuvaa, KuPS-HJK 18.6. KuPS on aloittanut toisen jakson erinomaisesti, ja on saanut pelin painopisteen HJK:n kolmannekselle jo muutamaksi minuutiksi. HJK vastaa tähän pyrkimällä käynnistämään pallonhallintavaiheen, vaikka KuPS prässää maalipotkua korkealta. Looginen toiminta: KuPS ottaa topparit pois kahdella hyökkääjällä –> HJK pudottaa keskikentältä yhden pelaajan tekemään 3v2-ylivoiman –> Obilor vapaana –> kuljeta tyhjä tila pois, pysähdy, kierrätä, ja prässi on purettu.
ISTV:n kuvaa. Reilut kaksi minuuttia myöhemmin, KuPS saa ensimmäisen kerran pallon haltuunsa edellisen kuvan jälkeen. HJK pyöritti kaksi minuuttia palloa hyvin riskittömästi, käytti sitä 5-6 kertaa omalla maalivahdillaan, haastoi ainoastaan kulmalipun tuntumassa ja nappasi sieltä lähteneen kuopiolaispurun hyvän kenttätasapainonsa ansiosta.
Vaikkei pallon kanssa puolustaminen ole pääasiallisena tapana estää maaleja parempi tai huonompi kuin matala blokki, on se työkalu jonka monipuolisesti hyvin puolustavan joukkueen tulee osata. Pelkästään ilman palloa puolustaminen on henkisesti ja fyysisesti raskasta. Lisäksi hallitsemalla palloa ennen varsinaisen (pallottoman) puolustusvaiheen alkamista, joukkue saa kenttätasapainonsa parempaan kuntoon. Kun pelaajat ovat oikeilla paikoilla jo valmiiksi, on helpompi lähteä vastaprässeihin, puolustaa vastustajan vastahyökkäykset ja lähteä omiin vastaaviin. Toisaalta samat sanat pätevät myös muihin tapoihin puolustaa, kuten korkeaan prässiin ja matalaan blokkiin, joiden tulisi myös löytyä joukkueen mahdollisten työkalujen valikoimasta.
Hyökkäyssuuntaan pallohallinnan itseisarvo on vieläkin vähäisempi. Se antaa toki aikaa jo edellämainitun kenttätasapainon ja joukkueen hyökkäysmuodon hakemiseen, mutta muuten pallonhallintaprosenttien perusteella ei jaeta edes moraalisia voittoja.
Se, mikä usein nimetään pallonhallinnaksi on itse asiassa hyökkäysvaiheesta puhuttaessa pyrkimystä liikuttaa vastustajaa ja manipuloida sen puolustusmuotoa. Tarve tähän syntyy siitä, että jokaikinen aladivari-joukkuekin lähtee puolustuspelissään siitä, että sillä olisi ylivoima strategisesti tärkeillä alueilla. Käytännössä tämä tarkoittaa sitä, että kun puolustuvaihe alkaa kontrolloidusti (=tavalla, jota ollaan harjoiteltu ja josta on sovittu, esim. maalipotku), pyritään siihen että puolustuksen keskustassa olisi ylivoima vastustajan hyökkääjää tai hyökkääjiä vastaan. Kaksi topparia vastaan yksi hyökkääjä, mahdollisesti kolmen topparin linja kärkiparia vastaan, tai tiivistävä neljän linja 4-3-3-muodostelman ylintä kolmikkoa vastaan. Joukkueet pyrkivät siis täysin loogisesti asettumaan kentälle niin, että niille sopii varsin mainiosti se, että vastustaja pyrkii samantien murtautumaan. Ne toimivat loogisesti ja todennäköisyyksiä kunnioittaen: kun syötön pituus kasvaa sen todennäköisyys mennä perille pienenee, ja lisäksi mikäli se menee perille, on puolustavalla joukkueella vielä alueellinen ylivoima syötön vastaanottajaa vastaan. Tätä todennäköisyyttä hyökkäävän joukkueen on lähdettävä muokkaamaan suotuisammaksi itselleen, mikäli se meinaa voittaa otteluita säännöllisesti. Jos vastustaja jättäisi puolustuslinjaan esimerkiksi 3v3- tai peräti 2v3-tilanteen, olisi hyökkäävän joukkueen kannalta ainoa looginen ratkaisu tunnistaa tilanne, ja toimittaa pallo samantien tälle alueelle mahdollisimman usein.
Edellinen on yksinkertaistus ja esimerkki ainoastaan yhdestä pelitilanteesta, mutta sen lainalaisuudet ovat hyökkäyspelaamisen lainalaisuuksia ylipäätään. Haluat pelata keskikentän keskustasta, pelinrakentajasi kautta? Hyvä, se on todennäköisesti juuri se alue, jolta vastustaja ei halua sinun peliä edistäviä syöttöjä jakelevan, joten ole hyvä ja manipuloi siihen tilaa. Sinulla on laitapelaaja, joka on erinomainen 1v1-tilanteissa, ja haluat luoda niitä hänelle mahdollisimman paljon? Loistavaa, jokaisella vastustajalla tosin on suunnitelma sen varalle, miten 1v1-tilanteiden syntyminen ehkäistään, joten sinun pitää houkutella heitä asetelmaan, josta tuon suunnitelman toteuttaminen ei enää onnistu.
ISTV:n kuvaa. Kuvan vasemmassa alalaidassa, eli kentän oikeassa laidassa, on vielä yksi HJK:n pelaaja. Hänet mukaanlukien tilanne on 4v4 – ei hyvä tilanne lähteä rakentamaan peliä tältä alueelta. HJK-kassari Markus Uusitalo tietää tämän, vielä voi kuitenkin maksimoida tilan muualla: syöttö 16-kaarella kylkipeliasennossa olevalle Sebastian Dahlströmille, joka palauttaa pallon Uusitalolle.
ISTV:n kuvaa. Kuvassa näkyvien vastustajan pelaajien osalta voitettu muutama metri houkuttelemalla heitä vastakkaiseen suuntaan kuin se, johon pallo pian pelataan. Voi vaikuttaa pieneltä asialta, mutta jos KuPS voittaa esimerkiksi ykköspallon, on kakkospalloa hakevilla neljällä ylimmällä pelaajalla vähän huonompi todennäköisyys voittaa se.
Todennäköisyyksien manipulointi oman joukkueen hyväksi on myös tapa auttaa oman joukkueen pelaajia piilottamaan heikkoutensa. Mitä lähempänä on syöttövaihtoehtoja, ja mitä useampia näitä vaihtoehtoja on, sitä suurempi on pallollisen pelaajan todennäköisyys onnistua pallollisissa valinnoissaan. Jos joukkueessa ei ole esimerkiksi täysin poikkeuksellisella prosentilla vastustajia ohittavia pelaajia tai ilmassa yli 60 prosenttia kaksinkamppailuista voittavaa pelaajaa, kannattaa heille tuottaa mieluummin ylivoima- tai tasavoima-tilanteita, kuin pitkiä syöttöjä jotka johtavat 1v3-tilanteeseen.
Tämä jälkimmäinen on ajatus, jota suomalaisessa jalkapallossa on ainakin ollut vaikea ostaa. On nähty pikemminkin niin, ettei jonkin joukkueen pelaajamateriaalin taso riitä tällaiseen lyhyihin syöttöihin ja pitkiin hyökkäämiseen perustuvaan pelaamiseen. Luulisi, että mitä vähemmän sattumaa, pelin aaltoilua, 1v1-pelaamista, kamppailua, hyökkäämistä alivoimaisena ja pitkiä syöttöjä pelissä on, sitä paremmin taitotasoltaan heikompi joukkue pärjäisi.
Michael Lewisin kirjassa Blind Side – Evolution of a Game on mielenkiintoinen samaa kysymystä sivuava tarina, vaikka amerikkalalainen jalkapallo eroaakin eurooppalaisesta kaimastaan suht runsaasti. 60-90-luvuilla jenkkifutiksessa vaikuttanut valmentaja Bill Walsh teki valmentajauransa alussa merkitsevän havainnon: kun heittopelin syötön pituus ylitti tietyn jaardimäärän, syötön onnistumisen todennäköisyys laski radikaalisti. Walsh perustikin yliopistojoukkueensa hyökkäyspelin tämän jaardimäärän alle jääviin syöttöihin. Seurauksena Walshin pelinrakentaja Virgil Carter, jolla ei yleisen käsityksen mukaan ollut ”hyvää kättä”, oli sarjan paras pelinrakentaja onnistuneiden syöttöjen prosentin perusteella. Walshin hyökkäyspelille, joka sai nimen West Coast Offence, naureskeltiin yleisesti. Olihan jenkkifutiksen hyökkäyspeli aina perustunut juoksupelien puskemiselle ja ajoittaisiin pitkiin näyttäviin syöttöpeleihin. Walsh siirtyi myöhemmin NFL:ään, jossa hänen alaisuudessaan pelanneesta Joe Montanasta leivottiin yleisen käsityksen mukaan kaikkien aikojen paras pelinrakentaja. Walshin pelinrakentajat johtivat aina useimpia NFL:n pelinrakentajien tilastoja. Kun Montana loukkaantui, hänen varamiehensä pelasi – ja johti tilastoja. Kun varamies loukkaantui, varamiehen varamies, draftin viimeisillä kierroksilla jostain noukittu nobody pelasi – ja johti tilastoja. Oliko Walshilla käytössään poikkeuksellisen lahjakas pelaajamateriaali, vai osasiko hän organisoida hyökkäyspelinsä niin hyvin, että edellytykset onnistua olivat olemassa myös heikkouksia omaavalle pelinrakentajalle?
Jälleen kerran pallopelien loputtoman monimutkaisuuden vuoksi viestiä on rajusti yksinkertaistettu. Kysymys on tietenkin paljon muustakin kuin puhtaasta matematiikasta, kuinka monta pelaajaa on milläkin alueella, tai syöttöjen pituuksien mittaamisesta. On esimerkiksi loogista, että kun pelaaja kuljettaa palloa kentällä pystysuunnassa, liikkuvat puolustajat pallon alapuolelta kohti palloa tiivistäen. Kaikkein helpoin puolustettava on pystysuorasta kuljetuksesta lähtevä pystysuora syöttö, koska loogisesti puolustaja liikkuu juuri tähän suuntaan koko ajan, ja näkee sekä pallon että vastustajan. Siksi pyrkimys edetä lähemmäksi vastustajan maalia samaa kaistaa pitkin nostaa puolustavan joukkueen todennäköisyyksiä onnistua pysäyttämään hyökkäys ja estämään maali.
ISTV:n kuvaa. Laitakaistalta laitakaistalle, pystysuuntainen syöttö. Helppo puolustaa, vaikea saada omalle pelaajalla rintamasuunta kohti vastustajan maalia. Huonojen todennäköisyyksien syöttö.
Vaikka olen yhden totuuden – logiikan ja todennäköisyyksien mies – en pyydä tässä, että kaikki pelaisivat samalla tavalla. Toivon, että yhä useampi peliteko kentällä olisi johdettavissa jostain loogisesta, realistisesta ja järkevästä ajatusketjusta tai ennakoinnista siitä, mihin kyseinen peliteko johtaa. Toivon, etten näkisi esimerkiksi laitapakki-laitalinkki -syöttöjä samaa kaistaa pitkin siinä uskossa, että se johtaa mahdollisuuteen luoda maalipaikka. Tai keskitystä sivurajan päältä seisovasta tilanteesta 1v4-tilanteeseen siinä uskossa, että se johtaa maaliin. Tai pitkää palloa 1v3-tilanteeseen siinä uskossa, että sillä saadaan painopiste vastustajan kenttäpuoliskolle.
Koska ne vaan eivät ole asioita, joita toistuvasti tekemällä annat itsellesi mahdollisuuden voittaa pitkässä juoksussa jalkapallo-otteluita.
TAKAVASARA 