Hyvä jalkapallo ja viihdyttävä jalkapallo eivät ole synonyymeja

Kuten monet päivittäin käytettävät asiat, myös kielikuvat kuluvat käytössä. Yksi kuluneimmista on jalkapallossa lähellä omaa maalia puolustamisesta käytettävä ”joukkue X parkkeerasi bussin omalle rangaistusalueelleen”.

Tosi asiassa syvältä puolustettaessa ei virnuilla bussin ikkunoista ja ilkuta vastustajalle että ”mitäs nyt teet”. Se on raastava tapa pelata, mahdolliset virheet tapahtuvat niin lähellä maalia että niiden korjaamiseen on aikaa ja tilaa enää hyvin vähän.

Henkisen ja fyysisen jaksamisen lisäksi syvällä puolustaminen vaatii myös kovaa itsekuria, hyvää kommunikaatiota ja taktista ymmärrystä puolustuspelistä. ”Bussin parkkeeraaminen” terminä halventaa sen vaikeutta. Alasarjoissa harvemmin näkee onnistunutta 90 minuutin syvällä puolustamista, jossain vaiheessa virhe tulee. Olen muutaman kerran nähnyt Suomen Regions Cupissa (Suomen Cup korkeintaan Kolmosessa pelaaville joukkueille) kun tätä yritetään.

Vaarallisinta on syvällä puolustamisen leimaaminen ”antifutikseksi”. Ylipäätään jaottelu oikeaan ja väärään jalkapalloon on ehkä läpinäkyvin tapa paljastaa oma tietämättömyytensä. Esimerkiksi pallonhallinta-jalkapallo on yleisessä mielipiteessä suhteellisen pienessä ajassa heilahtanut ainoasta oikeasta tavasta pelata idealistiseksi hieromiseksi vailla tuloksia.

Syvällä puolustaminen ei ehkä ole viihdyttävää jalkapalloa. Toisaalta Englanti-Italia oli yksi kisojen viihdyttävimmistä otteluista, ja siinä kumpikin puolusti hyvin pitkälti syvältä. Italia, koska se esti sillä tavalla Englannin vaaralliset vastahyökkäykset muutamaa poikkeusta lukuunottamatta, ja Englanti,koska Italia pakotti sen siihen hyökkäämällä hitaasti liikutellen Englantia pysty- ja leveyssuunnassa.

Se voi silti olla hyvää jalkapalloa, lähtemättä määrittelemään ”hyvää” terminä nyt sen enempää.

Pari kautta sitten Veikkausliigassa TPS:lla oli käytössä tällä hetkellä Norjan Adeccoliigassa tuhoa tekevä kaksikko Toni Kolehmainen ja Roope Riski. Suurin osa liigajoukkueista ymmärsi, että kun vastustajalla on sarjan paras syöttelijä ja paras pystyynjuoksija, pitää oma puolustuslinja pitää aika lähellä omaa maalia, ellei aio prässätä todella ylhäältä aggressiivisesti ja erityisvartioida tätä syöttäjää. Eräs joukkue lähti kuitenkin kotikentällään, ehkä oma ylpeys ja halu esiintyä rohkeasti kotiyleisölle mielessä, pelaamaan niin että puolustuslinja oli lähes puolessa kentässä kun Tepsillä oli pallo. Joukkueen paketti oli tiiviinä, etäisyys hyökkääjistä puolustuslinjaan ei ollut mitenkään huono, mutta TPS:n pelinavausvaihetta häirittiin ja vaikeutettiin aika passiivisesti.

Lopputuloksena oli vierasvoitto TPS:lle, kun Kolehmainen kävi hakemassa pallon puolustuslinjan edestä ja heitti pelaajia yksin läpi. Katsoin pelin TV:sta kotona, ja mulle se oli huonoa ja ehkä jopa väärää futista. Toisella joukkueella oli selkeä vahvuus jota toinen ei huomioinut omassa pelisuunnitelmassaan, joten mitään peliä ei koskaan oikein syntynytkään.

Kun oma puolustuslinja on pidettävä lähellä omaa maalia, on keskikentän pudottava alemmas ettei linjan eteen jää tilaa, ja samalla tavalla seuraavan linjan tultava lähemmäksi keskikenttää. Usein ”bussin parkkeeraaminen” ei siis ole valmentajien sikarin savussa tekemä kyyninen päätös pilata peli, vaan vastustajan tarkkailun ja analyysin pohjalta tehtävä looginen taktinen ratkaisu.

Esimerkiksi eilisessä Bosnia-Nigeria -pelissä Bosnialla oli käytössä seuraavat tiedot: 1) Nigerilla on maailmanluokan vastahyökkäyspelaajia, esim. Musa, Emenike ja Moses. 2) Nigerian keskikentän kolmikko ei toimi, pelejä hallitessa, kuten viisi päivää aiemmin Irania vastaan, heillä ei ole mitään ajatusta siitä miten maalipaikka voitaisiin luoda.

Tästä huolimatta Bosnia valitsi pelata rohkeasti ja nostaa puolustuslinjaa kauas omasta maalista. Viihdyttävää, ihailtavaa, rohkeaa? Mahdollisesti. Ulkona kisoista? Saletisti.

Näkökulma, jota aika arvoin tuodaan esiin syvällä puolustamisen kohdalla on se, miten sitä vastaan tulisi hyökätä. Lukemissani MM-kisaennakoissa, sekä suomalaisissa että kansainvälisissä, melkein kaikkien ennalta keskivertoa parempina pidettyjen joukkueiden kohdalla luki heikkouksissa: ”vaikeuksia murtaa syvällä puolustavia joukkueita”. Kenellä ei ole, ja miten sen käytännössä tehdään?

Usein studioasiantuntijat tyytyvät vain symppaamaan syvällä puolustavan joukkueen vastustajaa, ikään kuin me kaikki olisimme sen joukkueen puolesta pahoillaan, ja koko jalkapalloileva maailma toivoisi yhdessä hyökkäävän joukkueen kanssa että peli saataisiin nyt pelastettua jotenkin ”hyväksi”.

Toinen vaihtoehto on se, että taktiikkapöydällä liikutellaan palluroita ja näytetään kuinka vastustaja puolustaa tiiviisti neljän linjalla keskellä, ja laitoihin jää tällöin tilaa. Laitapakkien nousut ovat avain bussin murtamiseen.

Mutta kun eivät ole. Ehkä 10 vuotta sitten oli poikkeuksellista, jos laitapelaajalle sanottiin ottelupalaverissa että ”sinä seuraat muuten oman pakin nousut”. Nykyään se on oletusarvo, vain vastahyökkäyspotentiaaliltaan huikaisevat pelaajat voivat saada lähes täyden vapautuksen tästä.

Ja nousujen seuraaminenkin on väärä sanavalinta. Se tarkoittaa että laitapelaaja juoksisi puolustajan perässä omaa maalia kohti, tai reagoisi siihen kun tämä lähtee nousemaan. Kun puolustetaan syvällä laitapelaaja, tai vaikka toinen kärki, on jo valmiiksi laidalla pallon alla hyvin syvällä, valmiina vastaanottamaan nousevan pakin.

Jos laitapakin nousu on avain syvällä puolustavan joukkueen murtamiseksi, se on todennäköisemmin palloton juoksu taustalta rangaistusalueelle, kun vastustaja on ensin pakotettu vetäytymään oman 5 metrin alueen sisään ja on pumppaamassa ylös kun palloa pelataan poispäin sen maalista.

Näitä toivoisin jatkossa bussi-keskustelussa avattavan, sen sijaan että syytetään Irania siitä, ettei se anna Messin pelata puhtaita 1v1-tilanteita tai jätä Aguerolla 25 metriä tilaa selustaan.

 

Advertisement